Olin pitämässä evankelioimistapahtumaa Espoossa seurakunnassa. Kiersimme tehtaissa kaupoissa ja ravintoloissa puhumassa ja laulamassa. Tiimimme koostui seurakunnan papeista ja kanttorista. Minä olin se vieraileva puhuja ja soittaja. Useana päivänä tavoitimme sanan kuultavaksi satoja ihmisiä heidän arkisessa ympäristössään. Näitä aktioita pidimme monena vuonna.
Kerran olimme pitämässä tilaisuutta yhdessä ravintolassa päivällä, ja sinne tuli lyhyt mies keppiinsä tukeutuen. Kirkkoherra Jussi Talasniemi tunsi hänet. Hän oli entinen Kotimaa-lehden päätoimittaja Simo Talvitie. Mies oli vammautunut pahassa kolarissa Muurlassa vuosia aiemmin. Jussi oli kirjoittanut Simon muistelmista kirjan, joka oli siihen aikaan uusi. Tapaamisemme jälkeen Jussi antoi minulle tuon kirjan omistuskirjoituksella lahjaksi yhteistyöstämme.
Tässä ote siitä, Simon kertomaa:
Olin saanut kotoa hyvät eväät makeaa elämää varten. Uskovaiset olivat minulle siihen aikaan kilttejä poikia ja tyttöjä. Minä en ollut heidän kaltaisensa. Nuttura ja virsikirja oli heidän tulevaisuutensa, kutistettu elämä kristillisyydessä heidän kohtalonsa. Minulla oli muita suunnitelmia, joihin en ollut sotkenut sinua enkä uskovaisia. Elämäni tarkoituksena oli ansaita reippaasti rahaa ja saada sillä kaikkea mukavaa.
Ennen Turkua sinä olit minulle iltarukousten ammattikuulija. En muista, saitko enää kuulla äitini opettamaa värssyä ylioppilaspojan hokemana. Sen muistan, että tulin tunnetuksi uskonnollisesta harrastuksesta pistelemällä tyttöjä nuppineulalla takamuksiin koulun aamuhartauksissa. Kirkossakäynti ei ollut perheessämme edes tapa, ei joulunakaan. Emme me sinua kieltäneet. Minullekin sinä olit olemassa, valmiina auttamaan pulassa. Mutta enhän minä ollut pulassa.
Menin Turun Martin kirkkoon kristillisten ylioppilaiden kokoukseen, koska kukaan ei minua sinne käskenyt eikä edes kutsunut. Uin katiskaan kuin kala vapaasta, puhtaasta uteliaisuudesta. Tietenkin olin varuillani. Ennakkokäsitykseni oli, että kokouksissaan ja kaikkialla muuallakin oikeaoppiset grillaavat kääntymättömiä vääräoppisia väkisin, kunnes uhri on kypsä. Heitä varten minä olin parkinnut nahkani, järjestänyt puolustukseni. Heidät minä olisinkin helposti torjunut ja ajanut ulos sisimmästäni yhdellä olankohautuksella. Olinhan tervettä elinvoimaa uhkuva nuori mies.
Mutta kirkossa kauhistuin sitä, että nyt minua grillaa joku Näkymätön. Olin jäänyt kiinni. Olin liisterissä. Istuin kuin tatti penkissä jokaisessa kokouksessa. Olin ajatellut, että he eivät voi pakottaa minua. Eivätkä he olisi voineetkaan. Mutta heidän Asiansa oli minulle liikaa. Sitä en päässyt enää pakoon. Se työntyi väkisin minuun sisältönsä voimalla. »Vain tuulen henkäys ovat kaikki ihmiset, kuinka lujina seisokootkin».
Sinun sanasi osui minuun kuin nuoli. Se sattui sydämeen ja minä olin mennyttä miestä. Närpiöläissaarnaaja Frank Mangs, Ruotsiin siirtynyt vapaakirkon pastori ei puhunut puisevia opinkappaleita eikä kirkkokiinaa, joka jättää ihmiset hillumaan sinne, missä he ovat. Hän sinkosi sieluni sisimpään sanasi teräviä kärkiä ja minä jouduin sinun eteesi. Etkä sinä ollut enää se kiltti kuuntelija, aina minua auttamaan valmis partiopoika, jonka olemassaolo on ihan hyvä asia kaiken varalta. Sinusta tuli minulle yhtäkkiä suuri, kohosit kerralla kääpiöstä Herrakseni, joka tahdoit koko elämäni, halusit minusta palvelijasi.
Kirkko oli nuijien täynnä, mutta siellä puhuttiin vain minusta ja minulle. Mitä lienee tapahtunut muille, minulta vetäistiin jalat alta. Se oli Simon toinen halvaus, kun sinä tahdoit minut.
Tajusin kohta, että entisenä en Turusta palaa. Mistään ei löytyisi pyyhekumia, taulusientä, joka pyyhkäisisi tämän kokemuksen mielestäni. Siihen asti olin ollut suhteessa sinuun todella puhdas taulu. Martin kirkossa sinä kirjoitit minuun, viilsit sieluuni lähtemättömät jäljet, parantumattomat haavat. Minusta oli tullut vammainen edessäsi. En enää hallinnut sinua. Et ollut enää tarvekaluna hyllyssäni. Sinä hallitsit minua ja sanoit: »Simo Juhon poika, minä tahdon sinusta papin».
Tietenkin minä ratkaisin. Minä valitsin. Minä lupasin sinulle. Tunsin, että voin kääntää selkäni sinulle tai kääntyä puoleesi. Minua riemastutti tämä uusi mahdollisuus ja samalla harmitti makean elämän menetys, joka olisi sinulle antautumisen seuraus. Siellä kysyttiin, kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle. Menin ja kerroin tahtovani tulla kristityksi. Pahimmasta, nimittäin papiksi lukemisesta kuitenkin vaikenin.
Ajattelin sitä kyllä paljon. Sinä olit sanonut selvästi sanasi. Tunsin hurjan ja villin luontoni. Helposti karkaisin pois luotasi ja menettäisin uskoni. Pappeus olisi minulle sopiva suojatyöpaikka.
Onhan papin pakko päivittäin olla tekemisissä kanssasi. Hänen on rukoiltava, luettava Raamattua, puhuttava sinusta ja sinulle. Jos aloittaisin kristittynä apteekkarina, kuolisin kenties vain rikkaana miehenä, sinusta eroon tuomittuna.
Kotona minua odottivat vanhat kuviot. Turun Martin kirkon maaginen ilmapiiri haihtui helposti tuon taivaallisiin Helsingissä. Ryhdyin ihan kevyesti irrottelemaan itseäni herätyksestä. Sinä olit antanut minulle Turussa hyvin paljon. Mutta kotona minusta alkoi tuntua, että olin luvannut sinulle siellä liian paljon. Olin ollut harkitsematon. Olihan koko matka ollut inhimillinen erehdys, koska en tiennyt, mikä on sen YKY:n merkitys. Menin lukemaan kemiaa.
Yritin unohtaa ja tunsin: On niin vaikea unohtaa. En halunnut menettää vanhaa, makeaa elämää. Mutta tässä uudessa oli myös paljon hyvää ja houkuttavaa. Sinä annat iloa, rauhaa ja turvaa. Muualta saan viiniä, laulua ja ylioppilashippoja. Minä tahdoin kaiken ja tanssin pikkuristi rintapielessäni. Olin ostanut sen halvalla Turusta. Siellä sinä olit viiltänyt ristin sydämeeni ja minä tunsin, että se on alkuvoimaista taidetta — ja harmittavan kallista.
»Mit' olet, ole kokonaan, äl' osittain ja puoliks' vaan» oli Turun tunnelmaa. Helsingissä aloin vähitellen ymmärtää, että tahdoin häivyttää valovoimaisen taiteesi jälkiä mielestäni. Tahdoin toipua sokkihoidostasi. Kävin hipoissa tanssimassa itseäni irti sinusta. Tosin en tahtonut kokonaan jättää sinua. Kaipasin vain välimatkaa, jonka takaa olisin voinut arvioida kaikkea sitä, mitä olit tehnyt minulle. Vaadin hengähdystaukoa ottelussamme, kunnes huomasin, että en voi olla jaettuna kokonaan sinun.
Olin siis eroaikeissa, liukumassa luotasi. Eromme olisi ensin salainen ja sitten julkinen. Risti on jo rintapielessä retkellä roskikseen. Tapahtukoon kaikki kuitenkin kunniallisesti osapuolia loukkaamatta. Olkoon minulla pehmeä lasku takaisin vanhaan maailmaan ja sinulla hyvä mieli vilpittömästä yrityksestä. Näin puhui sinulle Simo Suuri, kunnes hän huomasi olevansa entinen suuruus, mykistetty johtajapersoonallisuus.
Sinä voitit minut ja minä voitin itseni eikä sen jälkeen kukaan voinut enää meille mitään. Pyhän häikäilemättömyyden hurmiossa sanoin kastepapilleni, rippi-isälleni, kunnioittamalleni rehtorille ja rovastille Hannes Anttilalle, että hänen kauttaan puhuu saatana, kun hän yritti estellä minua loikkaamasta teologiseen tiedekuntaan. »Kuinka peljättävät ovat sinun tekosi! Sinun suuren voimasi tähden sinun vihollisesi matelevat sinun edessäsi. Kaikki maa kumartakoon sinua ja veisatkoon sinun kiitostasi».
