Lavea on tie tai kaita, kumpi niist' on sinun ties?

 

Meillä oli kylässä yksi perhe muutaman päivän. Juttelimme myös uskonasioista. Mies sanoi minulle, ettei hän jaksaisi elää, jos ajattelisi uskonasioista niin kuin minä. Sanoin, ettei tämä ole raskasta, elän Jeesuksen uskossa. Myöhemmin kaverilla tuli vaikeuksia ja hän soitti minulle. Lupasin rukoilla hänen puolestaan. Ilmeisesti semmoinen ”vähän sinne päin uskonto” saa monen mielen herkistymään? Vähän Jumalaa ja paljon maailmaa, vähän Raamattua, paljon ihmismielipiteitä. Usein kuitenkin kovat ajat ja koettelemukset, syyllisyys ja heikkous horjuttavat itsevarmuutta.

 

Yleisuskonnollisuuden saadessa yhä enemmän valtaa kirkossa ja julistuksessa hämärtyy ihmissielun pelastuminen. Sen sijaan tilalle tulevat uudet ajatukset: Raamattu ei ole Jumalan sanaa. Kaikki ihmiset pelastuvat. Jumala armahtaa kaikki. Ei ole olemassa kadotusta. Syntiä ei ole mikään. Kukaan ei joudu vastuuseen teoistaan. Sakramentit pelastavat ilman uskoa. Oikea seurakunta on ovi taivaaseen. Enemmistö on aina oikeassa. Pappi rukoilee kuolleen puolesta.

 

Gal.1:8. Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.

 

Metkaa, että evankeliumi, ilosanoma, on säilytetty nimellisesti mukana, mutta sen soveltaminen on sitten vienyt ihmiset ihan hakoteille. On yritetty tehdä mustasta valkoista omin voimin. Raamatun kirottu merkitsee syrjään heitettyä, Jumalan seurasta, osallisuudesta ja yhteydestä erotettua. Kova juttu siis. Tämän vastakohtana on pelastuksen sanoma, evankeliumi Jeesuksesta Jumalan uhrikaritsana, syntien sovittajana, vastaanotettuna omaan elämään.

 

On paljon kirottuja ihmisiä, kuolemaan kulkijoita, jotka luulevat pelastuvansa, olevansa selvillä tulevaisuudestaan, mutta elävät valheessa, ja vievät toisia valheeseen. Sellaisia ovat kaikki epäuskossa elävät ihmiset. kaikki epäjumalan palvelijat, ja kaikki, jotka hyväksyvät Raamatun ilmoittamat synnit elämäänsä ja Jeesuksen hylkääjät. Heidän tunnuslauseensa on: Huomenna teen parannuksen!

 

Kun kristitty vaipuu ilosanoman uskosta lainomaiseen uskoon hän kadottaa samalla siunauksen ja joutuu kirouksen alaiseen tilaan. Itse hän saattaa olla kuitenkin mielestään koko kylän ja seurakunnan valoisin tähti. Mutta todellisuudessa hän elää omavoimaisena pimeydessä ilman Kristusta, ilman armoa.

 

Gal.3:10. Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.” Tämä tapahtuu, kun ihminen ottaa itselleen kunnian Jumalan teoista. Perinteinen uudestikastaminen on yksi räikeimmistä tämän sarjan eksytyksistä. Samaan sarjaan kuuluu myöskin sapattiuskovaisuus. Myös kaikki oman hurskauden piirteet nostavat ihmisen Vapahtajan yläpuolelle. Toisten uskovien hylkääminen millä syyllä tahansa on lain teko. Itsepyhitetty uskovaisuus ei kelpaa Jumalalle, vaikka siinä olisi paastoa, rukousta ja omastaan luopumista.

 

On siis tärkeä tutkia Jumalan sanan valossa oma asemansa ja elämänsä, ettei elää kirottuna. Sillä viimeisellä tuomiolla Jeesus jakaa koko väen joko vuohiin tai lampaisiin, eikä ole enää sijaa muutokselle. Ei auta katsella ympärilleen, pitää katsoa ylöspäin – Golgatalle, Vapahtajaan!

 

Kirouksesta ja sen alaisuudesta pääsee vapaaksi – edelleen Jeesuksen kautta olipa isäntä tai emäntä, pappi tai maallikko, piispa tai rosvo. Mutta siihen tarvitaan kääntymys ja odottaminen niin körtit ennen vanhaan opettivat, armon kirkastuminen niin kuin evankeliset asian ilmaisevat, uudestisyntyminen niin kuin viidesläiset sen julistavat. Kyllä Pyhä Henki sitten kirkastaa aikanaan uskonratkaisun tai luopion parannuksen ja vahvistaa sydämen uskon Jumalan rauhalla. Silloin huomaa, kuinka onnellista on elää vapautettuna, Jumalan lapsena, uskovana, armahdettuna, ilman syyllisyyttä. Ei enää kirousta, joka hukuttaisi. Tänään on aika kysyä itseltään Jumalan sanan valossa olenko kirottu vai siunattu.

 

1. Kuink' on kalliin sielus laita,

minne kuljet, matkamies?

Lavea on tie tai kaita,

kumpi niist' on sinun ties?

Kumpi on sä vastaa, oi!

Molemmat ei olla voi.

 

2. Kaita tie on vaivalloista,

siksi harvat löytää sen.

Keveempää on käydä toista

joukon kanssa nauraen.

Kumpaan joukkoon kuulunet?

Molempiin et kuulu, et.

 

3. Eri tiet ja eri määrä,

johon kulkijanne vie.

Kuolemaan tie päättyy väärä,

elämään vie kaita tie.

Mieti tarkoin, matkamies,

minne päättyy sinun ties!

 

Simo Korpela

Ps.9:11. Ja sinuun turvaavat ne, jotka sinun nimesi tuntevat; sillä sinä et hylkää niitä, jotka sinua etsivät, Herra.

 

https://www.youtube.com/watch?v=2EG-jHM8YHg 

1.Kor.1:10. Mutta minä kehoitan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.

 

https://www.youtube.com/watch?v=Y5_mSlMpVco 

Apt.22:16. Ja nyt, mitä viivyttelet? Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi.'

 

https://www.youtube.com/watch?v=nWDmFKwteDU

2.Moos.8:16. Sitten Herra sanoi Moosekselle: "Sano Aaronille: 'Ojenna sauvasi ja lyö maan tomua, niin siitä tulee sääskiä koko Egyptin maahan'."

 

https://www.youtube.com/watch?v=VscQfA53wT4

3.Joh.1:15. Rauha sinulle! Ystävät tervehtivät sinua. Tervehdys ystäville, kullekin erikseen.

 https://www.youtube.com/watch?v=Ees8VgL02TA&t=28s

 

Ps.69:5. Enemmän kuin hiuksia päässäni on niitä, jotka minua syyttömästi vihaavat; paljon on niitä, jotka tahtovat tuhota minut, jotka syyttä ovat vihollisiani; mitä en ole ryöstänyt, se täytyy minun maksaa.

 

Matti Vuolanne tuli Porista meille pitämään kotiseuroja ja oli tapansa mukaan täynnä evankeliumin innoitusta. Sillä kertaa hän oli ollut yhteydessä postiin, joka mainosti uutta toimintaansa: Teetä rakkaastasi postimerkki! 

Hän oli sitten soittanut sinne ja ilmoittanut rakastavansa Jeesusta ja haluavansa tehdä Vapahtajasta postimerkki. Toimistosta vähän nikoiteltiin hänelle, eikä olisi haluttu semmoista tehdä. Mutta Matti sanoi, ettei heidän mainoksensa pidä sitten paikkansa. Niin he taipuivat ja tekivät sen. Matti toi niitä sitten meille seuroihin ison pinon, joita ihmiset saivat ostaa liuskoittain. Postimerkin kuvana oli Renin kuuluisa maalaus kärsivästä Vapahtajasta.

 

Guido Reni maalasi teoksen ”Ecce Homo” öljyvärein kankaalle 1600-luvun alkupuolella. Teos heijastaa aikakauden voimakasta uskonnollista ilmapiiriä, johon vaikuttivat vastauskonpuhdistuksen ihanteet.

Reni tavoittaa hetken, jolloin Pontius Pilatus esittelee Kristuksen väkijoukolle sanoen: ”Katso ihmistä.” Mutta mitä tämän ihmisen ”katsominen” tarkoittaa? Maalaus kutsuu meidät pohtimaan Kristuksen olemusta, joka on yhtä aikaa jumalallinen ja inhimillinen, kärsivä ja tyyni. Näemme jyrkän vastakohdan toisaalta Kristuksen kokemien fyysisten kärsimysten – orjantappurakruunun ja rintaa pitkin valuvan veren – ja toisaalta hänen ylöspäin suuntautuvassa katseessaan ilmenevän henkisen ylevyyden välillä.

Reni käyttää mestarillisesti valoa ja varjoa korostaakseen Kristuksen tunnetilaa ja kutsuu katsojan eläytymään hänen kärsimykseensä. Teos ylittää pelkän raamatullisen kohtauksen kuvauksen; siitä muodostuu voimakas kannanotto inhimilliseen kärsimykseen, uhrautumiseen ja merkityksen etsimiseen vastoinkäymisten keskellä. Tunnesyvyytensä ansiosta ”Ecce Homo” tavoittaa uskon, identiteetin ja inhimillisen kokemuksen monimutkaisen risteyskohdan.

Ef.2:19. Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä

1.Jeesus, auta lapsiani, heitä siunaa, varjele,

pyhä muisto kodistani tuntoihinsa piirtele!

Kulje heidän edellään, auta, että mielellään

seuraisivat aina sua! Hoida heitä, auta mua!

2.Sinä yksin taidat viedä heitä pyhäin seurahan,

josta maailma ei tiedä juostessansa vaivahan.

Liitä heidät ystäviin, seurakuntas jäseniin,

saata rakastamaan sua! Hoida heitä, auta mua!

3.Oi, jos aina herätyksen soisit heille totisen.

Kukistaisit viettelyksen sekä huolet huomisen.

Että oisi yksi vaan heille kallein ainiaan:

Tulla tuntemaan sua. Hoida heitä, auta mua!

4.Älä, Herra, syntejäni lue heidän synnikseen

eikä vilpillisyyttäni koskaan heidän vilpikseen!

Pyyhi ennen nimeni pois, vaan siunaa lapseni!

Herra, en nyt päästä sua. Hoida heitä, auta mua!

Väinö Malmivaara

(voidaan veisata virren 174 sävelmällä)

- Jätin kaikki sen mukaan kuin ymmärsin ja lähdin seuraamaan Herraa.

 

Yrjö Antero Karilas suomalainen kristillisen nuorisotyön kehittäjä, kirjailija, opettaja tilitti eräässä kokoelmateoksessa Jumala-suhdettaan:

Niin sitten tulin syksyllä 1918 täysin valmistautumattomana, kokemattomana ja sisäisesti koskemattomana NMKY:een, ihmetellen sitä, kuinka on mahdollista, että Herra tarvitsee niin heikkoa työntekijää palvelukseensa. Ja olen jatkuvasti saanut ihmetellä: en ole koskaan ollut mihinkään valmis, pätevä enkä kypsä, vaan rakas Isäni on minua kaukaa etsinyt, kouluttanut ja paljon vaivaa ja pettymyksiä minusta saanut nähdä. Hänen kärsivällisyytensä on minun kohdallani ollut ehdoton, rajaton ja täydellinen. Hän on yllättävästi antanut kutsujaan ja tehtäviään, hän on vastannut valmistuksesta, hän on armollisesti jakanut siunaustaan ja aina vain vetänyt lähemmäksi rakastavaa, lävistettyä sydäntään.

Ehkäpä sydämeni pohjakerroksissa oli vielä kytemässä kipinä, elävän uskonelämän kaipaus, jonka Herra näki. Syvälle maahan olin kätkenyt leiviskäni, isäni kodin ja heränneen äidin rukousperinnön. Ensimmäisen maailmansodan vai oliko se vapaussotamme aikana keväällä 1917 tai 1918, jolloin yhdessä monen muun kanssa kärsin kansamme kohtalosta, näin sanomalehdessä ilmoituksen, jossa etsittiin sihteeriä Suomen Nuorten Kristillisen Liiton palvelukseen. Silloin tein ensimmäisen yrityksen: menin asiasta puhumaan Lauri Rikalan kanssa, mutta kuultuani, että kysymys oli matkasihteeristä, annoin asian raueta.

Mikähän siinä oli, että vain kerran, kun muodostettiin Artur Malinin johdolla pieni veljespiiri raamatuntutkimista ja rukousyhteyttä varten, sain kokea Kristuksen kosketusta olemuksessani, niin että nähtävästi silloin olin hyvin lähellä kokonaista antautumista Herralle! Erääseen aikaan oli niin kuollutta ja kylmää, ettei millään tahdottu saada uusia jäseniä yhdistyksen piiriin. Kristillisesti kasvattava työ nuorukaisten parissa kyllä jatkui edelleen ja tunsin, että se oli silloin erikoiskutsumukseni, mutta sydämeni oli jaettu. Kristillisyyteni oli hyvää harrastusta kaiken muun "hyvän" ohella. Toisinaan tuntui hyvinkin raskaalta elää ja toimia jaetulla sydämellä. Raamattutuntien pidosta kostuin eniten.

Mutta paljon olen myös laiminlyönyt. Kuinka mielelläni alkaisin alusta, jos voisin. Tahtoisin entistä enemmän kirkastaa Kristusta Kristillinen työ sinänsä kokouksineen ja erilaisine työmuotoineen on arvokasta, mutta se ei riitä; tarvitaan Herran Henkeä ja kokonaista vihkiytymistä Herran asialle. Kun kuitenkin ymmärrän vain puolittain, tahdon taivuttaa pääni Herran edessä ja kiittää Häntä kuluneista vuosista ja Hänen suuresta armostaan, kun ei jättänyt minua, joka en ollut fariseusta parempi, paatumuksen tilaan, vaan jatkuvasti herätteli ja muistutteli ja piti tarjolla edessäni elämän sanaa.

Ja sitten tuli murrosaika.

Ensimmäisen entistä elävämmän kosketuksen sain Oxfordin ryhmäliikkeen piirissä vuosien 1937—1938 vaihteessa. Kohtasin ihmisiä, jotka uskalsivat julistaa totuutta ja yrittivät tehdä täyttä totta suhteessaan Jumalaan, toisiin ihmisiin ja omaan itseensä. Herättävät voimat alkoivat tehdä työtään sydämessäni. Tunsin sen niin selvästi. Ja iloitsin siitä. Mutta en löytänyt Kristusta. Tein väärin, kun katsoin ihmisiin ja loukkaannuin heihin. Lähdin pois ja jatkoin etsintääni, mutta ei siitä mitään tullut.

Silloin elävä Herra puuttui väkevin käsin elämäni kulkuun. Siitä riittäisi kertomista. Mutta lyhyesti: elokuussa 1939 poikamme kuoli, sairastuin syksyllä ja jouduin talvisodan päiviksi Etelä-Pohjanmaalle rukoilevaisten pariin. Keväällä 1940 koin ratkaisevan herätyksen. Jätin kaikki sen mukaan kuin ymmärsin ja lähdin seuraamaan Herraa. Enkä joutunut häpeään. Sain uuden kutsun kristillisen nuorisotyön palvelukseen. Rovasti V. Laurila ilmestyi Herran lähettämänä tielleni ja sain vielä muutaman vuoden olla uusissa merkeissä mukana julkaisutoiminnassa. Hoidin tosin tehtäviäni sangen huonosti, sillä murrosaika, jota jatkuvasti elin, sitoi voimiani.

Seuraava vaihe hengellisen elämäni kehityskulussa oli ehkä kaikkein tärkein. Joulukuussa 1941 kohtasin opettajan, joka avasi ja opasti minulle tien Kristuksen tykö, opettajan, joka oli päässyt pitemmälle uskossa, pyhityksessä ja Kristuksen kaltaisuudessa kuin kukaan muu siihen saakka tapaamani henkilö. Minulle selvisi, kuinka välttämätöntä on sydämen särkyminen katumuksessa Herran edessä. Jouduin kahden vuoden erämaantaipaleelle, jolloin parannuksen armo, anteeksiantamus ja uusi elämä Kristuksessa alkoi kirkastua minulle ennen aavistamattomalla tavalla. Lain kurittamana ja kasvattamana häädyin Kristuksen lahjavanhurskauden turviin.

Kaikki on nyt lahjaa. Olen oppinut rakastamaan Jeesusta omana Vapahtajanani. Tuntuu kuin nyt vasta olisi oikea elämä päässyt alkuun — nyt, kun olen jo vanha ja työpäivä on takanani. Olen joutunut yksin Jeesuksen kasvatettavaksi, Hänen, joka sanoo: "Yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä". Ja Herra on Henkensä kautta avannut Raamatun uudella tavalla ja tehnyt sanansa eläväksi.

 Luuk.15:18. Minä nousen ja menen isäni tykö 

ja sanon hänelle: 

Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi  

19. enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan; 

tee minut yhdeksi palkkalaisistasi.' 

20. Ja hän nousi ja meni isänsä tykö. 

Mutta kun hän vielä oli kaukana, 

näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, 

juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa 

ja suuteli häntä hellästi. 

Ps.46:9. Tulkaa, katsokaa Herran töitä, hänen, joka tekee hämmästyttäviä tekoja maan päällä:

 

su 18.10.2026 13:00

Porin seurakuntakeskus

Eteläpuisto 10

Tervetuliaissanat Tero Ruotsalainen pj

Juhlapuhe Turkka Aaltonen

liiton tervehdys Erkki Eteläniemi pj

tervehdyspuheita Joona Isokorpi

musiikissa hännikkälät ja Taisto Holma

                               juhlakahvit

»Mit' olet, ole kokonaan, äl' osittain ja puoliks' vaan»

 

Olin pitämässä evankelioimistapahtumaa Espoossa seurakunnassa. Kiersimme tehtaissa kaupoissa ja ravintoloissa puhumassa ja laulamassa. Tiimimme koostui seurakunnan papeista ja kanttorista. Minä olin se vieraileva puhuja ja soittaja. Useana päivänä tavoitimme sanan kuultavaksi satoja ihmisiä heidän arkisessa ympäristössään. Näitä aktioita pidimme monena vuonna.

Kerran olimme pitämässä tilaisuutta yhdessä ravintolassa päivällä, ja sinne tuli lyhyt mies keppiinsä tukeutuen. Kirkkoherra Jussi Talasniemi tunsi hänet. Hän oli entinen Kotimaa-lehden päätoimittaja Simo Talvitie. Mies oli vammautunut pahassa kolarissa Muurlassa vuosia aiemmin. Jussi oli kirjoittanut Simon muistelmista kirjan, joka oli siihen aikaan uusi. Tapaamisemme jälkeen Jussi antoi minulle tuon kirjan omistuskirjoituksella lahjaksi yhteistyöstämme.

Tässä ote siitä, Simon kertomaa:

Olin saanut kotoa hyvät eväät makeaa elämää varten. Uskovaiset olivat minulle siihen aikaan kilttejä poikia ja tyttöjä. Minä en ollut heidän kaltaisensa. Nuttura ja virsikirja oli heidän tulevaisuutensa, kutistettu elämä kristillisyydessä heidän kohtalonsa. Minulla oli muita suunnitelmia, joihin en ollut sotkenut sinua enkä uskovaisia. Elämäni tarkoituksena oli ansaita reippaasti rahaa ja saada sillä kaikkea mukavaa.

Ennen Turkua sinä olit minulle iltarukousten ammattikuulija. En muista, saitko enää kuulla äitini opettamaa värssyä ylioppilaspojan hokemana. Sen muistan, että tulin tunnetuksi uskonnollisesta harrastuksesta pistelemällä tyttöjä nuppineulalla takamuksiin koulun aamuhartauksissa. Kirkossakäynti ei ollut perheessämme edes tapa, ei joulunakaan. Emme me sinua kieltäneet. Minullekin sinä olit olemassa, valmiina auttamaan pulassa. Mutta enhän minä ollut pulassa.

Menin Turun Martin kirkkoon kristillisten ylioppilaiden kokoukseen, koska kukaan ei minua sinne käskenyt eikä edes kutsunut. Uin katiskaan kuin kala vapaasta, puhtaasta uteliaisuudesta. Tietenkin olin varuillani. Ennakkokäsitykseni oli, että kokouksissaan ja kaikkialla muuallakin oikeaoppiset grillaavat kääntymättömiä vääräoppisia väkisin, kunnes uhri on kypsä. Heitä varten minä olin parkinnut nahkani, järjestänyt puolustukseni. Heidät minä olisinkin helposti torjunut ja ajanut ulos sisimmästäni yhdellä olankohautuksella. Olinhan tervettä elinvoimaa uhkuva nuori mies.

Mutta kirkossa kauhistuin sitä, että nyt minua grillaa joku Näkymätön. Olin jäänyt kiinni. Olin liisterissä. Istuin kuin tatti penkissä jokaisessa kokouksessa. Olin ajatellut, että he eivät voi pakottaa minua. Eivätkä he olisi voineetkaan. Mutta heidän Asiansa oli minulle liikaa. Sitä en päässyt enää pakoon. Se työntyi väkisin minuun sisältönsä voimalla. »Vain tuulen henkäys ovat kaikki ihmiset, kuinka lujina seisokootkin».

Sinun sanasi osui minuun kuin nuoli. Se sattui sydämeen ja minä olin mennyttä miestä. Närpiöläissaarnaaja Frank Mangs, Ruotsiin siirtynyt vapaakirkon pastori ei puhunut puisevia opinkappaleita eikä kirkkokiinaa, joka jättää ihmiset hillumaan sinne, missä he ovat. Hän sinkosi sieluni sisimpään sanasi teräviä kärkiä ja minä jouduin sinun eteesi. Etkä sinä ollut enää se kiltti kuuntelija, aina minua auttamaan valmis partiopoika, jonka olemassaolo on ihan hyvä asia kaiken varalta. Sinusta tuli minulle yhtäkkiä suuri, kohosit kerralla kääpiöstä Herrakseni, joka tahdoit koko elämäni, halusit minusta palvelijasi.

Kirkko oli nuijien täynnä, mutta siellä puhuttiin vain minusta ja minulle. Mitä lienee tapahtunut muille, minulta vetäistiin jalat alta. Se oli Simon toinen halvaus, kun sinä tahdoit minut.

Tajusin kohta, että entisenä en Turusta palaa. Mistään ei löytyisi pyyhekumia, taulusientä, joka pyyhkäisisi tämän kokemuksen mielestäni. Siihen asti olin ollut suhteessa sinuun todella puhdas taulu. Martin kirkossa sinä kirjoitit minuun, viilsit sieluuni lähtemättömät jäljet, parantumattomat haavat. Minusta oli tullut vammainen edessäsi. En enää hallinnut sinua. Et ollut enää tarvekaluna hyllyssäni. Sinä hallitsit minua ja sanoit: »Simo Juhon poika, minä tahdon sinusta papin».

Tietenkin minä ratkaisin. Minä valitsin. Minä lupasin sinulle. Tunsin, että voin kääntää selkäni sinulle tai kääntyä puoleesi. Minua riemastutti tämä uusi mahdollisuus ja samalla harmitti makean elämän menetys, joka olisi sinulle antautumisen seuraus. Siellä kysyttiin, kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle. Menin ja kerroin tahtovani tulla kristityksi. Pahimmasta, nimittäin papiksi lukemisesta kuitenkin vaikenin.

Ajattelin sitä kyllä paljon. Sinä olit sanonut selvästi sanasi. Tunsin hurjan ja villin luontoni. Helposti karkaisin pois luotasi ja menettäisin uskoni. Pappeus olisi minulle sopiva suojatyöpaikka.

Onhan papin pakko päivittäin olla tekemisissä kanssasi. Hänen on rukoiltava, luettava Raamattua, puhuttava sinusta ja sinulle. Jos aloittaisin kristittynä apteekkarina, kuolisin kenties vain rikkaana miehenä, sinusta eroon tuomittuna.

Kotona minua odottivat vanhat kuviot. Turun Martin kirkon maaginen ilmapiiri haihtui helposti tuon taivaallisiin Helsingissä. Ryhdyin ihan kevyesti irrottelemaan itseäni herätyksestä. Sinä olit antanut minulle Turussa hyvin paljon. Mutta kotona minusta alkoi tuntua, että olin luvannut sinulle siellä liian paljon. Olin ollut harkitsematon. Olihan koko matka ollut inhimillinen erehdys, koska en tiennyt, mikä on sen YKY:n merkitys. Menin lukemaan kemiaa.

Yritin unohtaa ja tunsin: On niin vaikea unohtaa. En halunnut menettää vanhaa, makeaa elämää. Mutta tässä uudessa oli myös paljon hyvää ja houkuttavaa. Sinä annat iloa, rauhaa ja turvaa. Muualta saan viiniä, laulua ja ylioppilashippoja. Minä tahdoin kaiken ja tanssin pikkuristi rintapielessäni. Olin ostanut sen halvalla Turusta. Siellä sinä olit viiltänyt ristin sydämeeni ja minä tunsin, että se on alkuvoimaista taidetta — ja harmittavan kallista.

»Mit' olet, ole kokonaan, äl' osittain ja puoliks' vaan» oli Turun tunnelmaa. Helsingissä aloin vähitellen ymmärtää, että tahdoin häivyttää valovoimaisen taiteesi jälkiä mielestäni. Tahdoin toipua sokkihoidostasi. Kävin hipoissa tanssimassa itseäni irti sinusta. Tosin en tahtonut kokonaan jättää sinua. Kaipasin vain välimatkaa, jonka takaa olisin voinut arvioida kaikkea sitä, mitä olit tehnyt minulle. Vaadin hengähdystaukoa ottelussamme, kunnes huomasin, että en voi olla jaettuna kokonaan sinun.

Olin siis eroaikeissa, liukumassa luotasi. Eromme olisi ensin salainen ja sitten julkinen. Risti on jo rintapielessä retkellä roskikseen. Tapahtukoon kaikki kuitenkin kunniallisesti osapuolia loukkaamatta. Olkoon minulla pehmeä lasku takaisin vanhaan maailmaan ja sinulla hyvä mieli vilpittömästä yrityksestä. Näin puhui sinulle Simo Suuri, kunnes hän huomasi olevansa entinen suuruus, mykistetty johtajapersoonallisuus.

Olisin voinut pitää puoliani ihmisiä vastaan. Mutta sinä olet Kaikkein Vaikutusvaltaisin, liian vahva jopa minulle. Siksi pyristelin vain kuin kala verkossa, etsin turhaan aukkoa katiskasta. Jos asialla olisivat olleet vain Mangs, Relkku ja muut kaverit, minä olisin karannut. Mutta kaikki jäljet johtivat suoraan sylttytehtaalle, sinuun. Minä olin kääntynyt, koska kukaan ei ollut käännyttänyt. Turun kokous oli minulle täysi sokki. Kotona huomasin, että se oli myös sakki-matti. En voinut enää jatkaa peliä kanssasi. Vanha kuningas oli kuollut. Ja minä sanoin: Eläköön kuningasten Kuningas. Olen kokonaan sinun. Vie minne viet, minä en enää vikise. Päätin lukea papiksi.

Sinä voitit minut ja minä voitin itseni eikä sen jälkeen kukaan voinut enää meille mitään. Pyhän häikäilemättömyyden hurmiossa sanoin kastepapilleni, rippi-isälleni, kunnioittamalleni rehtorille ja rovastille Hannes Anttilalle, että hänen kauttaan puhuu saatana, kun hän yritti estellä minua loikkaamasta teologiseen tiedekuntaan. »Kuinka peljättävät ovat sinun tekosi! Sinun suuren voimasi tähden sinun vihollisesi matelevat sinun edessäsi. Kaikki maa kumartakoon sinua ja veisatkoon sinun kiitostasi».

Kristian Scriverin (1629-1693) hartauskirjan Sielun aarre sivuilta löytyi tällainen runo:

 

Jeesus paras tavarani,

Hän mun osti kuolollansa,

Hänen luokseen halajan,

Hänen olen kirjassansa;

Muusta en mä huolikaan,

Kun on mulla Jeesus vaan.

Herra Jeesus, sinulle elän minä,

sinulle kuolen minä,

sinun omasi olen kuolleena ja elävänä,

tee minua iankaikkisesti autuaaksi!

Kaikki on hyvin, kun vaan Jeesus verellänsä

ja meidän katuvainen sydämemme

uskollansa yhtyvät toisiinsa.

Meitä Jeesus hallitsee,

Öin päivin vartioitsee;

Ei väsy hän, ei makaa,

Vaan ompi valpas, vakaa;

Jeesuksen nimeen elän,

Jeesuksen nimeen kuolen.

Mä, Jeesus, olen sun,

Sä iät’ olet mun,

Mun vaivan tiellä tällä,

Mun taivaissa ylhäällä,

Mun, Jeesus, kaikin paikoin,

Mun aina kaikkiin aikoihin.

Jeesus, Lunastajani!

Jeesus, Vapahtajani!

Mua nyt ja aina auta,

Suo autuus armosi kautta!

Kun päättyy elon hetket,

Mun taivaan iloon kätket.

Pois nyt kallein kulta!

Minusta on se multa,

Jeesus tavarani;

Maailman kunnia, kulje

Kauas, loistosi sulje!

Jeesus kunniani;

Eivät vaan

Voi tuskatkaan

Mua Jeesuksesta poistaa;

Häntä tahdon muista

Jeesus, sielun-elämäni,

Korkein ilo syömmeni,

Sinun olla yksistäni

Tahdon nyt, aina iäti,

Sinä kultain kalleimpani;

Ainoa on aatelmani:

Omasi olen, omaten

Sinut, rakkain Jeesukseni!

Elänkö vai kuolen, sulle

Kuitenkin vaan kuulun ma;

Nimesi, Jeesus, se on mulle

Korkein kuulu, kunnia.

Ilon suo ja uskalluksen,

Vaivoissani virvoituksen,

Omasi olla, omaten

Sinut, rakkain Jeesukseni!

Yksi on, Jeesus, pyyntö mulla,

Ensimmäinen, viimeinen —

Suo sen täytetyksi tulla! —

Että, kun täältä erkanen,

Huokaan vielä viimeiseksi,

Vaikka en saisi sanoneeksi:

Omasi olen, omaten

Sinut, rakkain Jeesukseni!