kotiseurat

Suurimmatkin synnit Jeesus anteeks antaa..... jos hän kääntyy Herran luo.

Marraskuussa kirjoitti toimittaja Tuomas Enbuske IS-kolumnin, jossa ruoti kirkkoa: Kirkko! Lopeta tuo nolo mielistelyjä uhkaile meitä taas helvetin lieskoilla! Sunnuntaina on seurakuntavaalit.... Kirkko kysyy minulta, minkälainen minun kirkkoni on? Kirkko ei anna vastauksia isoihin kysymyksiin, vaan siitä on tullut kuin mielialalääkkeitä liikaa vetänyt sosiaalidemokraattinen puolue. Kirkon pitäisi saarnata taivaasta ja helvetistä. Ja siitä, että Kristus kuoli ristillä meidän syntiemme tähden.... Vai turhaanko niitä syntejä on tässä tullut tehtyä? Kirkko edustaa maan päällä Jumalaa, joten mistä helvetistä tavallinen tapakristitty voisi tietää kaikkivaltiasta paremmin, mihin suuntaan kirkkoa pitää kehittää.... Seurakuntien tämän vuoden vaalikoneessa kysytään muun muassa, onko kristinusko minun mielestäni ainoa tie Jumalan luo. Mistä minä sen tiedän? Kertokaa te. Saako sen siis itse päättää?.... Kirkosta on tullut Facebook, jonka algoritmit räätälöivät sisällön juuri meille mieluisaksi. Kirkkoa myydään kuin ikääntymistä estävää ylihintaista kasvorasvapurnukkaa seksikkäälle kohderyhmälle. Kirkko kertoo ihan virallisesti nettisivuillaan, että seurakuntavaalien kohderyhmänä ovat 30-55-vuotiaat. Siis nuo vielä kuolemattomuusharhassa elävät, jotka eivät tajua joutuvansa joku päivä helvettiin. Nykyään kaikki tv-ja radio-ohjelmat ja tubetukset suunnataan juuri tuolle

kohderyhmälle, niin eikö edes kirkko voisi unohtaa markkinameiningin. Kirkon ei pidä olla arkinen. Sen pitää olla mystinen. Sen pitää olla selkeästi erilainen kuin maallinen maailma. Siksi kaiken maailman hyväntahtoiset kansan pariin menemiset tekevät kirkosta vain tylsemmän. Esimerkiksi Helsingin Paavalin seurakunnassa on järjestetty kirkko-oluthetkiä. Se on yhtä vaivaannuttavaa kuin viisikymppinen äijä huppari päällä abi-risteilyllä. Kirkon pitäisi olla juuri se paikka, jossa pyydetään anteeksi sitä, mitä on olutpäissään tullut tehtyä. Olisi nyt edes yksi paikka, joka ei

kysyisi meidän mielipidettä siitä, minkälainen sen pitäisi olla.... Tarvitsemme kirkon, joka lopettaa tuon anteeksipyytelevän matelunsa. Tarvitsemme Johannes Kastajaa, emme sängynkastelijaa…..

Tämä toimittaja on tunnustautunut ateistiksi julkisesti, mutta esittää silti varsin terävää ja varteen otettavaa kritiikkiä hengellisen elämän alueelta. Sen tarkoitus on ilmeisesti herätellä meitä kirkossa toimivia samaamme vastuuseen? Jumala on käyttänyt kautta historian mitä erikoisempia tyyppejä tähän tarkoitukseen. Esimerkkeinä Raamatusta mainittakoon vaikka aasit, paarmat, sammakot, kalat, sokeat, pitaaliset, raajarikot, kalastajat, fariseukset, tullimiehet ja katunaiset. Lisäksi Jumala on herätellyt ihmisiä synninunesta luonnonilmiöiden kautta, sairauksien kautta, köyhyyden kautta, elämän tyhjyyden kautta, yksinäisyyden kautta. Mutta yhteinen nimittäjä on aina ollut: kuuntele, Jumala puhuu sinulle ja ojentaudu sen mukaan - tee parannus, käänny heti!

Monet ystävämme ovat jättäneet kirkon sen ongelmien ja latteuden vuoksi, sillä Jumalan sanalla on enää kovin vähän arvovaltaa ja merkitystä sen ratkaisuissa ja ohjelmassa. Osa kuuluu varmuuden vuoksi helluntaiseurakuntaan kirkon lisäksi, osa on mennyt vapaisiin suuntiin, osa ei kuulu mihinkään seurakuntaan ja osa mennyt takaisin maailmaan.

Eräällä matkalla minulla oli mahdollisuus keskustella oman seurakuntamme päättäjien kanssa ja kysyinkin sopivassa tilaisuudessa, miten he vaikuttavat hengelliseen toimintaamme kirkossa? Vastaus oli yksiselitteinen: ei mitenkään, he päättävät vain taloudellisista ja hallinnollisista asioista. Hengelliset asiat jäävät jokaisen työntekijän omaan harkintaan. Seurakunnat ovat täynnä työntekijöitä, jotka eivät itsekään ole sisällä uskossa ja jonkinlaisen teologisen koulutuksen saaneina he tulevat asiantuntijoina johtamaan yhteisöä, joka kantaa Kristuksen nimeä? Ei ihme, jos hengellisen elämän korvaavatkin pian kaikki muu, oheismateriaali, syöminen, mietiskely, ohjelma, leikit ja touhut. Missä on evankeliumi, pelastava sanoma ilosta, missä näkyy taivaan valo, missä kuuluu Jumalan viisaus, missä tavataan elävä uskontodistus Jeesuksesta?

Olen tuntenut elämäni aikana monta seurakunnan ahertajaa, työntekijää ja rivijäsentä, jotka ovat noin päällisin puolin näyttäneen selvinneen melko hyvin urakastaan? Tietysti paljon on jäänyt sanomattakin vaivoista ja vastuksista, kun ei ole kasvatettu valittamaan - päinvastoin, oikea vastaus on ollut: hyvin tässä on kaikki koko ajan! Seurakunnan sielukkaat, huomiohiiret, ongelmalapset, moniongelmaiset, ja murheenkryynit ovat usein selvinneet kohtalaisen hyvin, koska ovat saaneet runsaasti huomiota, auttamista ja esirukousta osakseen. Mutta joskus tulee itse kunkin mitta täyteen, eikä omin voimin enää jaksa; silloin tarvitaan evankeliumi, Jumalan rakkauden lahja, vanhurskaus.

Efeson seurakunnan palvelijalle Herra lähetti sanoman (Ilm.2.), jossa hän kehuu tämän ahkeruutta, vaivannäköä ja kärsivällisyyttä. Hän oli myöskin kunnostautunut pitämään hengellistä ryhtiä arvostelemalla terveellisesti seurakuntaa rappeuttavia ilmiöitä: Valheellisia työntekijöitä, lihallisuuden pahoja ilmiöitä, kääntymättömien soraääniä ja eriarvoisuutta, pappiskeskeisyyttä. Mutta Jeesus puuttuu oleellisimpaan sanoen: "Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi." Ilm.2:4. Herra puhuu tässä suurimmasta rakkauden lajista, jumalallisesta rakkaudesta, omasta rakkaudestaan, evankeliumista, joka oli kadonnut toiminnan ja touhuilun jalkoihin. Se on asia, jossa Jumala puhuu syvimmästä olemuksestaan, jolla hän lähestyy ihmistä, hänen luonteenpiirteensä. Rakkaus on evankeliumin ydin, pelastuksen perustus, uskon edellytys. Herra jatkaa: "Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta." 2:5. Ei siis vain toteamus ja sillä hyvä, vaan seurakunta, joka kadottaa Kristuksen on tullut hyödyttömäksi. Lampunjalka on kuva temppelin valaistuksesta ja nykyajassa se merkitsee paikkaa, jossa Jeesuksen pitäisi näkyä ja kuulua tässä maailmassa.

Jospa Jumalan rakkautta etsitään liian korkealta, tai sitten ei etsitä ollenkaan? Uskovaisen on käynyt kuin monen avioliiton, suhde on väljähtynyt, väsähtänyt, kyllästyttää, vikojen ilmeneminen on sammuttanut ensirakkauden ja on alettu vilkuilla naapurin puolisoa sillä silmällä?

Kuvitelkaamme uskova, joka on aikoinaan hurskaasti herännyt ja lähtenyt Jeesuksen seuraajaksi. Aikansa palveltuaan, todistettuaan ja laulettuaan on vanha ihminen saanut hänessä entisen valta-aseman, maailman rakkaus on ottanut aikataulun säätäjän paikan, raha on ruvennut ratkaisemaan ja ilo Herrassa on hukkunut lumihankeen, Raamattu on muuttunut historian kirjaksi ja rukous on hiipunut pelkäksi muodollisuudeksi. Sitten tulee yllätys, joku ehdottaa / kehottaa mukaan johonkin hengelliseen juttuun ja samassa uskova keksii tuhat tekosyytä, jolla voi laistaa moisen pois elämästään ja ajatuksistaan. Hän sanoo itselleen olevansa valistuneempi kuin ennen, vapaampi kuin ennen, viisaampi kuin ennen. Hänen piponsa on nyt muutamaa numero suurempi, eikä siis kiristä. Parannus olisi paikallaan, olisi ihana löytää uusi tuore yhteys Jeesukseen ja kylpeä Jumalan rakkaudessa? Olisi suuri hetki löytää uudelleen se taivaallinen kosketus, joka toi kerran Jumalan rauhan tuntuvasti sydämeen. Silloin olivat pyhiä hetket, jolloin sai olla Herran edessä rukouksessa, kiitollisena ja tyytyväisenä oloonsa ja eloonsa, tarpeet tyydytettyinä ja mistään murehtimatta.

Temppelissä oli seitsenhaarainen kullasta tehty öljylamppu valaisemassa ja sen paikka oli määrätty sisälle pyhimpään esiripun eteen. Sen piti siis ohjata palvelijoita ja tietä kaikkeinpyhimpään, jossa oli liiton arkki ja jonne vietiin sovintoveri. Temppeli oli Kristuksen vertauskuva. Lamppu oli Jumalan sanan vertauskuva. Kulta oli uskon vertauskuva. Öljy oli Pyhän Hengen vertauskuva. Tuli oli Jumalan elämän vertauskuva. Valo oli Kristuksen vaikutuksen vertauskuva. Esirippu oli Kristuksen lihan vertauskuva. "…niiden seitsemän kultaisen lampunjalan salaisuus on tämä: ne seitsemän tähteä ovat niiden seitsemän seurakunnan enkelit, ja ne seitsemän lampunjalkaa ovat ne seitsemän seurakuntaa." Ilm.1:20. Jumalan suunnitelmassa on siis eri paikkakunnilla valaista maailmaa omiensa kautta. Voi siis sitä kaupunkia, jossa ei ole uskovia. Voi myös sitä kaupunkia, jonka lampunjalka on työnnetty pois paikaltaan, joka ei ole enää Kristusta nostanut näkyville syntisten Vapahtajana. "Ei kukaan, joka sytyttää lampun, pane sitä kätköön eikä vakan alle, vaan panee sen lampunjalkaan, että sisälletulijat näkisivät valon." Luuk.11:33. Eikö siis meidän ajassamme ole enää sisälletulijoita?

Herra, sinä olet tullut valoksi maailmaan seimen lapsena, juutalaisena puuseppänä, rakkauden lahjoittajana, viisauden opettajana, sairauksien parantajana, sielun pelastajana, heikkojen kantajana, lasten siunaajana, perheiden yhdistäjänä, Isän voideltuna messiaana, virheettömänä uhrikaritsana, täydellisenä ylipappina, kuoleman voittajana, ylösnousseena Herrana. Sinä kuljet edelleen Hengessä seurakuntasi kultaisten lampunjalkojen keskellä eri paikkakunnilla keskellä tutkien ja siunaten. Anna öljyä ja tulesi lamppuun. Osoita, että olemme vain lampunjalan asemassa, emme muuta, ettemme pyrkisi viemään sinun kunniaasi ja näkyvyyttäsi. Ja kuinka alhaalla loistaakaan sinun armon valosi tänään syntisten pelastumiseksi pimeyden rotankoloistaan ja kurjuuden kaivoistaan. Ja kuinka alhaalla sinun lävistetty kätesi etsiikään ahtaalla olevien avuttomien toivottomien apua hapuilevia käsiä tarttuakseen niihin. Tule, Jeesus, auta meitä, tuo rakkautesi ihmisten ulottuville.

1.Suurimmatkin synnit Jeesus anteeks antaa,

puhdistuksen niistä suo.

Siksi syntisen ei niitä tarvis kantaa,

jos hän kääntyy Herran luo.

kerto: Verellänsä Jeesus meidät osti

kärsimyksen puulla Golgatan.

Syntiemme yöstä meidät nosti

lapseks taivaan Kuninkaan.

2.Tappioiden tiellä tunto syyttää, soimaa,

syömmen rauha kaikkoaa.

Mutta ristin luona sille suodaan voimaa,

joka Herraa odottaa.

3.Voimalliseen pelastukseen meitä vielä

Jeesuksessa kutsutaan.

Armoansa suurta siksi ällös kiellä,

jota sulle tarjotaan.

Evankeliumia Kruunun kaupungissa

Venäjän reissulla kävimme Kronstadtin saarella Suomenlahden perukassa seurakuntavierailulla. Siellä asustelee nykyään n. 40 000 ihmistä. Tämä saari perustettiin 1700-luvulla suojaamaan Venäjän pääkaupunkia linnoituksena. Aluetta on kohotettu betonilla ja sinne on rakennettu kaksi pengertietä, jotka toimivat samalla tulvavalleina nousuvedelle Pietarin edustalla. Saarella on sotaisa maine ja siellä on asunut aina sotilaita. Luterilainen seurakunta kantoi aikoinaan nimeä Retusaaren seurakunta, se oli virolais-suomalais-ruotsalainen ja se perustettiin 1836. Kirkkona toimi Nikolain kirkko. Väkiluku oli 540 suomalaista, 1400 virolaista ja 90 ruotsalaista vuonna 1913. Kronstadtin sotilasalueluonteen vuoksi sinne alkoi vapaa pääsy vasta marraskuussa 1996. Pari vuotta sitten sinne perustettiin Inkerin kirkon toimesta uusi luterilainen seurakunta, joka toimii vanhassa sotilasrakennuksessa. Vierailumme yhteydessä pidimme seurat pienelle joukolle laulaen, julistaen ja rukoillen. Koimme yhteyttä Kristuksessa kielimuurista huolimatta.

 

Nikolain kirkko

Kronstadtia kutsuttiin suomeksi Retusaareksi. Inkerissä sana "redu" tarkoittaa lokaa, kuraa tai mutaa. On myös tähän viittaava suomensukuinen sana "retunen", rähjäinen, epäsiisti, retuperällä, hunningolla. Karjalan kielessä käytetään saatanasta nimitystä "retusilmä". Retusaari jaettiin Novgorodin valtion ja Ruotsin kesken Pähkinäsaaren rauhassa 1323. Se siirtyi kokonaan Ruotsille ja hallinnollisesti osaksi Inkeriä Stolbovan rauhassa 1617. Vuonna 1703 suuressa Pohjan sodassa Venäjän joukot valtasivat saaren ja Ruotsin oli virallisesti luovuttava siitä Uudenkaupungin rauhassa 1721.

Raamatun kuvakielessä kura tarkoittaa synnin vallassa elävää maailmaa, ihmiskuntaa ilman Jumalaa. Se on kaiken jumalattomuuden osa ja vaikutus, se kuvaa myös sen mahdottomuuden, että ihminen voisi itse itseään auttaa ilman Jumalaa pois tuosta kurjuuden tilasta. "Mutta jumalattomat ovat kuin kuohuva meri, joka ei voi tyyntyä ja jonka aallot kuohuttavat muraa ja mutaa. Jumalattomilla ei ole rauhaa, sanoo minun Jumalani." Jes.57:20-21. Synnin vallassa oleva ihmiskunta ei saa aikaan muuta kuin tuhoa ja hävitystä. Se on kuohuva meri, jossa kura roiskuu. Mutta sieltä juuri Kristus pelastaa kurjia kulkijoita laulukuoroonsa: "Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli minun huutoni. Ja hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni. Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme. Sen näkevät monet ja pelkäävät ja turvaavat Herraan." Ps.40:2-3.

Seurakunta kokoontuu vanhassa kasarmissa

Ruotsin Lähetysliitto päätti ryhtyä lähetystyöhön v.1880 Venäjällä. Tähän tehtävään siunattiin kolme vuotta lähetyskoulua käynyt Nils Fredrik Höijer, joka oli ammatiltaan puutarhuri. Silloin 21-vuotiaana hän sai tehtäväkseen evankelioida Kronstadtin merimiehiä. Hänet lähetettiin saarelle. Hän kävi konsuli Hans Schmidtin luona, ilmoittaakseen kokouksistaan. Vanha konsuli joutui vihan vimmaan, tempasi ilmoituksen Höijerin kädestä, polki sen jalkainsa alle sekä kiroili ja pauhasi. Mutta Höijer otti paperinsa ylös lattialta, kiinnitti sen viraston seinään konsulin nähden — ja meni pois. Myöhemmin konsuli muutti mieltänsä Höijerin suhteen ja antoi hänelle valokuvansa, ja kirjoitti siihen sanat: "vilpittömällä rakkaudella ja kiitollisuudella jokaisesta kallis-arvoisesta sanasta, joka on uhkunut teidän lämpimästä, kristillisestä rinnastanne."

Nils Fredrik Höijer

Tultuaan kaupunkiin hän rukoili johdatusta ja käveli pitkin satamaa. Paljon ihmisiä meni hänen ohitseen, mutta norjalainen kapteeni kysyi kuka hän oli? Hän kertoi tehtävästään ja kutsumuksestaan. Kapteeni ilmoitti hänen laivassaan olevan uskovia merimiehiä ja se olisi avoin evankeliumille. Laivasta tuli Höijerin kirkko. Miehiä alkoi tulla uskoon, kokouksia pidettiin ahkerasti. Konsuli järjesti hänelle vuokralle kokoushuoneen maista kolmeksi vuodeksi. Sitten alkoivat vastukset. Paikallinen protestanttipappi oli kaikkein kiivain vastustaja, joka kadehti Höijerin saamaa kansan suosiota. Pappi sai aikaan kuvernöörin suosiolla kokousten lakkaamisen maissa, mutta Höijer jatkoi niitä taas laivoissa. Pappien saarnoihin verrattuna Höijerillä oli eläviä puheita. Paikallinen Ruotsin Pietarin ministeri Hans Due totesi niistä: "Äsken leivottu leipä maistuu aina paremmalta kuin vanha ja homehtunut."

Höijer kertoo: - Asialleni vahingoksi menivät ystäväni puolustusinnossaan liian pitkälle. He korottivat minun toimintaani kirkkojen kustannuksella ja kirjoittivat mm. näin: "Kirkot ovat kauniita rakennuksia. Niillä on korkeat tornit kelloineen. Papit on puettu loistaviin pukuihin. He harjoittavat jumalanpalvelusta loistavien menojen ja harjoitetun laidun avulla. Kaikki on järjestetty vetämään kansaa jumalanpalveluksiin, mutta kansa ei kuitenkaan sinne mene. Tämä uusi saarnaaja sitä vastaan on vuokrannut huoneen yleisen kadun varrella. Kadulta ei näe mitään, joka ilmaisisi siellä vietettävän jumalanpalvelusta, ei myöskään talon pihalla ole mitään sellaista merkkiä. Jumalan palveluksissa ei ole mitään muotomenoja, tai muuta mikä olisi omiaan vetämään sinne kansaa; tavalliseen pukuun puettuna hän julistaa Jumalan sanaa aivan yksinkertaisesti ja kuitenkin kokoontuu sinne kansaa niin että huone kokouksissa on aina aivan täynnä kuulijoita. Tämä osoittaa, että he saavat jotakin sieluillensa. Mehiläiset etsivät niitä paikkoja, joissa he löytävät mettä ja me puolestamme toivoisimme, että koko Kronstadtin kaupunki ymmärtäisi, mitä siellä saarnataan, sillä se vaikuttaisi suuria muutoksia parannukseksi."

Pappien katkeruus tämän kirjoituksen johdosta oli suuri, eivätkä he jättäneet sitä vastaamatta. He kuvasivat minut hirmuiseksi ihmiseksi, pahemmaksi Pariisin kommunisteja ja minun julistamallani opilla sanottiin olevan vaarallisimmat seuraukset. Minun työskentelyni kautta oli jo muka syntynyt yhä leviävä puolue, jonka jäsenet nimittivät itseään "pyhiksi" jne.

Ortodoksikirkon suuri mies oli siihen aikaan Johannes Kronstadtilainen, jota edelleen pidetään palvottuna pyhimyksenä omavanhurskautensa ansiosta. Höijer arvioi tätä: 

- Ne ihmiset, jotka olivat joutuneet hänen vaikutuksensa alaisiksi, näyttivät alakuloisilta ja rasitetuilta, enkä tavannut ainoatakaan niitten joukossa, joka olisi uskonut saaneensa syntinsä anteeksi. Tosin jotkut heistä saivat rauhan Jumalan kanssa sitten, kun heille oli esitetty evankelinen totuus. Mutta silloin ei heitä enää hallinnut "isä johanneksen" henki. Kansan kunnioitus häntä kohtaan on ollut lähes epäjumalan palvontaa. Häntä on ulkona kaupungilla ollessaan täytynyt varjella sotaväen ja poliisin avulla, ettei kansa sokeassa taikauskossaan ahdistaisi häntä kuoliaaksi. Ihmiset ovat heittäytyneet maahan hänen ajoneuvojensa eteen, ja ponnistelleet viimeisiin saakka saadakseen koskettaa hänen vaatteensa liepeisiin. Kirkko on pitänyt isä Johannesta tuottavana tulolähteenä.

 

Tästä Höijer käveli 15 km Pietariin jäätä pitkin

Höijer oli saanut Helsingin Lähetyskirkossa saarnaajan siunauksen yhteydessä kuulla Raamatun sanat: "Menkää; katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle." Luuk.10:3. Ja kuinka totta ne olivatkaan alusta alkaen hänen työssään. Vastustajia riitti, kansaa tuli uskoon ja Jumala johdatti miestä eteenpäin. Lampaat kaipasivat Kristusta ja sudet vilistivät joukossa tehden tuhojaan. Niin on aina kun elävä ja kuollut kristillisyys kohtaavat.

Höijerin oli kuitenkin paineen alla lähdettävä Kronstadtista kolmen vuoden kuluttua ja hän siirtyi Pietariin jäätä pitkin (n. 15 km) osallistuen siellä alkaneeseen suuren hengelliseen herätykseen, jota johti eversti Pashkov vaimoineen. Hän työskenteli myöhemmin Azerbaidžanissa, Georgiassa, Armeniassa, Iranissa ja Ukrainassa. Hän kävi nykyisessä Xinjiangin maakunnassa Luoteis-Kiinassa. Hän toimi lähetyssaarnaajana muslimien keskuudessa. Hän perusti Tukholmassa 1903 "Venäjän evankelisen lähetystyökomitean" (nykyinen ljus i öster - valo itään ). Venäjän vallankumous 1917 esti matkustamisen Venäjälle, mutta Höijer, joka oli seikkailunhaluinen, päätti kokeilla kokonaan uutta tietä. Hän matkusti veneellä Alaskasta Beringin salmen yli Siperiaan 1925 itse rakennetulla Ariel-veneellä. Höijer kylmettyi matkalla ja kuoli myöhemmin sairaalassa Seattlessa 20.11. 1925.

 

vanha Tsaarin aikainen kanuuna

Kronstadtin nimi on saksalaista perua (kruunun kaupunki) suunnittelijansa mukaan. Kruunu viittaa Venäjän Tsaariin, valtakunnan hallitsijaan, joka kantaa kultaista kruunua vallan merkkinä päässään. Uskovina meidän Herramme on Jeesus Kristus, joka myös kantaa kruunua: "Ja minä näin, ja katso: valkoinen pilvi, ja pilvellä istui Ihmisen Pojan muotoinen, päässänsä kultainen kruunu ja kädessänsä terävä sirppi." Ilm.14:14. Jeesus on ikuinen kuningas verrattuna näihin hetkellisesti maailmassa valtaa pitäviin ja vaaleilla kansan kannatuksella tai sukulaisuudella asemaansa päässeitä. Kaupunki on asumisen paikka, ja myös taivaassa on kaupunki uskoville valmistettu taivaallinen Jerusalem. "Mutta se Jerusalem, joka ylhäällä on, on vapaa, ja se on meidän äitimme." Gal.4:26. Se on kuva täydellisestä kaupungista, vastakohdasta näihin ajallisiin, maallisiin haiseviin, vääryyden ja valheen loukkoihin, pimeyttä ja rikollisuutta täynnä oleviin betonirakennelmiin.

1.Nouse, Herran kansa, taas, elvy rakkauden työhön, 

viemään armon valoa maailman ja synnin yöhön. 

Siellä on hätä, hengen kaipuu, synti voittaa, sielut vaipuu.

2.Jeesus meitä kehoittaa: olkaa kansain kynttilöitä, 

valollanne ohjatkaa eksyksissä etsijöitä! 

Mieti, mieti, kelle sinä olet ollut kynttilänä!

3.Joka ajan rahdussa astuu monta iäisyyteen, 

moni ilman Jeesusta kahleissa syntipyyteen. 

Herätkäämme, kansa nukkuu, Herätkäämme, sielut hukkuu!

4.Hengelläs sä täytä aina, Jeesus, minua ja muita, 

ettei sydän oisi vain hauta täynnä kuolleen luita, 

vaan oisi niinkuin tulenliesi, kansain luo sun kulkutiesi. 

(Simo Korpela Toivakan khra)