lauantai 13. kesäkuuta 2015

Heidän hallitsijansa lähtee heidän keskeltään.


Oli menossa piispantarkastus seurakunnassa ja näytelmää vietiin onnistuneesti loppua kohti. Piispa Nikolainen käytti silloin puheenvuoron, jossa hän sanoi: - Seurakuntaan on hyvä tulla, täällä on hyvä olla ja täällä saa pullaa.... Todella tyhjentävästi ilmaistu siitä, mikä onkaan seurakunnassa oleellista? Varmaan kaikki paikalla olleet olivat haltioissaan kirkon merkkimiehen toteamuksesta? Saattoi tietysti olla paikalla myös jokunen, jota moinen lause hymyilytti? On kuitenkin kovin surkeaa, jos tulemme vain pullan takia kokoon; vaikka joskus tuntuu, että sekin olisi parempi kuin ei ollenkaan? Mutta kyllähän se on niin, että kun Henki loppuu, niin konstit alkaa. Ja joskus mietimme seurakunnassa päämme puhki, mitä tekisimme, miten toimisimme, tavoittaisimme kansaa, säilyttäisimme perinnettä, mitä uutta toimintaa voisimme keksiä ja millaisilla mainoksilla ja nimillä nyt ratsastaisimme, mikä ihmisiä kiinnostaisi, mistä he tykkäisivät, miten rahat olisi viisasta käyttää, ja millaisella maalilla seurakuntatalo olisi maalattava, miten keksittäisiin papille sopivia hommia, kanttorille lisää kuorolaisia ja millaisia pullia tarjottaisiin, kun piispa taas tulee käymään.....?
Eräässä toisessa piispantarkastuksessa olin itse vastuussa tilaisuuden juontamisesta, johon Samuel Lehtonen tuli kymmenkunta pappia mukanaan. Talo eli korkeakulttuuria ja suuri ruokasali oli täynnä väkeä. Sielläkin syötiin pullaa ja juotiin kahvia, seurusteltiin ja saarnattiin. Jossain vaiheessa kuulutin, että nyt olisi paikallisen kirkkoherran vuoro. Tämä hyppäsi pystyyn ja ilmoitti, ettei puhuisi lainkaan, kun oli niin monta puhujaa mukana, että hän vain laulaisi.... Siihen eräs hurskas vanha sisar kajautti iloisesti: - Kiitos Jumalalle!
Se herätti hilpeyttä ja huomasin, että piispanikin oli vaikea pidättää naurua? Asian voi tietysti ymmärtää kahdella tavalla. Ajattelin, että kyllä on ihana, että Jumalalla on niin erilaisia lapsia, joku laulaa, joku kiittää, joku iloitsee?

Verovaroin toimiva kirkko on itsestäänselvyys, joka ei horju ajan paineessa, eikä valuutan vaihtuessa. Toisin oli Inkerin maalla, kun Suomi itsenäistyi ja paikallinen kirkko joutui pärjäämään omin avuin vallankumouksen keskellä. Aatami Kuortin kirjassa Inkerin kirkon vaikeita vuosia oli kirjattu luettelonomaisesti jokainen seurakunta ja niiden paimenten historia. 30-luvulla jokunen muutti Suomeen, mutta suurin osa vangittiin ja tapettiin yhteiskunnan vihollisina. Monen kohdalla oli viimeinen merkintä: katosi! Tietysti valtion johto ja päättäjät tiesivät, mihin heidät vietiin ja mihin kuoppaan heidät ammuttiin, mutta niistä vaiettiin meidän päiviimme asti. Sitten uskovat kokoontuivat omin voimin kodeissa ja lukivat harvoja hengellisiä kirjoja, joita ei ollut takavarikoitu. Kristus oli vainottujen kanssa ja uskovien kärsimysten keskellä oli lohduttamassa heidän Herransa.
Samassa kirjassa olivat Inkerin kirkkojen kuvat ja lyhyt selvitys näiden rakennusten historiasta. Suurin osa tuhottiin sodassa ja viranomaisten toimesta, osa häpäistiin muuttamalla niiden käyttötarkoitus maalliseksi. Jossain vaiheessa oli aika, ettei seurakunta omistanut yhtään näistä kirkoista. Vähitellen uudistunut kirkko on saanut niitä jonkin verran takaisin ja kunnostanut käyttöön uudelleen. Maallisesti meiltä voidaan viedä kaikki, siksi on syytä satsata taivaallisiin talletuksiin, sillä niitä ei voi viedä. Ne ovat varmoja sijoituksia.


Oman työjaksoni keskivaiheilla tapasin monta kertaa Paavon, joka oli syntynyt Inkerissä ja ollut sota-aikoina neuvostoarmeijassa. Hänelle oli annettu erilainen uniformu, koska näistä suomalaissyntyisistä miehistä oli tarkoitus koota Suomen hallituksen kaaduttua uusi Terijoen hallitus, jonka johdossa olisi Otto Ville Kuusinen. Tämä ei koskaan toteutunut ja Kuusinen haudattiin Kremlin muuriin muiden aatetoveriensa viereen. Paavo puhui hyvää venäjää ja suomea. Oli ihme, että hän oli päässyt muuttamaan Suomeen ja sai vielä jäädä tänne asumaan, sekä maan kansalaisuuden. Monet luovutettiin rauhansopimuksen perusteella takaisin Neuvostoliittoon. Pidimme monta hengellistä tilaisuutta Paavon kanssa ja mieleeni jäi kuva nöyrästä Herran palvelijasta, joka oli kokenut ihmeellistä johdatusta elämässään. Kärsimyksistään ja vaivoistaan hän ei paljon puhunut, mutta mielellään Kristuksesta.
Kristillisyys joutuu valitsemaan menneiden sukupolvien opetusten ja uusien virtausten välillä. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa. Joskus uudistajat kulkevat maailman hengessä ja ehdoilla ilman Jumalan sanaa. Se on tuhon tie, joka tappaa elävän kristillisyyden, mutta tuo tilalle kaikenlaisen sielullisen koohelluksen. Sama ongelma on kuitenkin myös niillä, jotka pyrkivät astelemaan isien saappaissa ilman henkilökohtaista Kristus-suhdetta. Noudatetaan perinnäissääntöjä ja pokkuroidaan johtajia, vaikka Raamattu sanoisi toisin. Tämäkin on kuoleman tie, jossa ei ole rauhaa eikä lepoa. Silloin on ainoa viisas ratkaisu pysyä siinä, mitä on kirjoitettu. Raamattu valaisee yksinkertaiset etsijät ja johtaa jokaisen Jeesuksen seuraajaksi. Siinä kiinnitytään uskon kautta näkymättömään, jonka keskuksena on elävä, ylösnoussut Vapahtaja, joka vie ihmiset tuntemaan pyhän uhriverensä voiman syntien sovittajana. "...vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika, tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä...." 1.Piet.1:17-19. Kuinka kauan kulukaan monen aika, eikä meinaa tajuta, että kaikki on turhaa ilman Jeesusta, kaikki on vain turhaa vaellusta, turhaa ajan haaskausta ilman Jeesusta, kaikki perinnöllisyys on turhuutta ilman Jeesusta, kaikki työmme, touhumme, toilailumme, tavoitteemme, saavutuksemme ovat turhuutta ilman Jeesusta, kaikki inhimillinen tunteilu ja järkeily on turhuutta ilman Jeesusta. Kahden pisteen, syntymän ja kuoleman, välillä on vain pelkkää turhuutta ilman Jeesusta. Tomusta olemme tulleet, tomuksi jälleen tulemme ja tällaiset Jumala tahtoo pelastaa, tällaisia Jumala rakastaa, tällaisia hän kutsuu valtakuntaansa, tällaisille hän on rakentanut paratiisin luonansa. Kaikki turhuus kukistuu Golgatalla, kun syntinen pääsee tuntemaan Jumalan Karitsan veren voimaa ja saa uudestisyntyä uskovaksi.

Taitaa olla niin, että kristityt jakautuvat kahteen suureen ryhmään: teoreetikot ja käytännölliset? Kummallakin löytyy kannattajia ja uskollisia tukijoita. Joskus ajattelen, että teoreetikot pitävät kristillisyyttä pystyssä ja käytännölliset vievät sitä eteenpäin? Tämä jännite oli jo aikoinaan alkuseurakunnalla, joka joutui peilaamaan lähetystyön tuloksia ja oikeaa oppia keskenään. "Ja kun hän oli heitä tervehtinyt, kertoi hän kohta kohdalta kaikki, mitä Jumala hänen palveluksensa kautta oli tehnyt pakanain keskuudessa. Sen kuultuaan he ylistivät Jumalaa ja sanoivat Paavalille: "Sinä näet, veli, kuinka monta tuhatta juutalaista on tullut uskoon, ja he ovat kaikki lainkiivailijoita." Apt.21:19-20. Merkillistä, eikö totta, että silloin oli uskovia, hurskaasti heränneitä ja Jeesukselle antautuneita, jotka kuitenkin olivat vakaasti lainkiivailijoita? Tarkemmin asiaa ajatellen, huomaan, että sama ongelma on edelleenkin vallitsevana. Lainomaisuus on vain piilevää ja pukeutuu usein kovin hurskaisiin vaatteisiin, ja esiintyy pyhitettynä lihana ja ihmismielen toiveajatteluna. Lainomaisuus ilmenee vaatimuksena, jolla sidotaan kristityt massakäyttäytymiseen. Siinä rakkaus aina ostetaan teoilla ja hyvää saadaan taivaasta vain osoittautumalla sen arvoiseksi. Vain ne palkitaan, jotka tekevät oikein, jotka ymmärtävät oikein, käyttäytyvät oikein. Eikä niissä porukoissa olla koskaan mitään kurjia syntisiä, epäonnistuneita uskovia, eikä tuomion painoissa kulkevia luusereita.
Mutta toista on sillä ihmisellä, joka ei kykene muuttamaan itseään, joka joutuu viheliäisyyden tunnossaan tulemaan Herran eteen ilman ainoatakaan puolustuksen sanaa, ilman yhden yhtäkään varmaa rukousta. Vaikeaa on olla Jumalan edessä, kun ei voi laittaa yhtään pimeistä ajatuksistaan paholaisen tiliin, eikä syyttää maailman kurjuutta ja eksytyksiä omista virheistään, eikä löydy yhtään lähipiirin ihmistä, josta enää voisi sanoa, että omat synnit johtuivat vain heidän heikkouksistaan. Aivan murtavaa on olla alastomana Herran edessä, eikä kykene peittämään omaa huonouttaan yhdelläkään hyvällä työllä ja rakkauden teolla, lahjoituksella tai onnistumisella. Mikä voisi ollakaan suurempi yksinäisyyden hetki, kun ei ole ketään, jonka mielipiteitä tai saavutuksia voisi esitellä omaksi edukseen Jumalan silmissä. Mutta tällaisia Jeesus on tullut pelastamaan, tällaisia hän etsii, tällaisia hän kutsuu, tällaisia hän rakastaa ja armahtaa. Tällaisista muodostuu hänen seurakuntansa. Tällaisten todistus on kirkas valo pimeässä maailmassa, että syntiset löytäisivät suuren Vapauttajansa, Kristuksen Jeesuksen, Jumalan Pojan, Herramme.

Aikoinaan suuressa Venäjän maassa syntyi juutalainen Wladimir Marcinkowski (1884-1971). Hän kävi koulunsa Grodnon kaupungissa (Valko-Venäjällä, jossa eli yksi vanhimmista juutalaisyhteisöistä), ja oli myöhemmin professorina Samaran (Volgajoen rannalla) yliopistossa. Siihen aikaan vallankumouksen aallot kulkivat pitkin maata, kansa taisteli kansaa vastaan ja keisari oli poistettu päiviltään. Hän oli juuri pelastunut herätyssaarnaaja paroni Paul Nicolayn kautta (tämä omisti Viipurissa kuuluisan Monrepos nimisen kartanon puutarhoineen) ja uskovaksi tultuaan hän työskenteli paikallisten ylioppilaiden keskuudessa heidän johdattamisekseen Kristuksen tuntemiseen. Tuhannet ihmiset etsivät silloin epävakaissa yhteiskuntaoloissa Herraa - ja löysivät. Taustavaikuttajana oli ollut myöskin NMKY:n johtaja John Mott. Paljon tuli nuoria uskoon hänen toimintansa kautta.
Vallankumouksen seurauksena syttyivät vainot uskovia kohtaan ja Wladimir joutui vankilaan Moskovan lähelle Tangan vankilaan. Pian hänet kuitenkin vapautettiin, koska hän oli tarpeellinen tietojensa tähden ja hänet kutsuttiin Pietarin yliopistoon luennoitsijaksi. Pietarin akatemiassa ollessaan hän mm. tutki keisarillisen kirjaston harvinaisuutta, ikivanhaa Uuden Testamentin käsikirjoitusta, joka motivoi häntä myöhemmin raamatunkäännöstyöhön.
Sen jälkeen hän siirtyi Odessaan (Etelä-Ukrainassa Mustanmeren rannalla), jossa hän evankelioi juutalaisia. Tämä aiheutti kuitenkin sen, että hänet karkotettiin isänmaastaan ja hän asui maanpaossa Tsekkoslovakiassa ja Saksassa. Siellä hän kirjoitti saksaksi elämänkertansa ihmeellisiä kokemuksia kirjaksi. Se painettiin myöhemmin esim. Ruosissa nimellä Gud upplevelser i Sovjet Ryssland. Hän muutti Israeliin. Vankila-aikanaan hän oli oppinut heprean kielen juutalaisten vankitoveriensa avulla. Tämä erikoisen johdatuksen hyöty tuli myöhemmin hänelle hyvin tärkeäksi asuessaan luvatussa maassa.

Wladimir Marcinkowski (1884-1971)
Hän oli hankkinut vaimonsa Nellyn kanssa talon Karmel-vuoren rinteeltä ja siellä hän tutki pyhiä kirjoituksia ja mm. käänsi Raamatun Ukrainan kielelle (kuulemma vanha Ukrainankielinen Raamattu sisälsi paljon virheellisiä käännöksiä?). Nelly rouva oli saksalaisen arkeologian juutalaisprofessorin tytär. He pitivät tilaisuuksia Haifassa, joka oli silloin pieni kaupunki Karmelin juurella. Kokouspaikkana oli Betesda Gospel Hall niminen lähetystalo. Marcinkowskin kerrotaan ymmärtäneen 15 eri kieltä. uskovien keskuudessa hänet ninitettiin Karmelin profeetaksi.
Hänen hengellinen näkemyksensä oli Venäjän Stundistien (saks. Stunde = hetki, hartaushetki. evankelinen herätysliike 1800-luvulla) ja Plymouth-veljien mukainen (pyrkivät alkuseurakunnalliseen muotoon ilman palkattuja paimenia seurakunta ja kaikkien sen jäsenten oli itse tehtävä kaikki omantunnonvalintansa ja vastattava niistä itse Jumalan edessä). Hän kulki myös paljon Mennonniittojen seurassa (1500-luvulla syntynyt liike, jonka perusti ent. katolinen pappi Menno Simons. Opillisesti lähellä babtisteja), ja hän piti myös yhteyttä kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Joten, hän oli näkemykseltään varsin yhteiskristillinen.
Marcinkowskien sydämen ja elämän täytti jo silloin, ennen Israelin itsenäistymistä, näky Jumalan omaisuuskansan evankelioimisesta. Sitä työtä he uskollisesti toteuttivat kuolemaansa asti odottaen kansallista herätystä.
1950-luvulla vapaakirkollinen Eeli Jokinen (tunnettu evankelista, jonka kautta mm. Hilja Aaltonen tuli uskoon) kävi Marcinkowskien kotona kylässä ja osallistui myös heidän lähetystalonsa tilaisuuteen. Hän kertoi:
- Me olimme kuin taivaassa Marcinkowskin kirkossa. Oli kuin kielien erotukset eivät olisi haitanneet ensinkään. Pyhä Henki laskeutui Karmelin profeetan Lähetystaloon niin voimallisena, että en ole missään maassa ja valtakunnassa sellaista kokenut. Israelin Jumala elää. Sen saimme kokea. Matkatoverini kertoi jälkeenpäin, että korkeimman voima tarttui hänen kieleensä ja käytti sitä niinkuin tahtoi (toimi Jokisen tulkkina kirkossa). Olimme kokeneet Pyhän Hengen voiman. Joka kerta kun Israelissa olomme aikana sain tavata Marcinkowskin ystäviä, tunsimme, että taivas on meitä Karmelilla lähellä.

Raamattu ennustaa Israelin uudistuksen ajasta ja kuvaa seurakunnan vahvana, koska Jeesus on sen keskellä hallitsijana. "Ja niistä on kaikuva ylistyslaulu ja iloitsevaisten ääni. Minä enennän heidät, eivätkä he vähene; minä saatan heidät kunniaan, eivätkä he halvoiksi jää. Silloin hänen poikansa ovat niinkuin muinoin, ja hänen seurakuntansa pysyy vahvana minun edessäni; minä rankaisen kaikki hänen sortajansa. Ja hänen valtiaansa nousee hänestä itsestänsä, heidän hallitsijansa lähtee heidän keskeltänsä; ja minä sallin hänen käydä tyköni, niin että hän saattaa minua lähestyä." Jer.30:19-21

Jeesus, pidä huoli seurakunnastasi, anna Israelille kääntymys, että sen keskuudessa kuuluisi ylistyksen ääni sinulle. Avaa seurakuntasi silmät näkemään salattu hallitsijan ominaisuutesi ja että sinun tulosi muuttaa kaiken uudeksi. Ilmesty kunniassasi, että ihmiset näkisivät sinun olevan ainoa, jonka on sallittu mennä Isän luo, ainoa jonka pyhyys on riittävä, ainoa, joka on suorittanut tehtävänsä täydellisesti päätökseen, ainoa, joka ei epäonnistunut, ainoa, jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet, ainoa, joka sanoo viimeisen sanan kaikkien ihmisten elämästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti