Luuk.15:18. Minä nousen ja menen isäni tykö
ja sanon hänelle:
Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi
19. enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan;
tee minut yhdeksi palkkalaisistasi.'
20. Ja hän nousi ja meni isänsä tykö.
Mutta kun hän vielä oli kaukana,
näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä,
juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa
ja suuteli häntä hellästi.
su 18.10.2026 13:00
Porin seurakuntakeskus
Eteläpuisto 10
Tervetuliaissanat Tero Ruotsalainen pj
Juhlapuhe Turkka Aaltonen
liiton tervehdys Erkki Eteläniemi pj
tervehdyspuheita Joona Isokorpi
musiikissa hännikkälät ja Taisto Holma
juhlakahvit
Olin pitämässä evankelioimistapahtumaa Espoossa seurakunnassa. Kiersimme tehtaissa kaupoissa ja ravintoloissa puhumassa ja laulamassa. Tiimimme koostui seurakunnan papeista ja kanttorista. Minä olin se vieraileva puhuja ja soittaja. Useana päivänä tavoitimme sanan kuultavaksi satoja ihmisiä heidän arkisessa ympäristössään. Näitä aktioita pidimme monena vuonna.
Kerran olimme pitämässä tilaisuutta yhdessä ravintolassa päivällä, ja sinne tuli lyhyt mies keppiinsä tukeutuen. Kirkkoherra Jussi Talasniemi tunsi hänet. Hän oli entinen Kotimaa-lehden päätoimittaja Simo Talvitie. Mies oli vammautunut pahassa kolarissa Muurlassa vuosia aiemmin. Jussi oli kirjoittanut Simon muistelmista kirjan, joka oli siihen aikaan uusi. Tapaamisemme jälkeen Jussi antoi minulle tuon kirjan omistuskirjoituksella lahjaksi yhteistyöstämme.
Tässä ote siitä, Simon kertomaa:
Olin saanut kotoa hyvät eväät makeaa elämää varten. Uskovaiset olivat minulle siihen aikaan kilttejä poikia ja tyttöjä. Minä en ollut heidän kaltaisensa. Nuttura ja virsikirja oli heidän tulevaisuutensa, kutistettu elämä kristillisyydessä heidän kohtalonsa. Minulla oli muita suunnitelmia, joihin en ollut sotkenut sinua enkä uskovaisia. Elämäni tarkoituksena oli ansaita reippaasti rahaa ja saada sillä kaikkea mukavaa.
Ennen Turkua sinä olit minulle iltarukousten ammattikuulija. En muista, saitko enää kuulla äitini opettamaa värssyä ylioppilaspojan hokemana. Sen muistan, että tulin tunnetuksi uskonnollisesta harrastuksesta pistelemällä tyttöjä nuppineulalla takamuksiin koulun aamuhartauksissa. Kirkossakäynti ei ollut perheessämme edes tapa, ei joulunakaan. Emme me sinua kieltäneet. Minullekin sinä olit olemassa, valmiina auttamaan pulassa. Mutta enhän minä ollut pulassa.
Menin Turun Martin kirkkoon kristillisten ylioppilaiden kokoukseen, koska kukaan ei minua sinne käskenyt eikä edes kutsunut. Uin katiskaan kuin kala vapaasta, puhtaasta uteliaisuudesta. Tietenkin olin varuillani. Ennakkokäsitykseni oli, että kokouksissaan ja kaikkialla muuallakin oikeaoppiset grillaavat kääntymättömiä vääräoppisia väkisin, kunnes uhri on kypsä. Heitä varten minä olin parkinnut nahkani, järjestänyt puolustukseni. Heidät minä olisinkin helposti torjunut ja ajanut ulos sisimmästäni yhdellä olankohautuksella. Olinhan tervettä elinvoimaa uhkuva nuori mies.
Mutta kirkossa kauhistuin sitä, että nyt minua grillaa joku Näkymätön. Olin jäänyt kiinni. Olin liisterissä. Istuin kuin tatti penkissä jokaisessa kokouksessa. Olin ajatellut, että he eivät voi pakottaa minua. Eivätkä he olisi voineetkaan. Mutta heidän Asiansa oli minulle liikaa. Sitä en päässyt enää pakoon. Se työntyi väkisin minuun sisältönsä voimalla. »Vain tuulen henkäys ovat kaikki ihmiset, kuinka lujina seisokootkin».
Sinun sanasi osui minuun kuin nuoli. Se sattui sydämeen ja minä olin mennyttä miestä. Närpiöläissaarnaaja Frank Mangs, Ruotsiin siirtynyt vapaakirkon pastori ei puhunut puisevia opinkappaleita eikä kirkkokiinaa, joka jättää ihmiset hillumaan sinne, missä he ovat. Hän sinkosi sieluni sisimpään sanasi teräviä kärkiä ja minä jouduin sinun eteesi. Etkä sinä ollut enää se kiltti kuuntelija, aina minua auttamaan valmis partiopoika, jonka olemassaolo on ihan hyvä asia kaiken varalta. Sinusta tuli minulle yhtäkkiä suuri, kohosit kerralla kääpiöstä Herrakseni, joka tahdoit koko elämäni, halusit minusta palvelijasi.
Kirkko oli nuijien täynnä, mutta siellä puhuttiin vain minusta ja minulle. Mitä lienee tapahtunut muille, minulta vetäistiin jalat alta. Se oli Simon toinen halvaus, kun sinä tahdoit minut.
Tajusin kohta, että entisenä en Turusta palaa. Mistään ei löytyisi pyyhekumia, taulusientä, joka pyyhkäisisi tämän kokemuksen mielestäni. Siihen asti olin ollut suhteessa sinuun todella puhdas taulu. Martin kirkossa sinä kirjoitit minuun, viilsit sieluuni lähtemättömät jäljet, parantumattomat haavat. Minusta oli tullut vammainen edessäsi. En enää hallinnut sinua. Et ollut enää tarvekaluna hyllyssäni. Sinä hallitsit minua ja sanoit: »Simo Juhon poika, minä tahdon sinusta papin».
Tietenkin minä ratkaisin. Minä valitsin. Minä lupasin sinulle. Tunsin, että voin kääntää selkäni sinulle tai kääntyä puoleesi. Minua riemastutti tämä uusi mahdollisuus ja samalla harmitti makean elämän menetys, joka olisi sinulle antautumisen seuraus. Siellä kysyttiin, kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle. Menin ja kerroin tahtovani tulla kristityksi. Pahimmasta, nimittäin papiksi lukemisesta kuitenkin vaikenin.
Ajattelin sitä kyllä paljon. Sinä olit sanonut selvästi sanasi. Tunsin hurjan ja villin luontoni. Helposti karkaisin pois luotasi ja menettäisin uskoni. Pappeus olisi minulle sopiva suojatyöpaikka.
Onhan papin pakko päivittäin olla tekemisissä kanssasi. Hänen on rukoiltava, luettava Raamattua, puhuttava sinusta ja sinulle. Jos aloittaisin kristittynä apteekkarina, kuolisin kenties vain rikkaana miehenä, sinusta eroon tuomittuna.
Kotona minua odottivat vanhat kuviot. Turun Martin kirkon maaginen ilmapiiri haihtui helposti tuon taivaallisiin Helsingissä. Ryhdyin ihan kevyesti irrottelemaan itseäni herätyksestä. Sinä olit antanut minulle Turussa hyvin paljon. Mutta kotona minusta alkoi tuntua, että olin luvannut sinulle siellä liian paljon. Olin ollut harkitsematon. Olihan koko matka ollut inhimillinen erehdys, koska en tiennyt, mikä on sen YKY:n merkitys. Menin lukemaan kemiaa.
Yritin unohtaa ja tunsin: On niin vaikea unohtaa. En halunnut menettää vanhaa, makeaa elämää. Mutta tässä uudessa oli myös paljon hyvää ja houkuttavaa. Sinä annat iloa, rauhaa ja turvaa. Muualta saan viiniä, laulua ja ylioppilashippoja. Minä tahdoin kaiken ja tanssin pikkuristi rintapielessäni. Olin ostanut sen halvalla Turusta. Siellä sinä olit viiltänyt ristin sydämeeni ja minä tunsin, että se on alkuvoimaista taidetta — ja harmittavan kallista.
»Mit' olet, ole kokonaan, äl' osittain ja puoliks' vaan» oli Turun tunnelmaa. Helsingissä aloin vähitellen ymmärtää, että tahdoin häivyttää valovoimaisen taiteesi jälkiä mielestäni. Tahdoin toipua sokkihoidostasi. Kävin hipoissa tanssimassa itseäni irti sinusta. Tosin en tahtonut kokonaan jättää sinua. Kaipasin vain välimatkaa, jonka takaa olisin voinut arvioida kaikkea sitä, mitä olit tehnyt minulle. Vaadin hengähdystaukoa ottelussamme, kunnes huomasin, että en voi olla jaettuna kokonaan sinun.
Olin siis eroaikeissa, liukumassa luotasi. Eromme olisi ensin salainen ja sitten julkinen. Risti on jo rintapielessä retkellä roskikseen. Tapahtukoon kaikki kuitenkin kunniallisesti osapuolia loukkaamatta. Olkoon minulla pehmeä lasku takaisin vanhaan maailmaan ja sinulla hyvä mieli vilpittömästä yrityksestä. Näin puhui sinulle Simo Suuri, kunnes hän huomasi olevansa entinen suuruus, mykistetty johtajapersoonallisuus.
Sinä voitit minut ja minä voitin itseni eikä sen jälkeen kukaan voinut enää meille mitään. Pyhän häikäilemättömyyden hurmiossa sanoin kastepapilleni, rippi-isälleni, kunnioittamalleni rehtorille ja rovastille Hannes Anttilalle, että hänen kauttaan puhuu saatana, kun hän yritti estellä minua loikkaamasta teologiseen tiedekuntaan. »Kuinka peljättävät ovat sinun tekosi! Sinun suuren voimasi tähden sinun vihollisesi matelevat sinun edessäsi. Kaikki maa kumartakoon sinua ja veisatkoon sinun kiitostasi».
Venäjän lapset joutuvat kärsimään maan ja kansan nykytilasta. Kun valtio ei useinkaan pysty maksamaan työntekijöittensä palkkoja, vanhemmat joutuvat lähettämään lapsensa tienaamaan perheelle elantoa. Toisaalta rahan arvo on surkean alhainen verrattuna tavaroitten hintoihin. Joten jos sen palkan joskus saa, silläkin on vaikea tulla toimeen - eläkkeistä puhumattakaan. Siksi myös lasten on lähdettävä leivän hakuun. Juuri koulunsa aloittaneet 7-vuotiaat ansaitsevat lehtiä ja erilaisia tavaroita kauppaamalla usein enemmän kuin esimerkiksi opettajavanhempansa yhteensä. Vielä vaikeampi on ajatella kodittomien lasten kohtaloa. Heidän on pakko elää ja tulla toimeen metrotunnelien ja katujen ehdoilla.
Joukko katupoikia katseli meitä ja täpötäysiä ruokakassejamme astuessamme eräänä hyytävän koleana päivänä kaupasta ulos. Jotenkin poikien silmistä näki, että nälkä kurni vatsassa. Kymmenkunta heitä oli. Vanhin 17- nuorin ehkä 7-vuotias. Suurin osa jonkin verran 10 vuoden molemmin puolin.
Rupesin tekemään tuttavuutta kavereitten kanssa ja kysyin sitäkin, missä pojat asuivat. "Vähän siellä ja vähän täällä." Tarkensin kysymystä ja sanoin haluavani tietää, missä meni viime yö. Joku oli viettänyt yönsä rappukäytävissä, jotkut toiset maleksineet metroasemilla.
Siitä paikasta kutsuin pojat mukaani kauppaan, josta juuri olimme tulossa. Lenininkadun suureen leipäkauppaan. Varpuset olivat hyppineet kaupan lattialla murusia syömässä siitä asti, kun olin ne ensimmäisen kerran nähnyt yhteisellä matkallani Marian kanssa. Siinä ne edelleen nokkivat tähteeksi tippunutta, mutta ainakin sen kerran nämä kadulta kutsumani pojat saivat itse valita, mitä sinä iltana syötäväkseen halusivat.
Silloin oli hyllyssä, mistä valita, mutta kun nämä pojat pyysivät jotakin olemattoman pientä leivänpalaa ja sitäkin hyvin arasti, kuin anteeksi pyytäen, häpesin meidän yltäkylläisiä pöytiämme, joista monista riittää kaatopaikkojenkin täytteeksi tai eläinten ruoaksi.
Kun me tulkkini Volodjan kanssa huomasimme, ettei kadun-lasten vatsa tule täyttymään niistä eväistä, jotka he itse rohkenivat hyllystä osoittaa, päätimme haalia heille suuhunpantavat oman päämme mukaan. Vähän ihmeissään, mutta äärettömän kiitollisina pojat lähtivät illan pimeyteen, porraskäytäviinsä ja metroasemille.
Olimme kuitenkin tehneet sopimuksen tapaamisesta seuraavana päivänä samassa paikassa. Asunnollamme oli vielä Porista tuotua lapsille sopivaa vaatetavaraa. Keräsimme varastoistamme kaikki vaatekappaleet, joiden arvelimme suinkin käyvän tapaamillemme nuorille.
Seuraavana päivänä pojat istuivat kuin kukot orrella sovittuna aikana samalla paikalla, mutta meidät havaitessaan juoksivat vastaan. Aikamme siinä kadulla juttelimme ja iloitsimme toisistamme, mutta koska oli jo melkoisen kylmä, marraskuu taisi olla meneillään, astuimme samaan kauppaan, jossa edellisenä päivänä olimme olleet ruokaostoksilla. Ostimme ruokaa taas, mutta sen jälkeen vetäydyimme hiljaiseen peränurkkaan, jossa voimme ketään häiritsemättä penkoa vaatepussejamme. Vanhimman kaverin johdolla pojat kaikessa sovussa ja ihmeen asiallisesti jakoivat vaatteet keskenään. Vähän kesken se homma kuitenkin jäi. Tai oli jäädä, kun joku nainen myymälän henkilökunnasta tuli häätämään poikia pihalle. Kivahdin tuolle naiselle, osoittaen samalla lattialla ja kaikkialla muuallakin hengenpitimiään kerääviä ja jopa pesää pitäviä varpusia.
- Te annatte varpusten elää täällä kaiken aikaa, eivätkä ne häiritse teitä lainkaan, mutta kodittomat, isättömät ja äidittömät ihmislapset te olette valmiit heittämään ulos pakkaseen. Kuitenkin Jeesus sanoo, että ihminen on arvokkaampi kuin monta varpusta.
- Nopeasti sitten!, tiuskaisi nainen takaisin. Ja pojat jatkoivat vaatteitten jakamista.
Kun tuo toimitus oli saatu loppuun hoidetuksi, astui joukosta esiin 11-vuotias nuorimies, vähän arasti, aivan kuin olisi pelännyt lattian pettävän, ja kysyi, voisinko siunata heidät. Jokaisen erikseen. Olimme jo rukoilleet, olimme käyneet raamatun sanaa läpi, mutta tämä pyyntö yllätti minut.
Kukin pojista asettui vuorollaan eteeni seisomaan. Eikä vain minun eteeni, vaan hyvän Jumalan eteen. Laskimme Volodjan kanssa kätemme poikien päälle ja siunasimme jokaisen henkilökohtaisesti Jeesuksen Kristuksen rakkaaseen syliin.
Philipp Jakob Spener pietismin isä ajoi saksankielisissä maissa protestanttisen hengenelämän uudistamista. Johtamissaan kokouksissa Spener rohkaisia maallikkoja käyttämään puheenvuoroja ja osallistumaan yleisiin kokouksiin.
Spenerin keskeinen teos oli Pia desideria (suom. Hurskaita toiveita), jossa esitetyn luterilaisen kirkon uudistusohjelman vuoksi häntä on nimitetty "luterilaisuuden toiseksi uskonpuhdistajaksi". Teoksessa Spener kehotti ihmisiä lukemaan Raamattua, välttämään uskonkiistoja ja panemaan painoa enemmän kristilliseen elämään kuin opillisiin kysymyksiin. Spener vastusti yhteiskunnan maallistumista ja pyrki korvaamaan sen elävällä kristillisyydellä.
Nykyään hänen toiveensa on haudattu kirkolliseen maallistumiseen, virkavaltaisuuteen ja politiikkaan.
Vihkipari lähetti meille kutsun, joka oli otsikoitu: ”Kahdelle poliisille elinkautinen”. Kova juttu, ajattelin. Mutta avioliittohan on vakava Jumalan säätämä elämänmuoto miehelle ja naiselle eliniäksi. Harvoin sitä kuitenkaan mainostetaan noin raflaavasti? Kyse oli siis kahdesta poliisista, jotka menivät naimisiin. Mainos oli kuin kuva heidän työnsä negatiivista, kaikkein pahimmasta tuomiosta, mitä voidaan langettaa rikolliselle.
Joidenkin vuosien kuluttua kuitenkin näiden poliisien avioliitto mureni uskottomuuteen ja tuli avioero. Kumpikin löysi uudet kaverit ja synnyttivät uusioperheet. Tämä oli normaalia nyky-Suomessa. Mietin sitten tapausta monta kertaa ja varsinkin, kun tapasin heitä myöhemmin. Aika kevyesti ihmiset suhtautuvat avioliittoon, vaikka lupaavat Jumalan edessä pysyä siinä kuolemaansa asti.
Raamatussa on esimerkki yhdestä velallisesta, jolla ei ole millä maksaa. Hän yritti vedättää ja kertoi aikanaan maksavansa velan. Silloin palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä sanoen: 'Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle kaikki.' Niin herran kävi sääliksi sitä palvelijaa, ja hän päästi hänet ja antoi hänelle velan anteeksi. Matt.18:26-27. Todellisuudessa kaverilla ei olisi ollut milloinkaan riittävästi maksettavaa summaa rahaa. Ehkä hän olisi ollut kypsä velkasaneeraukseen, mutta semmoista ei siihen aikaan tunnettu.
Syntiin nähden ihminen on aina konkurssikypsä. Kansakoulun opettajani sanoi 50-luvulla: Tyhjästä on paha nyhjästä! En sitä silloin ymmärtänyt kovin syvällisesti, mutta myöhemmin paremmin. Minulla ei ole (eikä kenelläkään) edellytyksiä eikä varoja maksaa synti-velkaamme pois tunnoltamme. Ilman Jumalan armoa jokaisella on jo elinkautinen, synti on tunnolla ja syyttää. Niin myös tuomari ja syyttäjä. Ainoa mahdollisuus olisi saada hyvä puolustusasianajaja.
Job vainaa tunsi Herransa ja sanoi silloin sairaana ja vaivattuina suuren viisauden 16:19. Katso, nytkin on minun todistajani taivaassa ja puolustajani korkeudessa. Se on hyvä lause, josta uskova saa edelleen voimaa ja luottamusta.
Raamattu vakuuttaa, että syntisellä, joka kääntyy Herran puoleen, saa armon ja Jeesus tulee hänelle Puolustajaksi. Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi; mutta jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. 1.Joh.2:1. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on synti – hautaan saakka ja ellei hän löydä anteeksiantamusta, se on hänen ikuinen vaivansa ja loputon kärsimyksensä viimeisen tuomion jälkeen. Siksi on aivan etuoikeutettua saada uskovana kääntyä Herran puoleen apua pyytämään - aina.
Pyhä Henki on sitten toinen Puolustaja, jonka Jeesus lähetti uskovien tueksi taivaaseen lähtönsä jälkeen. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, Joh.14:16 Silloin Jeesus tulee Hengessään seurakuntaansa, uskoviinsa, tavallisiin kuolevaisiin ja inhimillisiin ihmisiin. Hän tulee asumaan uskovien sisimmässä ja luo näin kadotetun yhteyden Jumalan ja ihmisen välille. Tällä omistusoikeudella ja valloituksella Jeesus lunastaa ihmiset itselleen ristillä tapahtuneen sovitustyön kautta.
Työaikana kävin Heinolassa usein, siellä oli seurakunnan yhdyshenkilö, Paavo. Yövyin heillä monta kertaa reissuillani ja pidimme lukuisia tilaisuuksia monen vuoden ajan. Paavo oli syntyään inkeriläinen ja sota-aikana hän oli kuulunut Neuvostoliiton armeijaan. Hänet oli värvätty Otto Ville Kuusisen kansalliskaartiin. Heillä oli erilaiset univormut ja oli ilmoitettu, että kun Neuvostoliitto valloittaa Suomen ja Kuusisesta tulee Suomen uusi hallitsija, niin Paavo olisi sitten kunniakomppanian sotilas. Jumala oli kuitenkin toista mieltä, eivätkä suunnitelmat toteutuneet koskaan. Sodan jälkeen Paavo meni Suomessa naimisiin ja muutti Heinolaan. Valvontakomissio kävi haastattelemassa häntä, mutta hän kieltäytyi menemästä takaisin Neuvostoliittoon. Minulle ei selvinnyt, miksi ne eivät vieneet häntä väkisin rajan taakse. Suomeen jääminen oli kuitenkin hänen syvä toiveensa, joka toteutui.
Olimme kylässä Kymenlaaksossa eräässä kodissa, siellä asui kaksi hyvin sairasta vanhusta ja iloitsimme heidän kanssaan yhteisestä uskosta, jonka Jumala oli meille antanut ja rukoilimme yhdessä.
Sitten keskustelimme historiasta ja he kertoivat olevansa siirtokarjalaisia, jotka olivat joutuneet jättämään sodan tähden kotinsa rajan taakse. Mielenkiintoinen katsaus sisälsi yllätyksen, sillä isäntä kertoi olleensa Karjalan aikoihin sukunimeltään Paksujalka ja hänen luokassaan koulussa oli ollut eräs poika, jonka sukunimi oli Karvajalka. Mutta hänen sisarensa olivat aikuistuessaan sanoneet, etteivät halua olla koko ikäänsä Paksujalkoja ja niin sovittiin suvulle uusi käyttöön otettava sukunimi.
Vielä talon emäntä kertoi, että heilläkin oli ollut suvussa erikoisia nimiä ja esimerkiksi hänen isoäitinsä oli ollut sukunimeltään Puujalka. No meitä nämä kertomukset tietysti naurattivat kun ei ollut tullut aiemmin vastaavaa tietoon. Mutta minä ajattelin, että ei se haittaa, vaikka olisi puupää, kunhan vaan on uskossa Jeesukseen.
Ystäväni Pertti Nousiainen oli merkittävässä asemassa kirjallisissa harrastuksissani kustantaen monta kirjaa Herätysseuran johtajan ominaisuudessa. Hän kirjoitti aikoinaan muistiin itselleen elämänohjeet, jotka olivat hurskaita toiveita. Mielestäni hän onnistui aika hyvin pitämään linjansa seuraavien ohjeiden puitteissa.
1.Rukoillen luen taikka kuuntelen Jumalan Sanaa joka päivä!
2.Haluan viedä evankeliumia eteenpäin sillä tavalla, kun Jumala siihen minulle mahdollisuuksia antaa.
3.Tahdon elää hyvällä omallatunnolla sekä Jumalan että ihmisten edessä.
4.Rukoilen jatkuvasti omaisteni ja tuttavieni puolesta, että he pelastuisivat
5.En väittele opinkysymyksistä, vaan rakastan kaikkia Jumalasta syntyneitä.
6.En halua hävetä Kristusta ihmisten edessä
7.Pyhä Henki Raamatun välityksellä on ainut elämäni ohjaaja
8.Koskaan mikään uhraukseni yhden ihmisen pelastamiseksi kadotuksesta ei ole liian suuri
9.Suurin iloni on todistaa sekä elämälläni että sanoillani Jeesuksesta.
10.Suurin murheeni on, kun joku Jeesuksen pelastama lankeaa takaisin maailmaan
11.Otan Jumalan kädestä kaikki: sekä raskaat vastoinkäymiset, että voittoni.
1.Sua ilman Jeesus onneton on elämäni aivan,
ja matkani mun täällä on kuin myrskysäässä laivan,
Mi neuvotonna tietään käy, Meri aaltojaan kun heittää;
Ei valkamaa, ei maata näy, ja kuohut uhkaa peittää!
2. Sua ilman synkkä ompi tie Kuin yössä pimeässä,
Ja eksyksiin matka vie, Ja mieli on nääntymässä.
Sua ilman synnin korpeen Mä harhateille haivun;
En kotoani löydä, en, Vaan yössä kuoloon vaivun.
3. Mut luonani kun, Jeesus, oot, Ei huolta mulla laisin,
Jos kuinka aallot riehukoot Ja meri pauhaavaisin.
Kun oot, oi Herra, haahdessa, Niin sydän nauttii rauhaa,
Ja turvissa on vaaroilta Vaikk' kuinka myrskyt pauhaa.
4. Kun oot, oi Jeesus, oppaani, Ja valonani loistat,
Sä ohjaat tieni yössäkin Ja murheen pelon poistat.
Ja raskas joskin matka on Jos yökin pitkä, musta,
Mun vihdoin kotitaloon Sä saatat taistelusta.
Kaarlo Hammar.
