torstai 22. syyskuuta 2016

Rouhittuja lähimmäisiä ja pyhien ruumiita

Juttelin erään ihmisen kanssa kuolemasta ja hautaamisesta. Ei se ollut kovin syvällinen keskustelu, enemmänkin semmoinen ajankulu - kahvikeskustelu, joita meikäläisellä on rutkasti. Sitten tuo ihminen sanoi, että hän haluaa polttohautauksen itselleen kuolemansa jälkeen. Syyksi hän sanoi, että eivät madot pääse sitten syömään hänen ruumistaan haudassa? Meillä on kaikilla omat murheemme, muutamilla ne ovat ajallisia ja jokapäiväisiä, mutta osa näköjään suree itseään kuoleman jälkeen - vai lieneekö säälinyt matoja?
Mutta hengellisesti ajatellen kukin voisi tehdä itselleen kysymyksen: missä vietän ikuisuuden? Voisi kysyä: Haluanko helvettiin vai taivaaseen? Oikeastaan loppupeleissä kaikki muu on vain kehystä ja se mitä me elämässämme niin kovin hamuamme, ahnehdimme, taistelemme, onkin vain pelkkää raamia. Jos kuva puuttuu, puuttuu Jumala ja silloin elämä on tyhjää, tarkoituksetonta, päämäärätöntä tuulen tavoittelua.

Eräs Raamatun rikas mies kirjoitti aikoinaan: "Miehelle voisi syntyä vaikkapa sata lasta, hän eläisi lukuisia vuosia, ja paljot olisivat hänen vuosiensa päivät. Mutta jos hän ei saisi tyydyttää omaa haluaan omaisuudellaan eikä saisi edes hautausta, niin sanon, että keskonen olisi onnellisempi kuin hän." Saarn.6:3. Tässä hautaus nähdään rikkaan elämän kunniallisena päätöksenä. Muuten Uusi Testamentti ei juuri kiinnitä hautauksiin huomiota, vain Jeesuksen hautaus on korostetusti esillä. Eikä alkuajan kristityillä ollut mitään erityistä käskyä hautaamistavoista. Siihen aikaan ei käytetty arkkuja, vaan ruumis käärittiin liinoihin.

Nykyisin yleistynyt polttohautaus on luonut sellaisen kuvan ihmisille, että lähimmäisen maallisen majan tuhoutuminen käy helposti ja vaivattomasti. Enää ei tarvitse laittaa mummua matojen ruoaksi tai pappaa puunjuurien ravinteeksi? Yleisesti puhutaankin tuhkaamisesta, jolloin ajatellaan, että siinä se rakas omainen tai oma kurja konna on nyt polttohautauksen jälkeen vain purkillinen kukkamultaa. Ja meneehän se pienempään tilaan. Eräs ystävämme puoliso kuoli vuoristokiipeilyssä ja poltettiin onnettomuuspaikkakunnalla. Sitten puoliso toi uurnan lentokoneessa Suomeen. En muista joutuiko uurnasta maksamaan paikkalipun, vai tuliko jäännös hattuhyllyllä?

Hautaustoimistot hehkuttavat polttohautauksen edullisuutta - halvin oli tarkistukseni mukaan 295 €. Joten kannattaako enää siis elää, kun haudataan näin halvalla? Sitten siellä mainostetaan ekologista hautausta. Tämän ajattelun takana ovat ilmeisesti luonnonsuojelijat, kettutytöt ja poropojat, jotka rakentavat maanpäällistä paratiisia? Heille ihminen on vain ajallinen solukokonaisuus, ämpärillinen vettä ja maanparannusainetta? Kovin nuo hautausliikkeet mainostavat olevansa surun asialla, mutta ota pois raha tästä touhusta, niin kyllä on vähän surijoita. Olisi parempi mainostaa olevansa 500 - 1000 euron "tosiystävä". Eräs tuttavani piti aikoinaan naapurikaupungissa hautaustoimistoa, joka ei kuitenkaan ollut mikään kultakaivos ja niin hän vireänä miehenä laittoi lehteen ilmoituksen: "Nyt ruumisarkut 15 % alennuksella" Ei tullut kysyttyä kaverilta, että oliko se hyvä tarjous, vai olisiko pitänyt antaa vielä perhealennus tai sukutarjous? Tietysti siitä tulisi monelle perheelle varastointiongelma, mutta voisihan joku ystävällinen sielu perustaa ruumisarkkuvaraston, onhan niitä purjeveneen säilytyshallejakin.
ABC huoltoaseman kassakuitin teksti lupauksineen

Eräs kirkkoherra määritteli polttohautaus asian näin: "Pari sukupolvea sitten oli vielä vallalla ajatus ruumiillisesta ylösnousemuksesta ja uskomus siihen, että tunnemme kuoleman jälkeen toisemme samoista piirteistä kuin maan päällä. Monilla on ajatus, ettei tuhkasta pysty Luojakaan rakentamaan ihmistä uudelleen."
Ehkä kirkolla olisi nyt opetuksen paikka ja voisi käyttää siihen hyvin Raamattua, sillä ei kai nykyaika voi turhentaa pyhää sanaa? Samainen kirkkoherra totesi edelleen vainajan jäännöksistä (luista): "Ne joudutaan aina käyttämään hienontavan myllyn läpi, koska isojen luiden jäännökset eivät hajoa täysin krematoriossa."
Itse kysyinkin, että mitä ihmeen tuhkaamista se on, jos mummo joudutaan vielä kertaalleen jauhamaan hienoksi? Voisimme siis puhua rouhituista lähimmäisistä ja unohtaa sanan tuhkaaminen.

Juttelin erään polttohautaukseen perehtyneen suntion kanssa. Hän kertoi, ettei tulinen pätsi, johon vainaja arkkuineen lykätään, suinkaan polta koko mumista hienoksi tuhkaksi. Polton jälkeen kuulemma vainajan luut pannaan vielä erikoisen myllyn läpi ja rouhennetaan hienoksi luurouheeksi, joka sekoitetaan muun tuhkan sekaan. Tätä ei tietenkään näytetä omaisille - eikä kerrota heille.
Myöhemmin omaiset sitten voivat laskea tuhkan uurnaan tai ripotella siihen tarkoitettuun paikkaan. Onkin joskus käynyt niin, että linnut ovat käyneet nokkimassa luurouhetta eräässä tuhkalehdossa, johon näitä kuolleitten jäännöksiä oli viskattu. Hyvää tarkoittavat ihmiset ovat tahtomattaan ruokkineet lintuja sukulaisten rouheella. Tässähän voisi joku tutkija löytää aineksia elämän kiertokulkuun?

Eräs pastori ystäväni kuoli melko nuorena Kotkassa, monta vuotta tuli toimittua hänen kanssaan seurakunnan tilaisuuksissa ja samalla hänen kotinsa ja perheensäkin tuli tutuksi. Hän kuoli hieman yllättäen vähän yli neljäkymppisenä keuhkoveritulppaan jätettyään verenohennuslääkkeet pois vuoden käytön jälkeen. Muistan kuinka hän oli antanut omaisilleen ohjeet hautaamisestaan ja hän edellytti, että hänen ruumiinsa poltetaan ja sitten tuhka sirotellaan merelle Kotkan edustalle. Niin tehtiin ja siellä on papin tomu ahventen ja kiiskien ruokana, mikä lieneekin selvästi hurskaampaa kuin matojen popsittavana oleminen? Vaikka en usko kalojen pyhittyvän?

Muuten ortodoksinen kirkko on ottanut jyrkän kielteisen kannan polttohautaukseen, eikä suosittele sitä. Tämä on perusteltu Raamatulla, mm. Jumalan luomisteon kunnioittamisena ja sillä, että ruumis on luotu Pyhän Hengen temppeliksi. Joten he eivät tahdo olla kirkonpolttajia. Tosin samassa kirkossa sitten vedotaan myös pyhäinjäännöksiin (kuolleitten ihmisten ruumiinosiin), mikä on puhdasta taikauskoa. Ehkä tässä olisi nähtävä, että usko on keskeinen, ei hautaus mitään pyhitä tai pahenna. Vain Kristus pelastaa ja ilman häntä ei kukaan. "Herra tuntee vanhurskasten tien, mutta jumalattomain tie hukkuu." Ps.1:6

Kristityt ovat kautta historian haudanneet vainajansa ruumiin kokonaisena. Kristityn ruumis on ansainnut kunnioituksen, koska Jumala on sen luonut. Polttohautausta on käytetty aikoinaan vain, jos kyseessä on ollut erittäin häpeälliseen rikokseen syyllistynyt vainaja. Mutta pakanat yleisesti polttivat ruumiit. Rooman valtakunnassa tämä oli muotia yleisten paheiden ja syntien ohella. Käydessäni Rooman katakombissa kuulin sinne haudatun tuhansia kristittyjä ja syy oli se, että uskovat halusivat olla tässäkin asiassa Jeesuksen seuraajia. Haudat olivat katakombeissa hakatut tarkoin ihmisruumiin pituutta, leveyttä ja paksuutta vastaaviksi ja sijaitsivat säännöllisissä riveissä kallionseinämissä. Näitä käsinkaivettuja onkaloita saattoi olla jopa viidessä kerroksessa. Olipa sinne kaivettu melko iso kappelikin käsipelillä. Arvioin, että sinne olisi mahtunut 300 ihmistä jumalanpalvelukseen. Alueen oli aikoinaan omistanut rikas kristitty rouva, joka oli lahjoittanut alueen seurakunnan käyttöön.

Hautaaminen ei kuitenkaan ratkaise kenenkään taivaspaikkaa, vaan ihmisen Jumala-suhde, Jeesukseen uskovat pääsevät taivaaseen, Jeesuksen verellä pestyt pelastuvat. "Vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi." 1.Kor.13:3.
Kuoleman jälkeen saamme ylösnousemuksessa uuden ruumiin, joka on maallisen, lihallisen, synninruumiin kirkastettu muoto. Jumala kokoaa ruumiimme osat, luut, tuhkat, palat, rippeet ja muut ja tekee niistä uuden. Me tunnemme ihmiset kerran heidän ruumiillisesta muodostaan.
Toiset joutuvat ylösnousemusruumiissaan syntiensä tähden ikuiseen eroon Jumalasta, helvetin tuleen. Taivaaseen päässeet ovat kaikki Kristuksen ikäisiä ja kaltaisia sekä kuolemattomia. Kunnia, kirkkaus, valta ja voima Herralle Jeesukselle, joka lunastanut ruumiimme, sielumme ja henkemme.

On ihana ajatella, että sinä, Kristus, tulet eräänä päivänä maailman keskelle ja pysäytät kaiken hulluuden ja sekasorron, sodat ja kärsimyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja valheen. Sinä asetat lupauksesi mukaan kaikki ennalleen ja lupaat noutaa omasi taivaan kotiin. Olet sanonut, että haudat aukenevat ja antanut rohkaisevat sanat kaikille sinua odottaville:
"Herra itse on näet tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasuunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin. Sitten meidät tänne jääneet, silloin elossa olevat, temmataan heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin. Niin me saamme aina olla Herran luona." 1.Tess.4:16-17

lauantai 10. syyskuuta 2016

Hyvä Paimen piti löytämäänsä lammasta sylissään


Asuessamme aikoinaan Naantalissa vuokraisäntämme kertoi kerran erikoisesta miehestä, Mikko Reposesta, joka oli yöpynyt heillä emäntäkoululla (isäntä oli siellä talonmiehenä) muutaman kerran matkoillaan sota-ajan jälkeen. Mies oli saanut profeetan maineen puheittensa tähden. Isäntä kertoi miehen olleen varsin askeettinen elintavoissaan. Hänellä oli mukanaan vain päällään olleet vaatteet ja jotain pientä kassissa. Siinä oli koko hänen maallinen omaisuutensa. Kun he antoivat hänelle kengät tai takin, niin hän jätti vanhat siihen paikkaan sanoen, ettei tarvitse kuin yhdet vaatteet kerrallaan?

Mikko Reponen syntyi 18. 6. 1892 Johanneksen pitäjän Revonsaarella.  Vanhemmat muuttivat perheineen Viipuriin 1895 asettuen asumaan Saunalahteen. Mikon isä, Joonas Reponen, ryhtyi Viipurissa harjoittamaan kalakauppaa. Mikko-poika vietti siellä lapsuutensa, varttui mieheksi ja ryhtyi jatkamaan isänsä ammattia, menestyen siinä hyvin. Liike laajeni ja asiakaspiiri kasvoi. Leipätyön ohella hänellä oli myös aatteellisia harrastuksia. Hän toimi kotikylänsä raittiusyhdistys Kilpi III:ssa. Myös hän oli puhuja, lausuja, näyttelijä ja harrasti "kansantanhuja", jopa hän yhteen aikaan tanssikin tutussa toveripiirissä.

Mikko itse kertoo elämästään seuraavaa:
- Olen entinen kauppias Viipurista, jossa elin ilman elävää uskoa Jumalaan ja Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen. Lapsuudesta asti olin kuullut Jeesuksesta, syntisten auttajasta ja hänen ihmeistään. Kansakouluaikana tapahtui elämässäni ratkaisu, mutta maailma ja synti voittivat minut taas puolelleen.
- Kuitenkaan en saanut synnissä ja maailmassa rauhaa, vaan rauhattomuuden tuli oli aina sisimmässäni. Viinaa ja väkijuomia en tosin eläessäni ole maistanut. Myös tupakka jäi jo lapsuudessa kouluaikana pois. Mutta kävin tansseissa ja teattereissa. Vieläpä itse järjestimme palokunnan talolla tansseja ja näytelmiä. Mutta kaiken maallisen ilon keskellä minulla ei ollut sielunrauhaa. Hiljainen tuli jäyti sisimmässäni. Synti sai vihdoin yliotteen.
- Vasta vaimoni kuoleman johdosta 1928 maaliskuussa sain väkevän herätyksen, ja Herra näytti, että kuolema on totisesti synnin palkka. Jo kaksi kuukautta ennen vaimoni kuolemaa Herra etsi väkevästi minua sotilaskirkossa Viipurissa ihmeellisellä laululla: "Ihminen, synnissänsä kauan maannut" (virsi 225). Se oli kuin enkelin laulua kohdallani. Jumalan Henki lähestyi elävänä ja teki itsensä rakkaaksi. Se laulu on vieläkin ihmeellinen.
- Vaimoni kuoleman jälkeen vei murhe minut maaseurakunnan kirkkoon, ja siellä sain tuhlaajapoikana kuulla rakkaan Vapahtajamme sanat: "Tulkaa Minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin Minä annan teille levon!" Se oli niin elävä Jeesuksen kutsu, että kyynelsilmin riensin Herran pöytään, jossa sain nauttia Kristuksen ruumiin ja veren pyhässä Ehtoollisessa elämän tosileipänä. Kaikki oli ylhäältä käsin valmistettu tuhlaajapojalle. Sain raadollisena tuntea Isän rakkautta minua, syntistä kohtaan.
- Nyt tuli sielulleni suuri halu etsiä Herraa koko sydämestäni. Murhe vaimoni kuolemasta valmisti sydäntäni rukoilemaan. Synninhätä, suru ja kadotuksen pelko ajoivat minua etsimään totisin sydämin pelastusta ja rauhaa Herrassa. Kuukauden ajan rukoilin joka päivä hämärissä vaimoni haudalla notkistaen syntiset polveni. Sitä jatkui Monrepoon metsässä puolitoista vuotta illoin ja aamuin. Ne olivat siunauksen hetkiä, sillä joka etsii, se löytää. Ja niin kävi minullekin.
Mutta puolitoista kuukautta ennen armon kirkastumista Herra käytti "Ananiasta" kohdallani; eräs 70-vuotias uskonveli sai nähdä sydänhätäni ja sanoi minulle: "Rukoile rakasta, taivaallista Isää, että Hän kirkastaisi Poikansa Jeesuksen Kristuksen syntiesi sovittajaksi." Ja niin tapahtuikin 11.12. aamulla. Taivas aukeni. Jumala kirkasti Poikansa Jeesuksen ja antoi Henkensä sydämeeni. Tulin uudeksi luomukseksi. Jeesus tuli sydämeeni asumaan ja hallitsemaan.
- Oi sitä riemua ja autuutta! Synkkä Mikko tuli onnelliseksi Jumalan lapseksi. "Sillä kaikille, jotka ottivat Hänet vastaan, Hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi." Kirkossakäynti tuli joka sunnuntaiseksi vaimoni kuoleman jälkeen. Raamattu oli joka päivä kädessäni. Sitä luin ahmien. Se oli onnellista aikaa. Jumalan mielen mukainen murhe muutti katumisen autuudeksi. Tuhlaajapoika pääsi Isän armolapseksi.
- Seitsemän kuukauden kuluttua vaimoni kuoleman jälkeen Jumalan Henki pani minut nöyrtymään ja pyytämään ihmisiltä pahoja töitäni anteeksi. Henki puhui: "Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä. Ja jos olet pahentanut yhden pienimmistä, niin parempi olisi, että myllynkivi ripustettaisiin kaulaasi ja sinut heitettäisiin meren syvyyteen." Oli lokakuu, kun Henki vei minut kerjäämään armoa niiltä, joita vastaan olin rikkonut ja joita olin vuosia kiertänyt. Nyt sain Herran armosta voimaa anteeksipyytämiseen. Sain polvillani ryömien kerjätä anteeksi rikoksiani. Ja kiitos Herran, sain ne anteeksi. Seuraavana päivänä ei ollut enää painavaa taakkaa, vaan se oli pudonnut pois. Nyt maistuivat rukoukset ja laulut sellaisten seurassa, joita olin vuosia väistellyt. Totisesti: "Missä on syntien anteeksiantamus, siellä on elämä ja autuus!"
- Kun armo kirkastui, sain myös todistajan lahjat ylhäältä. Suuni avattiin kuukauden perästä ihmeellisesti todistamaan Jumalamme rakkaudesta meitä syntisiä kohtaan Jeesuksessa Kristuksessa. Oli helppo puhua ja todistaa. Henki vaikutti kaiken. Jeesuksen sana kävi toteen: "Kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman ja te tulette olemaan Minun todistajani". Tulipa rohkeutta todistaa armosta myös kauppapaikallani. Se oli ihanaa aikaa. Rakkaille ostajilleni sain todistaa Jeesuksesta, joka päästi minut synnin kahleista ja antoi rauhan sydämeeni.
- Tuli sitten 1932 marraskuu, jolloin Herra, riisuttuaan minut ajallisesta mammonasta, päästi entisestä ammatista. Sain jättää Viipurin Kalarannan. Tämän kaiken vaikutti Jumalan armo niin ihmeellisesti, että oli oikein helppo jättää entinen ammatti ja lähteä uskossa seuraamaan Herraa, mihin ikinä Hän elämäni ohjaisi. Tähän aikaan oli jo kaksi kunnalliskotia perustettu, joissa sain käydä kerran viikossa todistamassa Jumalan rakkaudesta meitä syntisiä kohtaan. Herran salattu koulu oli myös alkanut. Ihmeellisillä näyillä ja unilla Herra hengessä opetti ja valmisti minua tehtävääni. Ne olivat kihlausaikoja, jolloin ei aina unikaan öisin maistanut Hengen ollessa lähellä ja opettaessa. Suuri, salattu Jumala on totisesti ihmeellinen Neuvonantaja, josta Jeesus sanoi omillensa: "Ja he tulevat kaikki Jumalan opettamiksi".
- Tätä koulua kesti muutaman vuoden, kunnes vuonna 1935 alkoivat matkat kauemmaksi, sinne, minne Henki kulloinkin johti. Oli lähdettävä kylvämään kallista Sanan siementä ihmislasten sydämiin. Tämäkin, pitkille matkoille lähteminen, oli helppoa, kun Herra antoi armonsa kaikkeen.
Vuoden 1932 jälkeen Herra alkoi näyttää ihmeellisillä näyillä, että Jeesuksen tulo on oven edessä. Lopun aika lähenee. Mm. näytettiin oman kotikaupunkini tuho monien näkyjen kautta. Sentähden Henki kehotti ilmoittamaan julkisilla paikoilla ja kirkoissa, että sota, nälkä ja rutto ovat oven edessä. Kaikkeen tähän sain armon Herralta, joka minua rohkaisi armollaan ja rauhallaan.
Jumalan armosta sain kuitenkin vapauden liikkua, eikä minua vangittu, vaikka moni pitikin minua sairaana tai löylynlyömänä. Sanoihan Vapahtaja omillensa: "Maailma ei tunne teitä. Teitä solvataan Kristuksen nimen tähden". Tämä väärinymmärrys ei koskenut yhtään. Olin onnellinen Jumalan armolapsi Jeesuksessa, Vapahtajassani, joka asui Pyhässä Hengessä sydämessäni. Meninpä minne tahansa, olin onnellinen Herrassa ja Hänen rakkaudessaan.
- Ne olivat siunattuja kihlausaikoja, jolloin Hyvä Paimen piti löytämäänsä lammasta sylissään ja antoi tuntea ihmeellistä rakkauttaan kurjaa, kadotettua syntistä kohtaan, jonka Hän rakkaudessaan armahti antaen elämän ja autuuden syntien anteeksiantamuksessa. Tätä autuutta en olisi koskaan saanut, ellen olisi murtuneena vajonnut suuren Armahtajan ja Veri-Yljän, Jeesuksen, jalkojen juureen ja tunnustanut Hänelle raskaita syntejäni.
- Kun tuo suuri armo oli kirkastunut ja taivas auennut, avattiin suuni kuukauden kuuluttua ihmeellisesti todistamaan Jumalan rakkaudesta Kristuksessa. Se tapahtui tammikuun 18. sunnuntaina, jolloin jouduin menemään sairaalaan erästä miestuttavaani tervehtimään. Hiljainen Jumalan Henki puhui korvaani juuri, kun avasin sairaalan oven. "Mitä Jumalan Poika nyt tekisi? Hän sanoisi: "Haluatko tulla terveeksi?" En arvannut, mitä tapahtui, mutta suuni avattiin ihmeellisesti, kun menin tuntemattoman nuorukaisen luo ja kysyin, mikä häntä vaivasi. Oli puukotettu rintaan häissä. Silloin avautui suuni puhumaan armon sanoja. Sanat vuotivat vuotamalla ja sanomaton rauha ja rakkaus täytti koko olemukseni. Kävin monen sairaan luona ja kaikille täytyi todistaa Jeesuksen ihmeellisestä lunastustyöstä. Sen päivän olin kuin taivaassa. Rintani täytti Jumalan ihmeellinen armo.
- Sitä riitti neljä kuukautta. Kerran viikossa kävin sairaalassa ja aina oli elävää sanaa Jeesuksen rakkaudesta meitä syntisiä kohtaan. Sairaskäynneistä tuli kuitenkin loppu. Sanottiin: "Kaduilla la kujilla saat saarnata". Se oli jumalallinen ilmoitus, vaikka sairaalan ylihoitaja sen sanoikin. Sillä nyt alkoi kauttani kuulua hiljainen todistus autoissa, saunoissa, raitiovaunuissa, laivoissa, junissa ja kauppapaikoilla. Henki antoi rohkeuden, rakkauden ja rauhan. Oi, niitä ihania ja suloisia todistushetkiä, jolloin ensimmäinen rakkaus täytti rinnan! Se oli Hengen innoittamaa, elävää todistusta ja vuoti itsestään virran tavoin. Kiitos Jumalalle ja Karitsalle nyt ja aina Hänen pelastusarmostaan meitä syntisiä kohtaan!
- Vaikka ajalliset käyttövarat, rahat ja tavarat, kauppapaikassa minulta loppuivatkin, on Herra kuitenkin ihmeellisesti johtanut minua Hyvänä Paimenena, ettei ole mitään puuttunut. Jeesus kielsi opetuslapsiaan ottamasta mukaan leipää, rahaa ja kaksia vaatteita. Kun Hän kysyi: "Puuttuiko teiltä mitään matkalla?" niin opetuslapset vastasivat: "Ei mitään, Herra." Samoin olen minäkin saanut kokea näinä vuosina, että Herra vie totisesti omiaan ihmeellisesti läpi tämän synnin korven. Totisesti, kenet Herra Jeesus kutsuu tähän kalliiseen todistajatehtäväänsä, hänestä Hän aina läsnäolevana, ylösnousseena ja taivaisiin astuneena Vapahtajana pitää huolen. Niinä runsaasti viitenätoista vuotena, jotka olen saanut armossa elää Jeesuksen johtamana, olen voinut yhtenä Hänen heikoimmista oppilaistaan sanoa: Herra on minun Paimeneni, ei minulta mitään puutu! Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Mikosta kerrottua:

Oli neljäs rukouspäivä, lokakuun 25. v. 1936. Pastori Bertel Törmävaara oli saarnaamassa. Hän oli Suomen Nuorten Kristillisen Yhdistyksen ja NMKY:n palveluksessa ja oli silloin puhujamatkalla Viipurissa pitämässä miesten päiviä sekä puhumassa nuorille. Hän oli ehtinyt saarnansa loppuun, kun yhtäkkiä Mikko Reponen nousi kirkon penkissä seisomaan käytävälle ja alkoi huutaa voimakkaalla äänellä. Hän julisti, että Viipurin kaupungin asukkaiden on tehtävä parannus, sillä Jumala on ilmoittanut hänelle että sen tuomiokirkko joutuu hävitettäväksi, niin ettei siihen jää kiveä kiven päälle. Kolmen vuoden kuluttua tämä kaikki tapahtuu ja vieraan vallan sotajoukot marssivat kaupungin katuja. Kohahdus kävi läpi kirkkokansan. Kaikki suuntasivat katseensa välikohtauksen aiheuttajaan. Pastori oli keskeyttänyt puhumisensa. Kirkon vahtimestari lähti kulkemaan miehen luo luullen tätä joksikin hermosairaaksi, joka ei tietänyt, mitä teki. "Ottakaa Herra Jeesus vastaan omaksi Vapahtajaksenne", hän huusi. Sitten hän polvistui paikallensa ja painoi päänsä rukoukseen. Vahtimestari vei hänet ulos ja Mikko huusi: "Nyt Mikkoa viedään, mutta pian te kaikki lähdette!" Myöhemmin hänet asetettiin syytteeseen kirkkorauhan rikkomisesta. Tuomiokirkko tuhoutui talvisodassa käyttökelvottomaksi ja 1953 se purettiin lopullisesti.

pommituksissa tuhoutunut tuomiokirkko
Joensuussa Mikko näki ihmisten seisovan viinajonossa, niin hänkin meni sinne, polvistui ja rukoili sekä puhui ihmisille. Seuraus oli, että kymmenittäin ihmisiä lähti pois viinajonosta. Poliisi saapui paikalle ja sanoi Mikolle: "Mitä te tänne tulette puhumaan?" Mikko vastasi: "Kenelle minä sitten puhuisin, jos täällä ei olisi ihmisiä?" Kun hän puhui torilla, niin poliisi vei hänet putkaan. Seurakuntatalolla hän kerran lauloi: "Öiset varjot hiljaa väistyy". Kokouksessa ihmiset odottivat hartain mielin, milloin Mikko rupeaa puhumaan ja ihmisiä oli hyvin paljon. Hän meni tanssipaikkaan ja puhui siellä ihmisille ja soittaja sanoi sitten, ettei hän voi enää soittaa. Viipurissa hän sanoi ihmisille: 'Teille tulee niin kiire lähtö, ettette jouda ottamaan hattua päähänne".

Sota-ajan jälkeen Mikko joutui Härmän parantolaan hoidettavaksi. Muuan entinen taistelulentäjä, joka oli Mikon huonetovereita ja mieleltään ateisti, ei sietänyt Mikon rukouksia ollenkaan. Jostain kumman syystä heidät oli laitettu samaan potilashuoneeseen. - Joko Mrkko lähtee tästä huoneesta tai minä, vaati hän jyrkkänä. Lentäjä siirrettiin toiseen huoneeseen. Parin päivän kuluttua hän joutui leikkauspöydälle. Hän ei kestänyt sitä, vaan menetti tajuntansa. Kaikki tiesivät, että se merkitsi kuolemaa. Mikko meni hänen luokseen ja oli tuntikausia polvillaan rukoilemassa kuolevan vastustajansa vuoteen äärellä. Viimeiseen saakka hän taisteli miehen puolesta, joka oii hyljännyt Jumalan. Lentäjän äkillinen kuolema järkytti koko parantolaa. Se vavahdutti erikoisesti siksi, että mies oli ollut Mikkoa kohtaan niin tyly ja vihamielinen, olipa uhannut häntä nvrkilläänkin.

Mikko Reponen kuoli 22. 10. 1951 viidenkymmenenyhdeksän vuoden ikäisenä keuhkotautiin parantolassa ja haudattiin Ylihärmään. Kävin siellä matkallani hautausmaalla ja löysin hänen hautansa. Siinä luki arvonimenä saarnaaja, joka parhaiten kuvasi hänen kutsumustaan. Hän oli Kristuksen todistaja. Hän ei edustanut mitään herätysliikettä, mutta kuului koko ikänsä luterilaiseen kirkkoon. Hänen kerrotaan olleen ulkomuodoltaan profeetallinen. Vartalo oli laiha ja hän kulki etukumarassa, kasvot olivat kalpeat ja riutuneet, osittain punertavan parran peittämät, silmät syvät ja liekehtivät. Häntä kuunneltiin kaikkialla hartaasti. Muistan, että joku mies 70-luvulla (nimi ei tule enää mieleen) kertoi kohdanneensa poikasena Mikon kaupungin kadulla. Tämä oli tarttunut häntä olkapäistä kiinni ja kääntänyt hänen katseensa valon aamun suuntaan. Sitten hän oli sanonut: "Katso poika, siellä loistaa Luojan aurinko!" Sitten Mikko oli mennyt matkoihinsa. Mies muisti vielä hyvin tämän lapsuuden tapauksen.

Jumala, sinä kutsut ihmisiä kovin eri tavoin ja joskus hyvin murtavasti, murheen ja kärsimyksen kautta. Sinä tuot totuutesi esiin ihmisille, että he voisivat päästä vapaaksi valheesta ja synnistä. Sinä teet profeettoja, sinä nostat julistajia palvelemaan sanomaasi. Sinä johdatat omiasi kaitaa tietä ja varjelet pitkin matkaa. Olemme, Herra kiitollisia kaikesta kuulemastamme, mikä todistaa sinun ainutlaatuisuudestasi, kaikkivaltiudestasi ja armostasi syntisiä kohtaan. Odotamme myöskin tähän aikaan lähettejäsi, elävää seurakuntaa, Jumalan sanan miekkaa, kääntymisiä, pelastuneiden kiitosta, sinun kunniaasi. Odotamme, että eräänä päivänä haudat aukenevat ja sinä viet uskovasi luoksesi ikuiseen kirkkauteen.