Kun Jumalan sana tuli...

Korkia kunnian Kuningas, ihmiseks' astui alas, orjan puvun päällens' puki.

Selasin vanhaa kirjaa, luin sen välissä olleen lentolehtisen, jossa oli otsikko:

Rangaistusvanki N:o 39. Tällainen traktaatti putosi erään antikvariaatista ostamani vanhan kirjan välistä. Sitä on jaettu ilmeisesti sota-aikana kaduilla kansalle? Alla luki: Jakaja:  Kaikille Luoduille, Pietarsaari. Painettu: Helsinki 1941. Kirjapaino Nopea. Näin siinä luki:

- Berliinissä istuimme kaksi ruotsalaista, yhdessä Kurfurstendammenin varrella sijaitsevan "Rumpelmayerin" penkereellä. Päivällä olimme tavanneet toisemme junassa Nurnbergin ja Berliinin välillä, ja ruotsalaisia kun olimme, yksin muukalaisten parissa, niin pian olimme toisemme löytäneet. Kun sitten keskustelun kuluessa havaitsimme, että meillä oli sama usko Kristukseen ja samat kokemukset, niin oli ilomme sitä suurempi.

Äkkiä uusi ystäväni kääntyi puoleeni sanoen:

- Tahtoisitko kuulla elämäni ja kääntymiseni historian? Kun olin kysymykseen vastannut myönteisesti, alkoi ystäväni:  

- Suurlakkovuonna 1909 olin työssä Sundsvallin seutuvilla eräällä sahalaitoksella. Niin tuli lakko ja  työsulku, ja sekä isäni että minä jouduimme työttömiksi. Meitä kahta lukuunottamatta oli kotona äiti ja viisi alaikäistä siskoa. Köyhälistökoti ei ole mikään valtionpankki, ja pian alkoi hätä ja puute tuntua. Isä oli jo vuosikausia ollut väkijuomien orja, ja nyt, kun hätä uhkasi tuhota pienen kotimme, hän vajosi yhä syvemmälle tuohon paheeseen. Mistä hän tuona aikana sai rahaa väkijuomiin, se on minulle vieläkin arvoituksellista. Mutta juovuksissa hän oli alati, ja hän tuli raa'aksi ja röyhkeäksi meitä kaikkia, mutta erikoisesti äitiä kohtaan. Siksi aloin isääni inhota ja vihata salakavalasti, sillä äiti teki työtä kuin orjatar pitääkseen kodin pystyssä, kun siinä nälkäkuoleman partaalla olimme.

Sitten eräänä iltana — se on elämäni synkin ja katkerin — isä tuli kotiin ja pahoinpiteli sekä äitiä että pikkusiskoja, ja ajoi heidät sitten piestyinä ja verisinä ulos pimeään yöhön.

Silloin hirvittävä viha valtasi minut, enkä voinut hillitä haluani kostaa äitini puolesta. Olin vain 17-vuotias, nälän ja kärsimysten heikontama, mutta raivo antoi minulle jalopeuran voimat.

Tarkoitukseni ei suinkaan ollut surmata, mutta lyöntini sattuivat raskaina, ja seuraus oli hirvittävä. Isä kaatui, löi päänsä kynnykseen ja kuoli.

Tietämättä mitä tein juoksin äitini perään, ja kun hän tuli sisään, huusin kauhuissani:

- Olen tappanut isän, mutta tein sen sinun tähtesi, äiti!

 Hänen katseensa ilmaisi sekä pelkoa että rakkautta, kun hän sanoi kyynelsilmin:

- Tiedän sen, sillä muuten hän olisi surmannut minut, mutta nyt olemme kaikki onnettomia.

Sain lievän rangaistuksen, olinhan nuori, ja lisäksi vielä niin monta lieventävää asianhaaraa, mutta sain kuitenkin viisi vuotta. Kolme vuotta sitten raadoin vankilassa, jonka jälkeen sain ehdonalaisen armahduksen. Mutta voi noita vuosia! En enää ollutkaan ihminen, vaan vain numero, kuten toisetkin. Minun numeroni oli 39. Numero 38 vasemmalla puolellani oli siveysrikkoja, ja numero 40 oikealla puolellani oli ammattivaras. Ja 39 oli vartijan mielestä melkeinpä murhamies. Miksi nuo kurjat eivät saa pitää edes nimeään? Miksi laki noin armottomalla tavalla riistää heiltä viimeisenkin ihmisarvon merkin ja antaa kylmien numeroiden astua nimien tilalle, joita rakastava äiti kerran on kuiskaillut. Vielä tänäänkin vereni ikäänkuin jähmettyy nähdessäni numeron 39 paperilla. Tuo numero leimasi minut kerran rikolliseksi, se oli kerran minulle kirouksena, ja minä inhoan, pelkään ja vihaan sitä!

Kolmen vuoden kuluttua sain siis vapauteni takaisin. Mutta millainen oli nyt elämäni! Äitini löysin kotikuntani vanhainkodista ja siskot olivat hajallaan kahden kunnan alueella. Ja minä itse, miten saatoin itseäni elättää kunniallisella työllä! Todistuksessani oli tuo kauhea sana: "rangaistu", ja se merkitsi minulle pannaan julistusta, joka kerta kun etsin työtä.

Näin minut pakotettiin kulkuriksi, siis olin ihmisten silmissä kelvoton pahantekijän alku, henkilö, jota kaikkien tuli välttää, ja jota lasten käskettiin paeta, ja joiden kimppuun koirat opetettiin hyökkäämään. Mutta todellisuudessa olin yksinäinen tunteellinen 20-vuotias nuorukainen, johon jokainen loukkaava sana sattui tikarin piston tavoin. Vapautustani seuraavia kuukausia en voi sanoin kuvata. Kaikki ylpeyteni murrettiin kokonaan ja kaikki itsekunnioitukseni katosi jäljettömiin. Kirosin oman syntymäpäiväni ja kielsin rakkaan Jumalan olemassaolon, sekä vihasin kiihkeästi kaikkia ihmisiä.

Niin tuli jouluaatto vuonna 1913. Olin Keski-Ruotsissa erään suuren kaupungin läheisyydessä. Olin koko päivän kävellyt ehtiäkseni iltaan mennessä kaupunkiin. Kuitenkin iltapäivällä alkoi raivota kauhistuttava myrsky ja pimeän tullen kaikki minua lukuunottamatta pysyttelivät huoneissaan. Tilani oli surkuteltava. Takkini oli riekaleina, ja jalkineeni pääosan muodostivat niitten päälliset, ja näiden ja riekaleisen housunlahkeen välistä pilkisti esiin likainen pergamenttipaperi.

Äkkiä näin aivan tien vieressä valon pilkahtavan. Aioin mennä sisään vielä kerran kerjätäkseni. Ehdin astua kaksi askelta, kun jo talon vahtikoira tuli.   Niillä ei ole katkerampia vihollisia kuin kulkurit, ja ihmiset ovat ne siihen opettaneet. Niin oli tälläkin isännällä kunnia talonvahdistaan. Se iski kiinni ja iski syvään. Veri valui pitkin jalkaani, ja housunlahkeen riekaleet liehuivat tuulessa. Huusin tuskasta. Tuliko joku? Ei tietenkään! Sisälläolijat kyllä ymmärsivät, että siellä oli vain kulkuri, joka jouluaattona tahtoi käyttää hyväkseen ihmisten anteliaisuutta, ja varmaan koira sisään tullessaan sai palkakseen suuren lihapalasen. Vihdoinkin tulin kaupunkiin ja livahdin erääseen leipuriliikkeeseen. joka vielä oli avoinna, ja täällä minä olin löytävä taivaan portit ja kohtaava Jumalani. Miten olenkaan kiittänyt Jumalaa siitä, että Hän tuona unhoittumattomana iltana johdatti minut suoraan itsensä luokse!

Leipurimestari oli itse vielä myymälässä, ja pyysin häneltä palasen leipää ja kahvia.

Muutaman hetken hän katsoi minuun ja sanoi sitten:

- Sitä ette saa, mutta tulkaa mukaan asuntooni, niin sen sijaan saatte vähän ruokaa. Onhan tänään jouluaatto.

Hämmästyin, mutta ennenkuin olin ehtinyt ajatellakaan hänen sanojaan, niin kuulin kassakoneen kilahtavan ja mies painoi käteeni kokoonrypistetyn viisikruunusen. Itsellenikin vieraalla äänellä kysyin liikutettuna:

- Sanokaahan herraseni — mikä — mikä — ihminen te olette?

Vastauksen sain viipymättä:

- Minäkö? Olen vain veli ja olen kristitty.

Nyt olivat voimani loppuneet. "Veli", "kristitty"! Mutisin noita sanoja itsekseni ja kurkkuni kävi paksuksi ja silmiini tuli jotakin, joka esti näkemästä, ja hetkisen sen jälkeen istuin pöydän ääressä kasvot käsissäni ja itkin, itkin hallitsemattomasti ja vapauttavasti.

Myöhemmin sain työtä hyväntekijäni leipomossa ja viivyin siellä vuoteen 1915, jolloin jatkoin samalla alalla Tukholmassa ja sain onnellisen sattuman johdosta 1917 sen paikan, jossa nyt olen.

Mutta milloinkaan en ole unohtava tuota jouluaattoiltaa, jolloin olin menehtyä elämän taistelussa, mutta jolloin Kristus minut kohtasi nöyrän palvelijansa kautta.

Kun hän oli vaiennut, tartuin hänen käteensä ja pudistin sitä äänettömästi. Elämässä on sellaisia hetkiä, joina äänettömyys paremmin kuin sanat ilmaisevat sydämemme tunteita. Siellä allamme kohisi Kurfurstendammenilla yöelämä, ja yllämme miljoonat tähdet tuikkivat elokuisella taivaalla, mutta mitä itse tuona ihmeellisenä elokuun iltana sain kokea tuolla penkereellä Berliinissä, se jäi koko Saksan matkani ihanimmaksi ja pyhimmäksi muistoksi. Oma elämäni oli käynyt rikkaammaksi ja uskoni Ristiinnaulittuun voimakkaammaksi.

Mitä voimme tästä todellisuuskuvauksesta oppia?

Ensiksikin näemme väkijuomien ja juoppouden turmelevan vaikutuksen. Oi, jospa kaikki tahtoisivat nähdä, mihin kurjuuteen he syöksevät sekä itsensä että toiset tätä helvetin juomaa käsitellessään. Kapakoitsijat ja salakuljettajat ovat maalle ja yhteiskunnalle pahempia kuin pahimmat villipedot. Heidän työnsä tuloksena syntyy veri- ja kyynelvirtoja, tuhottuja koteja, joissa lapset ovat nälkiintyneitä ja repaleisia. Pyyhkäisköön Iäisen hengähdys pian tämän kauhistuksen maan päältä!

Toiseksi opimme tästä, mitä laupeus voi aikaansaada. Jumala suokoon, että näitä laupiaita ja sääliviä ihmisiä olisi vähän tiheämmässä. Silloin ei edes voisi syntyä sotia eikä kapinoitakaan, sillä "laupeus kerskaa tuomiota vastaan". Jaak.2:13. Tahdonpa sinulle, rakas lukijani, antaa hyvän neuvon: Älä koskaan sulje sydäntäsi köyhältä, kärsivältä veljeltäsi! Hän on apusi ja ystävällisen sanasi arvoinen. Suo se hänelle, niin saat itsekin siitä runsaan korvauksen. "Sillä, joka köyhää armahtaa, häntä Herra on hädän päivänä auttava."

Monet tahtovat kohdella näitä yhteiskunnan surunlapsia kovin sanoin ja kaikenkaltaisin syytöksin. Mutta sillä emme koskaan voi heitä hyödyttää. Ei, vaan pehmeät sanat sattuvat parhaiten. Saanen kiinnittää huomiosi Jes. 58 lukuun. Lue se rukoillen ja ajatellen, niin saat varmasti vastauksen moniin kysymyksiisi. Se on ainutlaatuinen luku ja päättyy sanoihin: Sillä Herran suu on puhunut.

Kolmas opetus on, että anteeksiantamusta ja pelastusta löytyy mille syntisraukalle tahansa. Ei kenkään ole niin kurja, ettei hän pelastua voisi, eikä kenkään niin hyvä, ettei hän pelastusta tarvitsisi.

Rakas lukijani! Oletko henkilö, joka töin tuskin uskallat katsettasi nostaa monien syntiesi tähden? Kuule siis! Sinulle löytyy armoa ja anteeksiantamusta! Katso, Jeesuksen lävistetyt kädet ovat ojennetut Sinua kohden. Tunnusta syntisi ja usko ne anteeksi tänään!

1. Riemuit' me mahdam' vahvast',

Suloisest' sangen sanomast',

Jonk' enkel' ilmoitti, Meille tosin toivotti,

Armon, avun aivotun,

Lunastuksen luvatun, Isält' ijankaikkiselt'.

2.  Jumalan Poika pyhä, Kaikkein kappalten Luoja

hyvä, Pivossans' pitävä taivaan, Maan, meren syvän:

Korkia kunnian Kuningas, Ihmiseks' astui alas,

Orjan puvun päällens' puki.

3.  Pilvet pisaroitsevat, Ja taivaat tässä satavat,

Turvan ain' toivotun, Lunastajan luvatun, Esi-isilt'

ikävöityn, Kansoilt' kaikilt' halatun,

Uhreill' ennen ennustetun.

4.  Taiten tätä tavaraa Ei taida taivaat avarat

Sulkee syliins' sisäll', Eik' mailmaan mahdu olennoll':

Neitsees' makas' mittaamatoin, Kohtuun mahtui

määrätöin, Maan ja taivaan täyttäjä.

5.  Neitseen nuoren kohtuinen, Paits' puutoksetta

neitsyyden, Kätkee, kätkyns' kantaa, Tuo edes, ilmei an-

taa Näkymättömän, nähtävän, Ijankaikkisen, ajaisen,

Annoll' avun ylhäisen.

6.  Jumal' yhtyi ihmiseks', Ihmeeks' kaksi yhteen

yhdeks', Ymmärrystä ylitsen, Luonnon lain ohitsen,

Meillen syntyn', meille suotu, Neitseen kohdust'

tänne tuotu, Vapahtajaks' vaivaisill'.

7.  Pirun puustit kostetaan, Evan omena ostetaan,

Armon apu annetaan, Vangit ulos otetaan, Taivaan ovi

avataan, Riemu, rauha jaetaan, Onnettomill' autuus.

8.  Toivo tosin turvaava Meille tulee tästä vahva,

Sydän syttyy uskoon, Tykö autuaan Isän armon,

Tuskiss' luja lohdutus, Itkuss' ilon odotus, Hengen

vahva vaikutus.

9.  Lepo suotuis' sydämess', Elämä ijän kuolemas',

Saam' nämät ilmeisest', Isän Pojass' ihmisess';

Hänen tyköns' turvatkaam', Häntä kaikin

kiittäkääm', Isää, ynnä Henkee hyvää.

1701 virsikirjan virsi 113.

böömiläinen (Hohenfurth) 1410.

Hemminki Maskulainen, (suom.) s. n.1550 † 1619.

Tänään rukoilemme, Herra, kaikkien onnettomien, ahdistuneitten ja epätoivoisten puolesta, että löytäisivät sinut avukseen ja elämäkseen. Sillä sinä olet vuosisatojen ajan puhunut ihmisille heidän heikkouksiensa keskellä ja elämän umpikujissa auttanut tielle. Kiitos suuresta rakkaudestasi, vaivastasi meidän hyväksemme, pirun pettämien ihmisten eduksi annetusta taivaan lahjasta. Kiitos joululahjasta, jonka käärit juutalaiseen pergamenttiin, profeettojen ennustuksiin, tavallisten ihmisten henkilökohtaisiin todistuksiin ja jonka asetit ensimmäiseksi aasien, lehmien ja lampaiden katseltavaksi. Anna meidän tämän ihmisten nähdä sinut uskossa, toivossa ja rakkaudessa - sinä ikuinen, elävä, pyhä, Jeesus, joka kutsut pimeydestä rikollisia!

Jumalan armo vie onnelliseen loppuun

Päiväkerhon lapset olivat menneet kävelylle läheiselle hautausmaalle ja siellä kerhotädit selittivät lapsille kuoleman olemusta ja totuuksia. He kertoivat haudan kaivamisesta ja ruumisarkusta, haudan peittämisestä, muistokivestä, muistokirjoituksista hautakivissä, kukkasista haudalla, ruohon istuttamisesta, omaisista, jotka käyvät haudalla. Aikanaan sitten lapset menivät kotiin ja uusi tieto oli saanut tehdä tehtävänsä pikkuisissa. Äiti kysyi sitten lapseltaan, mitä siellä oli kerhossa tehty päivällä ja opetettu? Lapsi luetteli sujuvasti kerhotädin jutut ja mielikuvat muististaan hautaamisesta, arkusta, maan peittämisestä kivistä ja kukkasista. Sitten hän totesi lopuksi, että sitten ne kuolleet jäävät sinne turpeen alle…. paitsi että pari oli noussut haravoimaan…

 

Joskus katsellessa elokuvaa odottaa sen loppuvan onnellisesti ja ilmeisesti ennakkosensuurikin kiinnittää huomionsa siihen tavoitteeseen? Siksi on sanottu, että kaikki meni kuin elokuvissa? Siellä paha saa aina palkkansa, rikolliset jäävät kiinni, sankarit voittavat, poliisi ratkaisee kaikki visaiset jutut ja supermiehet ovat kuvissa yliluonnollisin ominaisuuksin lentäen, haavoittumattomina, enkelimäisinä olentoina ihmismuodossa. Omassa lapsuudessakin mielilukemisiani olivat sarjakuvalehdet, jotka sisälsivät sankaritarinoita. Elämässä asiat eivät kuitenkaan mene niin, vaan suurin osa ihmiselämästä menee auttamattomasti hukkaan, se tulee elettyä turhuudessa, väärin ja valheessa. Lisäksi vain harvassa on onnellinen loppu.

Päivän kohokohta, kaupassa käynti, kruunaa monen arjen. Sillä siinä tuntuu olevan sen hetkisistä tärkein? Menin paikalliseen kauppakeskukseen ruokaostoksille. Tavaraa oli runsaasti, mutta ihmisiä olisi sopinut enemmänkin puotiin. Oma ostosuunnitelmani oli jo selvinnyt niin hyvin kotona, että kävelin vain noukkimaan nuo muutamat tarpeet kassiin ja sitten pihalle. Maitotiskin luona oli eräs vanha nainen kurkottamassa tarjolla olevan maitopinon yli, kun saavuin siihen. Menin ihan viereen ja kysyin, mikä siellä takana on niin kiinnostavaa, onko siellä parempaa maitoa? Johon nainen kertoi takana olevan pitempi päivämäärä. Sanoin hänelle, että näköjään aina voi oppia uutta? Otin kuitenkin itse maitoni siitä, mihin kauppias oli ne esiin laittanut.

Myöhemmin ajattelin tuota päivämäärää. Maidossahan on kaksi sellaista: purkituspäivä ja viimeinen käyttöpäivä. Se on kuin ihmiselämässä, varsinkin uskovaisella. On luomisen päivä, jolloin Jumala on antanut meille ihmismuodon ja hengen, elämän ja ympäristön. Siitä se sitten lähtee, joillakin lujaa, joku menee ujostellen, joku hajottaa aina kaiken ympäriltään ja viimein itsensäkin. Toinen taas elää tasaista ja varovaista elämää Jumalan pelossa. Käyttöaikamme on erilainen, on ihmisiä, jotka eivät elä lapsuuttaan kauempaa, mutta muutamat heiluvat vielä yli 80-vuotiaina sukulaisten ja omaksi iloksi. Kaikilla on kuitenkin tuotteeseen merkitty viimeinen käyttöpäivä, eikä sitä voi ylittää. Sen on Jumala laittanut omaan kalenteriinsa ja taivas valvoo saataviaan. Ihmisten suosiossa on aina ollut pitkän elämän toive, vaikka suurin osa siitä onkin murheen ja kärsimyksen, vaivan ja työn aikaa. Itsekin olen miettinyt omaa päättynyttä työuraani, ettei se nyt kovin kummoinen ollut, enkä ole varsinaisesti saanut mitään aikaan? Mieleen tulee vanha isänpäiväkortti, jonka sain aikoja sitten. Siinä kissa-Karvinen hakkaa epätoivoisesti nauloja vasaralla ja kaikki naulat ovat menneet vääriksi. Mutta hän hakkaa vaan. Alla oli teksti, että toiset tekevät, mitä osaavat, meidän isä tekee, mitä haluaa! Niinpä niin, tuokaa ukolle lisää harjoitusnauloja.

Uskovan suuri kutsumus on palvella Herraa toisten uskovien kanssa ja keskellä, yhdessä ja seurakunnassa. Jos ihminen ei löydä tätä viisautta omassa elämässään, hän ei voi saavuttaa sitä asemaa ja paikkaa, minkä Jumala on hänelle tarkoittanut. Jos taas löytää paikkansa ja ymmärtää armoituksensa ja lahjansa Jumalan antamina, voi saada kokea suurta siunausta edellävalmistetuissa teoissa Jeesuksen seurassa, suunnitelmassa ja ystäväseurassa. "Terveisiä lähettää teikäläinen Epafras, Kristuksen Jeesuksen palvelija, joka rukouksissaan aina taistelee teidän hyväksenne, että pysyisitte täysin Jumalan tahdon mukaisina ja siitä varmoina." Kol.4:12. Terveiset ovat kuva tunteista ja uskosta, yhteydestä ja rakkaudesta, kuka sitä vastustajilleen terveisiä lähettää? Siinä on selvä näky tarpeellisesta ja omasta käyttöajasta Jumalan valtakunnassa. Rukous osoittaa suurta riippuvaisuutta Kristuksesta, sekä Jumalan voiman, armon ja johdatuksen tarpeesta. Taistelurukous on vielä ihan oma lajinsa, jossa käydään vihollisen kimppuun Jumalan asein, jolloin katsotaan näkymättömiin Kristus-valossa ja -uskossa. Eikä tämän ystävän rukous ollut mitään lottoamista, vaan hän tiesi, mitä pyysi: uskonsäilyminen oli siinä yli kaiken ja siihen liittyvä Jumalan tahdon toteutuminen pyrkimyksenään. Tuon tahdon toteutuminen on kuitenkin aina vaarassa hukkua ja turmeltua, kadota syntiin ja maailman henkeen, penseyteen ja huoliin, siksi hän rukoili siihen varmuutta. Jumalan antama varmuus on suuri lahja ja näky, jonka varassa voi elää ja kuolla tyytyväisenä. Mutta ei tämä rukoilija päässyt mitenkään helpolla, sen osoittaa se, että hän lyöttäytyi Paavalin matkaan. Sillä Paavalilla oli jatkuvasti koettelemuksia joka paikassa. Ilmeisesti juuri tästä syystä veljet olivatkin päätynyt sellitovereiksi, usko vie joskus vankilaan?  "Tervehdyksen lähettävät sinulle Epafras, vankitoverini Kristuksessa Jeesuksessa" Filem. 23.

Paavali ei tullut syntisistä suurimmaksi kaljalasin ääressä, tai kossupulloa kallistelemalla, ilotalossa, toisten omaisuutta varastaessaan, valehdellessaan lähimmäiselleen, ajaessaan ylinopeutta, hyväksyessään murhaamisen - vaan Kristuksen seurassa. Silloin hän näki kirkkaassa valossa oman olemuksensa ja Vapahtajan suuruuden. Hyvyyden ja huonouden jännite kuuluu uskovaisuuteen, jos tämä katoaa, on jokin pielessä. Kelvottomissa on aina toivoa, Pyhän Hengen masentama voi vielä nousta ja syntinsä tunteva kaipaa osakseen Jumalan armoa.

Joskus huomaan, että Jumala laittaa sydämelleni muutaman ihmisen aivan erityiseen asemaan. Se on merkki siitä, että nämä ihmiset tarvitsevat tukea ja esirukousta. Eivät he ole erikoisia, hyviä tai suosittuja, ei heitä mainita suurissa juhlissa, eikä heidän lausuntojaan lueta lehdistä. Jos kirjoitat heidän nimensä hakukoneeseen netissä, niin heistä ei tule yhtään juttua tai kuvaa kertomaan heidän saavutuksistaan. Velkaantuminen, rikosrekisteri, konkurssi, sairaus ja heikkous ovat heidän tuntomerkkejään. Heillä on sydämentykytyksiä, verenpainetta, kuulon ja näön heikkenemistä, korkea kolestroli, nousussa olevat sokeriarvot, kilpirauhasen vaiva, bakteerikammo ja jatkuva selkäsärky. Kun näet heitä, ei tulisi mieleesikään vaihtaa osia heidän kanssaan, sillä he ovat monin tavoin säälittäviä. Mutta Jeesus rakastaa heitä ja ajattelee heidän ikuisuus asemaansa, mikä onkaan se tapa millä hän saa heihin kiinnityksen. Hellästi ja hiljaa hän puhuu heille, kun ihminen suostuu kuuntelemaan. Yllättävää kyllä, jokaisen ihmisen perusongelma näyttää olevan torjua Jeesus sydämestään ja kodistaan mahdollisimman kauas ja kauan. Niin jumalallinen kutsu saa odottaa, sillä siihen ei ole aihetta, kun ihmisellä on muuta tärkeämpää tekemistä, kuten ostokset, bisnekset, elämänlaadun kohottaminen, matkailu, harrastukset ja sukulaisten kanssa peuhaaminen. Joillekin Jumala kuitenkin antaa sydämelle ystävän ikävän, yhteyden kaipuun ja seurakunnan rakentumisen. "Hän ikävöi teitä kaikkia ja on kovin huolissaan siitä, että olitte kuulleet hänen sairastavan. Hän olikin sairaana, kuoleman partaalla. Jumala kuitenkin armahti häntä, eikä ainoastaan häntä, vaan minuakin, etten saisi lisää murhetta." Fil.2:26-27. Uskovan sairaus on musertava kokemus, jos hän on ajatellut olevansa haavoittumaton, tai erikoisessa suosikkiasemassa, tai menestyksen mannekiini, tai hyvän ihmisen näyttelijä. Kärsimys pysäyttää hänet huomaamaan oma haurautensa. Kun siihen tömähtää vielä oikein kova synnintunto ja tajuaa olevansa lainrikkoja, pahantekijä, valehtelija, asioiden vääristelijä ja oman edun tavoittelija toisten kustannuksella, voi valita seuraavaksi yhteislauluksi sopivasti: Tuhkasta nousee aamu tai En etsi valtaa, loistoa, tai Harva meistä on rautaa.

Joskus kuolema käy aivan tuossa vieressä, mutta joutuu vielä odottamaan aikaansa ja ihminen selviää hetkeksi tähän maailman synkkyyteen: Vielä muutama lottorivi, kotipitsa, veroilmoitus ja hoosianna?

Kuitenkin tarvitsemme Jumalan armoa kipeästi, jatkuvasti, koskettavasti. Tarvitsemme sitä itsemme tähden, toisten tähden, maailman tähden, vihollisten tähden, ystävien tähden, synnin tähden, avuttomuuden tähden, ympäröivän pimeyden tähden, mielen murskaavien kokemusten tähden. Jumalan armo on ihmeellinen lääke, joka parantaa vastaanottajansa. Se antaa elinvoimaa, ilo ja vapautta. Se rohkaisee, tukee ja auttaa katsomaan asioita totuuden valossa. Armo näkyy toisissa ihmisissä, kun heitä katselee Golgatan kautta. Muuten on vaikea ymmärtää luomista ja ihmisen elämän tarpeellisuutta. Sillä kaiken turhuuden keskellä loistaa Jumala valo Kristuksessa, armon ja anteeksiantamuksen valo. On erikoinen kokemus päästä tuohon valokeilaan. Se on hämmentävää, varsinkin syrjäänvetäytyvälle, takapulpetin oppilaalle, "ei musta ole mihinkään" -tyypille. Jeesuksen armo eheyttää persoonan, ihminen tulee näkyviin, ja alkaa elää. Armo nostaa ojasta, laittaa veren kiertämään ja kävelemään, avaa suun puhumaan kauniita sanoja, laulamaan Jumalalle ja ihmisille. Armo avaa kukkarot uhraamaan omastaan, antamaan sen, mitä lähimmäinen tarvitsee. Armo synnyttää sydänyhteyden ja sytyttää rakkauden Vapahtajaan ja uskoviin, Jumalan seurakuntaan. Armo pyyhkii pois synnintahrat vanhurskauden puvusta, uudistaa kasteenliiton ja nostaa kurjuuden kahleilla sidotut syvyydestä Kristus-kalliolle. Armo tekee perfektionistista epätäydellisen, ylpeästä nöyrän, itseriittoisesta Kristus-riippuvaisen, pahasisuisesta Herran lampaan.

Jeesus, me roikumme sinussa, että saisimme osaksemme sinun hyvyyttäsi ja laupeuttasi. Sitä samaa me pyydämme ystävillemme ja sukulaisillemme. Haluamme ajatella vain onnellista loppua ja kirkastumisjuhlaa heidän kanssaan luonasi kirkkaudessa. Muista meitä, kuule rukouksemme, tue meitä ja anna meidän kokea Pyhän Henkesi vaikutusta, valaistusta ja ohjausta matkallamme täällä pimeyden maailmassa kuolemanlaaksossa. Anna meille tuntuvaa armoa, että paremmin tuntisimme sinut.