Room.2:2. Ja me tiedämme, että Jumalan tuomio on totuuden mukainen niille, jotka senkaltaisia tekevät.

 

Suomalainen yhteiskunta lähenee Neuvostoliiton aikaa ja tasoa. Pimeys maassamme on tänään harvinaisen suuri ja siitä seuraavat päätökset ovat tuhoisia. Synnin suosiminen ja Jeesuksen vastustaminen ovat kasvaneet lähes tuomion asteelle. Että pitää vain odottaa, koska kolahtaa?

Nykyään Venäjällä saa vapaasti julistaa kirkoissa ja kaduilla Jeesuksesta saamatta rangaistusta, mutta Suomessa Raamatun kunnioittaminen ja esiin nostaminen vie oikeuteen. Tätä suuntausta edistävät mm. kirkon piispat, jotka ovat jo aikoja sitten hylänneet Jumalan sanan ja ovat pelkkiä leipäpappeja – jos sitäkään. Heidän esimerkkiään seuraten ovat sitten seurakuntien työntekijät omaksuneet tämän nihilistisen asenteen. Ei ihme, jos Jeesus nimi onkin harvinainen tilaisuuksissa ja jäi vain maallikkojen hoidettavaksi.

 

On vain ajan kysymys, koska uskovat joutuvat Suomessa maanalaiseen seurakuntaan, kuin ennen vanhaan Neuvostoliitossa. Itsekin tuli niissä käytyä ja iloitsimme yhteisestä Vapahtajasta ja Herrasta, Jeesuksesta, joka ylläpiti hengellistä elämää säästöliekillä halullisissa sydämissä. Tapasin ihmisiä, joita oli vainottu uskonsa tähden ja jotka olivat istuneet vankilassa sen tähden, että olivat laulaneet kotonaan Jeesuksesta tai omistaneet Raamatun ja virsikirjan. Valtio kontrolloi silloin kaikkea hengelliseen vivahtavaakin toimintaa tai materiaalia pirullisesti. Nyt tämä sama ateistinen henkivalta myrkyttää Suomea ja sitä pitää vastustaa Jeesuksen nimessä rukouksessa.

 

Kaiken olevaisen yläpuolella on Jumala, elävä Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Hän valvoo kaikkea ja järjestää tapahtumat täällä alhaalla. Kun ihmisten synti tulee täyteen mittaansa, tulee tuomion aika ja rangaistukset kohtaavat jo ajassa ja maailmassa syntisiä. Hyvästi hyvinvointiyhteiskunnalle ja luonnon tasapainolle ja ilmastonkorjaamiselle, poliittiselle diplomatialle ja tiede-uskontoon. Kannattaa haudata kaikki kuvitelmat ruusuisesta tulevaisuudesta ja varata menolippu taivaaseen. Niitä saa edelleen Golgatalta, Jeesuksen Kristuksen uhrista ja verestä. Kaikenlainen Jumalan vastustus tietää ongelmia, sotia, nälkää ja sairauksia. Sen lisäksi on odotettavissa suuri katselmus, jossa luetaan ikuisuustuomiot. Helvetti on niiden osa, jotka ovat vastustaneet Jumalaa, eikä se kärsimys lopu koskaan. 

Jer.15:2. Ja jos he kysyvät sinulta: 'Minne meidän on mentävä?' niin vastaa heille: Näin sanoo Herra: Joka ruton oma, se ruttoon, joka miekan, se miekkaan, joka nälän, se nälkään, joka vankeuden, se vankeuteen!

Jer.17:13. Israelin toivo, sinä Herra! Kaikki, jotka sinut hylkäävät, joutuvat häpeään. "Jotka minusta luopuvat, ne kirjoitetaan tomuun. Sillä he ovat hyljänneet elävän veden lähteen, Herran." 

 Luuk.17:28-30. Niin myös, samoin kuin kävi Lootin päivinä: he söivät, joivat, ostivat, myivät, istuttivat ja rakensivat, mutta sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, satoi tulta ja tulikiveä taivaasta, ja se hukutti heidät kaikki, samoin käy sinä päivänä, jona Ihmisen Poika ilmestyy.

Room.1:28-29. Ja niinkuin heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia. He ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä;  

Fil.2:9-11. Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.

 

Jeesus rukoilen aikamme jumalattoman maailman puolesta, Jumalan vastustajien puolesta, vannoutuneitten ateistien puolesta, lapsiaan valheeseen ja harhaan johtavien vanhempien puolesta, penseiden kristittyjen puolesta, uskostaan haaksirikkoon joutuneitten luopioiden puolesta, tähän nykyiseen maailmaan rakastuneiden puolesta, synnin orjien puolesta, uskonsa menettäneiden seurakunnan työntekijöiden puolesta, kaikkien kääntymättömien ihmisraunioiden puolesta. Tule heidän elämäänsä Herrana ja Vapahtajana, suurena Kuninkaana, Kaikkivaltiaana, synnin ja kuoleman voittajana, perkeleen kukistajana. Auta kansasi, uskovasi ulos Sodomasta ennen kuin laitat sen tuhon tulemaan. Tule Herra Jeesus! Aamen.

Ei työmme meitä pelasta, Jeesus on turvanamme.

 

Laurentius Petri oli Ruotsin ensimmäinen luterilainen arkkipiispa ja tärkeä uskonpuhdistaja. Hän opiskeli veljensä kanssa Martti Lutherin alaisuudessa Wittenbergissä, josta he lähtivät levittämään luterilaisuutta Ruotsiin. Ruotsissa alettiin katolisissa piireissä pelätä tätä kehitystä. Piispa Hans Brask huomasi, että on kehittymässä merkittävää luterilaista toimintaa. Hän ilmoitti asiasta katolisten arkkipiispalle Johannes Magnukselle, että siellä oli häpeämättömiä pappeja, jotka levittävät luterilaista hapatusta julistaen tietyille maallikoille, että kirkko on olemassa ihmisiä varten, ja mitä kirkko omistaa, kuuluu kansalle.

 Lutherin oppilaat olivat hyökänneet kerjäläismunkkeja ja pyhimysten palvontaa vastaan. He olivat selittäneet, että papinvirka on tärkein ja saarnaaminen on tärkeämpää kuin messu. Oli todettu, että synnintunnustus tulisi tehdä sydämessään pelkästään Jumalalle eikä papille. Laurentiusta arvostettiin Ruotsin kirkossa laajalti oppineisuutensa ja hurskautensa sekä hänen lempeän ja vakavan luonteensa vuoksi. Syytöksiin luterilaisten harhaoppisuudesta vastattiin, että kaikki vaaditaan saarnaamaan evankeliumia ja Jumalan sanaa: ”Jumalan sanan julistaminen on papin virka niin kuin takominen on sepän virka”.

 

Laurentius Petrin kirkkojärjestyksessä vuodelta 1571 vahvistettiin, ettei kristittyjen pitänyt noudattaa juutalaisten sapattia, mutta kolmas käsky velvoitti kristityt pyhittämään lepopäivän. Tämä näkemys heijastaa uskonpuhdistuksen yhteydessä vakiintunutta luterilaista suhtautumistapaa, ja sitä levitettiin katekismuksissa.

 

Piispa Laurentius Petri päätti, etteivät romanit saa Suomessa kirkollisia palveluita. Asiasta teki päätöksen myös kirkolliskokous. 1600-luvulla oli voimassa laki, jonka mukaan karkotetun romanin sai tappaa ilman oikeudenkäyntiä.

Suomeen romanit tulivat Ruotsin kautta 1500- luvulla. Ensimmäiset merkinnät romaneista Suomen alueella on Ahvenanmaan Kastelholman linnan arkistoista, joiden mukaan romaneilta takavarikoitiin kahdeksan työhevosta v. 1559. Ruotsi-Suomessa suhtautuminen romaneihin oli kielteistä. Arkkipiispa Laurentius Petri kielsi kaikki kirkolliset toimitukset romaneilta. Vuonna 1637 tuli voimaan ns. hirttolaki, jonka mukaan romanit tuli hirttää, elleivät he noudattaneet karkottamiskäskyä.

Myöhemmin asenteet romaneja kohtaan lientyivät jonkin verran. Suomen siirryttyä Venäjän suurruhtinaskunnaksi v. 1890, voimaan tulivat erityislait, joiden tavoitteena olivat romanien sopeuttaminen ja paikoilleen asettuminen. Romanit rinnastettiin kulkureihin ja kerjäläisiin. Vuonna 1812 annettiin laki, jonka mukaan kodittomat kulkijat piti sijoittaa työlaitoksiin, koski myös romaneja. Myös vuosina 1900 ja 1955 Valtioneuvoston asettamat komiteat kannattivat ajatusta, että ainoastaan sulauttamalla romanit valtaväestöön, heidät saataisiin yhteiskuntakelpoiseksi.

 

1644 Turussa piispa Laurentius Petri puuttuu Saarnakirjassaan viinan juontiin jakaen pikarit: 1. tarpeen ja hädän pikari 2. terveyden pikari 3. ilo-siementen pikari ja 4. enempi kiukkuisten pikari, joka ihmiset tomppeliksi tekee.

 Ruotsissa muotoutunut maallikonomainen lukkarin virka soveltui hyvin reformaation tuomiin painotuksiin. Arkkipiispa Laurentius Petri kehotti vuonna 1576 valitsemaan seurakunnissa nuoria henkilöitä koulutettavaksi avustamaan pappia ruotsalaisten virsien, uskontunnustuksen ja rukoushetkissä laulamisessa ja opettamisessa. Sitä mukaa kuin kansanopetuksen merkitys tuotiin yhä enemmän esiin, alettiin lukuisissa säädöksissä ja ohjeissa vaatia lukkareilta lukutaitoa, jota heidän tuli myös opettaa muille. Perinteiset lukkarit eivät kuitenkaan tähän pystyneet, joten tehtävä jäi aluksi heikosti palkattujen kappalaisten hoidettavaksi. Lukkarin virkakin saattoi tällöin yhdistyä kappalaisen virkaan. Kuitenkin 1600-luvun kuluessa virkojen erillisyyttä alettiin painottaa.

 

Laurentius Petri kirjoitti virren, joka oli vielä edellisessä virsikirjassamme osastossa kuolemaan valmistautuminen:

 

1.Niin kauan kuin me elämme, sitä aina ajatelkaamme, että kuolo kohtaa meitä. Kaikkien on se tiedettävä, vaikkemme tiedä hetkeä. Kaikkien tie johtaa hautaan. Oi Jeesus, suo.  Oi Jeesus, suo mun välttää harhateitä.

 

2.Kun mitään vielä ei havaita, ei vähintäkään arvata, on kuolo ovellamme. Ei auta silloin rikkaus, ei tieto. taito, viisaus, ei voima, kunniamme. Voi Jeesukseni, voi Jeesukseni, sä olet ainoa auttajamme.

 

3.Terveenä täällä ollessaan ei moni muista sieluaan, kalleinta omaisuuttaan. Tavaraa jokainen kokoaa, rahasta kiistelee, niistä etsii autuuttaan. Oi ihminen, oi ihminen, kuinka käy sun viimein sielusi.

 

4.Kun ruumis hautaan heitetään ja multaan mustaan peitetään, sun saaliisi katoaa. Sun tavaroistasi riidellään ja perinnöstäsi kiistellään, sen kaiken suku jakaa ja sun unohtaa. Oi ihminen, oi ihminen, minkä osan sielusi saa.

 

5.Kun joudut eteen tuomion, niin sulla kova pelko on, et itseesi voi luottaa. Sun työsi kaikki silloin tutkitaan, ja kelvottomiksi tuomitaan. Sen kaiken synti tuottaa. Täällä ihminen, täällä ihminen. sun kyynelvirtasi vuotaa.

 

6.Sä herran tykö palaa, häntä yli kaiken rakasta, niin rauhan löydät aivan. Aina kuule kätke sanansa niin et sä piinaan vajoa, vaan pääset iloon taivaan. Ei Jeesus, ei Jeesus, sinua silloin jätä vaivaan.

 

7.Alastomia ajattele, sairaita holhoa, hoitele. Ne jotka on harhateillä taas oikealle johdata. Murheellisia lohduta! Niin Herra tahtoo täällä. Oi ihminen, oi ihminen, näitä älä hylkää tiellä!

 

8.Vaan näistä ei sovi kerskata, ei työmme meitä pelasta, Jeesus on turvanamme. Meidät Isänsä kanssa sovitti, kuolemallaan meidät lunasti hän yksin kuolemasta. Oi Jeesukseni, oi Jeesukseni, kaikki armostasi saamme!

Ps.93:1. Herra on kuningas. Hän on pukenut itsensä korkeudella. Herra on pukeutunut, vyöttäytynyt voimaan. Niin pysyy maanpiiri lujana, se ei horju.

 JeesusCafe toiminta laajenee. 

Tienvarsimainostus on uusi tapa julistaa evankeliumia ohikulkeville. 

Tämä kyltti löytyy osoitteessa: Helsingintie 235   37570 Lempäälä  Suomi. 

Siihen tulee lisäksi vielä valot, joten se on hyvä lukea myöskin pimeään aikaan. 

https://jeesuscafe.fi/ 

Room.15:4. Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo.

 https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410735&open-series=572&title=se-loi-raamatulla-paahan

Ps.147:10-11. Ei kelpaa hänelle hevosen voima, ei hän mielisty miehen jalkojen nopeuteen: Herra mielistyy niihin, jotka häntä pelkäävät, jotka panevat toivonsa hänen armoonsa.

 

MeMiehet taas perjantaina 25.10. klo 17.30 alkaen seurakuntakeskuksen 2. kerroksessa, Itäpuisto 14, Pori. Ensin kahvit, sitten klo 18 evankelista-kirjailija-opettaja Turkka Aaltonen tulee puhumaan aiheesta "rikas mies jos oisin". Mielenkiintoinen aihe ja mielenkiintoinen mies, hänestä on pitkä juttu Wikipediassa.

Luuk.4:40. Auringon laskiessa kaikki, joilla oli sairaita, mikä missäkin taudissa, veivät ne hänen tykönsä. Ja hän pani kätensä heidän itsekunkin päälle ja paransi heidät.

 

 

https://www.youtube.com/watch?v=coC2vbo8C8c

Job 22:25-26. Jos Kaikkivaltias tulee sinun kulta-aarteeksesi, sinun hopeaharkoiksesi, silloin on ilosi oleva Kaikkivaltiaassa, ja sinä nostat kasvosi Jumalan puoleen.

 

https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410729&open-series=572&title=sielun-aarre

Ps.18:4. Ylistetty olkoon Herra! - niin minä huudan, ja vihollisistani minä pelastun.

 

Kun Herännäisyys herätti kansaa Suomessa

 

Wilhelmi Malmivaara 1854 – 1922 oli suomalainen kirkkoherra Lapualla, kansanedustaja, kirjailija, virsirunoilija ja herännäisjohtaja. Kirjassa ”Salattu voima” Seurapuheita. Herättäjäyhdistys s. 91. hän puhuu:

– Nyt on ruvettu väsymään kuningasvaltaan ja ruvettu vaatimaan valtaa kansalle, ruvettu ihailemaan kansanvaltaa. Jumala on senkin meille antanut. Hän vei meitä askeleen alemmaksi, ja nyt, jos kansamme rupeaa valtansa käyttämään omin päinsä, ei ole enää, ystävät, kuin yksi askel jäljellä siihen, että Jumalan sana pannaan pois, opettajat pois, Herran tunteminen pois. Tiedätkö kenen valta sitten tulee? Se on kehityksen viimeinen askel. Ensin Jumalan valta, sitten kuningasvalta, sitten kansanvalta, sitten perkeleen valta. Ja sitten tulee Kristus.

– Koettakaa nyt pitää arvossa Herran sana, joka vielä on meille kallis! Koettakaa opettaa sitä lapsillenne, että nekin sitä rakastaisivat yli kaiken muun! Harrastakaa sitä, välittäkää se vain perintönä lastenlapsillennekin, olipa valta kellä oli! Silloin säilyy Herran lauma keskellä kaikkia ahdistuksia ja koetuksia.

Tämä runsas sata vuotta sitten saatu profetia on ajankohtainen tänään, sillä elämme juuri nyt tuon kansanvallan, demokratian, kulta-aikaa. Suomesta ei varmaan löydy yhtään poliitikkoa, joka ei vannoisi demokratian nimiin? Raamatussakin tuo sana ja ajatus löytyvät Ilmestyskirjan eräästä seurakunnasta, Laodikeasta, joka tarkoittaa juuri kansanvaltaa, kansan oikeutta. Surullista, että sen niminen uskovien yhteisö oli varsinainen kristillisyyden pohjanoteeraus, jossa ilmenivät kaikki synnit, viat ja heikkoudet. Mutta evankeliumi on siinä, että sieltäkin Jeesus vielä etsi ja kutsui ihmisiä parannukseen kolkuttamalla sen ovelle. Niin on tänäänkin.

Tuossa Malmivaaran profetiassa kansanvalta edeltää perkeleen valtaa ja niinhän se on ennustettu Raamatussa. Antikristuksen aika tulee suuren uskosta luopumuksen seurauksena, kun paatuneet kristityt huutavat perkeleen hallitsijakseen. Elämme silloin maailman historian kamalinta aikaa, jossa kaikki toiveet paremmasta huomenesta on heitettävä roskiin. Vasta vain Jeesuksen toinen tulemus tuo Jumalan kunnian, hänen kuninkuutensa, Jumalan valtakunnan, avun, valon, rauhan, viisauden maailmaan.

Tätä odotellessa on syytä ottaa vakavasti Malmivaaran kehotukset Jumalan sanan rakastamisesta, arvostamisesta, opettamisesta, julistamisesta kaikille. Sen voi tehdä myös rukouksessa:

– Herramme, pyhitetty olkoon nimesi, tulkoon valtakuntasi ja tapahtukoon tahtosi 1.Meidän maassamme 2.Kotikaupungissani 3. Seurakunnassani 4. Läheisissäni 5. Kotonani 6. Sydämessäni.

Wilhelmi Malmivaaran rukous Herättäjäjuhlilla Kuopiossa 1910

- Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, Sinä, joka asut pyhyydessä ja korkeudessa, johon ei kukaan taida tulla, ja joka kuitekin olet tullut niitten tykö ja tahdot asua niitten tykönä, joilla on murheellinen henki, ahdistettu ja särjetty sydän. Me lankeemme Sinun eteesi tänä hetkenä. Sinun nimesi ylistykseksi ja kunniaksi me tunnustamme, että Sinä olet tänä päivänä ilmoittanut meille pyhän sanasi, joka meitä eksyneitä raukkoja taitaa iankaikkiseen elämään johtaa. Ja tomussa ja tuhassa me Sinua, Herra, kiitämme, että olet armollisesti meidän puoleemme katsonut, että Sinä olet esteet tieltämme raivannut, että Sinä olet meitä kaikkia tähän asti hoitanut Sinun pyhiä neuvojasi autuudeksemme kuulemaan.

- Oi Herra, ole tästä kiitetty ja ylistetty! Me tahdomme Sinulle, Herra, tunnustaa, että vaikka Sinä olet niin usein meille suurta armoasi ja lahjojasi jakanut, niin me olemme olleet taitamattomia ja huonoja Sinun lahjojasi tallentamaan. Herra, se suuri armo, jonka annoit, on tuhlattu. Ei ole meillä muuta annettavana Sinulle kuin tämä epäuskoinen sydän ja kankea mielemme. Oi, anna anteeksi meille hataruutemme, epäuskomme, valvomattomuutemme ja tarkkaamattomuutemme, joissa on syy siihen, että olemme Sinun lahjasi hukanneet!

- Anna meille vielä armosi uudistuaksemme! Uudista meitä pappeja Sinun armollasi, uudista meidän sanankuulijoitamme, uudista koko meidän Suomen kirkkoamme Sinun eläväksitekevän henkesi kautta ja anna, Herra, Sinun totuutesi tunto kansallemme, josta Sinä kyllä tiedät, että se on kauas pois poikennut! Kutsu, Herra, niitä, joita olet jo ennen kutsunut, mutta jotka ovat Sinun kutsusi hyljänneet, uudestaan vielä ja vedä heidät perille! Eksyneitä oikaise oikealle tielle, taluta ja johda ja anna armo, että moni koti, joka on maailman viinimäkenä, tulisi näiden yhdessäolohetkien kautta Sinulle saatetuksi, ja että ne, joiden täytyi kotiin jäädä, kun eivät voineet päästä mukaan, saisivat meidän kauttamme siellä virvoitusta ja kehoitusta!

- Siunaa meidän lapsiamme ja meidän nuorukaisiamme! Anna armosi jokaiselle, ylhäiselle ja alhaiselle, hallitsijalle ja alamaisille! Anna, Herra, että Sinun kunniasi tulisi meidän elämämme kautta ylistetyksi ja kiitetyksi! Herra, siunaa myös tätä paikkakuntaa, anna tämän seurakunnan jäsenille runsaasti virvoitusta! Vahvista ja varjele uupuvaisia! Auta, että me vilpittömästi vaeltaisimme elämän tiellä! Anna henkesi meitä tukemaan ja perustamaan, niin että kerran saisimme taivaassa iloita niiden kanssa, jotka ovat hyvän kilvoituksen kilvoitelleet, ja niin valkeissa vaatteissa Sinun istuimesi edessä veisata iankaikkisesti halleluja-virttäsi! Sinne auta, Herra, minua ja meitä armosi ja kunniasi tähden! Aamen.

Ps.119:162. Minä riemuitsen sinun puheestasi, niinkuin suuren saaliin saanut.

 

 

https://www.youtube.com/watch?v=4GVua2BJZCA&list=PLYc8inKZ3bZ2OOIkcNfeB_Claa1jVcVhg&index=1

Ps.70:6. Mutta minä olen kurja ja köyhä; Jumala, riennä minun tyköni. Sinä olet minun apuni ja vapauttajani; Herra, älä viivy.

 

https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410477&open-series=572&title=avuksi-rienna-kuoleman-tuskissa-kamppailevain

Mustaleimaisia

 

Ostin Mustaleimaemmentalia, se on voimakkain näistä kolmesta juustosta. Sitä on kypsytetty yli 9 kuukautta ja valmistuksen aikana sille tehdään vielä niin sanottu pintasuolaus, joka tekee mausta vielä voimakkaamman ja intensiivisemmän. Sen suolaisuus luokitellaan voimakassuolaiseksi ollen n. 1,6 % Mustaleimaemmentaljuusto on myös kovempaa kuin sinileima- ja punaleimaemmentaljuustot. Mustaleiman erottaa sinisestä ja punaisesta voimakkaamman maun lisäksi myös koloihin tihkuva neste. Tällöin juuston sanotaan itkevän.

Ihmisen elämän mustaleimaisuus tuo myös itkun ja pimeyden. Usein se on jokin kova juttu menneisyydessä tai piiloon kätketty pahuus, valhe ja rikos. Voi se olla myös pikkusynti tai välistäveto, petos tai katkeruus.

Egyptissä tuli eräs kaveri aikoinaan synnintuntoon paljon tekoaan myöhemmin. 1.Moos.41:9. ”Nyt minä muistan rikokseni.” Taustalla oli tilanne, jossa Joosef oli pyytänyt häneltä apua vapautuakseen vankilasta.

Uskovaisuutta on aina vastustettu ja pilkattu, alistettu ja häväisty. Jeesukseen uskovat ovat maailman silmissä arvottomia. Maailma haluaa aina unohtaa, vangita ja tappaa Jeesuksen. Mutta sitten käy, kun entiselle kuninkaalle: Ps.51:3-6 ”Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi;” Synti oli aina hänen edessään kuin musta likainen tahra, se leimasi hänen sisimpänsä? Voi, voi!

Mutta hetkeksi herkistynyt omatunto voi olla pian palannut entiselleen. Synnintunto ei pysynyt, armoa ei tarvinnut. Matka jatkuu taas muina miehinä. Mustaleima säilyy.

 

Uutinen kertoi, että mestaripuuseppä Eetu Tingander tekee rikkaille saunoja ja kalusteita. Jutussa oli yksi hengellinenkin ulottuvuus. - Olisi hienoa olla maailman kuuluisin puuseppä, mutta Jeesuksesta voi olla vaikea päästä ohi. 

Niinpä niin, olisiko siis paikallaan ryhtyä Vapahtajan seuraajaksi?

Rokkibändin johtaja, Nightwishin Tuomas Holopainen kertoi haastattelussaan:

– En ole koskaan halunnut elää ikuisesti, sehän on ajatuksena aivan karmea. Ikuinen elämä tarkoittaisi ikuista tietoisuutta, enkä voisi kuvitella pahempaa painajaista…… En myöskään tiedä varmasti, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen – enkä usko, että kukaan muukaan tietää.

”Hullu sanoo sydämessänsä: - Ei ole Jumalaa. Turmiollinen ja iljettävä on heidän menonsa; ei ole ketään, joka tekee, mikä hyvää on. Herra katsoo taivaasta ihmislapsiin nähdäksensä, onko ketään ymmärtäväistä, ketään, joka etsii Jumalaa. Mutta kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvää on, ei yhden yhtäkään. Eivätkö he mitään käsitä, kaikki nuo väärintekijät, jotka saavat leipänsä syömällä minun kansaani eivätkä avuksensa huuda Herraa?  Siinä heidät valtaa kauhu, sillä Jumala on läsnä vanhurskasten sukukunnassa.” Ps.14:1-5.

Siinä on mustaleimaisuus rehottamassa. Raamatun mukaan mieletön (nabal = tyhmä, houkka, jumalaton) on se, joka sanoo sydämessään: - Ei ole Jumalaa. Jumalattomuus on kaikkialla rehottava kansantauti, joka menestyy hyvin ilman suurta vaivaa ilman istuttamista kuin kurtturuusu tai lupiini. Mutta Jumalaan nähden se on vieraslaji, joka saa kaiken voimansa syvyydestä. Se on toivottomuuden esiaste, jonka hedelmä on pelko ja rauhattomuus. Siihen sairastuneet kulkevat kuin kuumesairaat levottomina tyhjyyttä puuskuen ympäriinsä naula päässä.

Vuonna 1952 Huittisten seurakunnassa oli kiinnostava, jopa tunteita kuumentanut kirkkoherranvaali. Valituksi tuli pastori Toivo Aleksi Salminen, "Sammun sepän poika", niin kuin hän itse toisinaan lausahti. Minäkin tapasin hänet aikoinaan Huittisten rukoushuoneella. Tiukka pappa, joka nappasi minua hihasta kiinni ja kysyi olenko autuas? Oli mieluista vastata, että olen uskossa Jeesukseen.

 

Lauttakylän lehdessä kerrottiin, että kirkkolain mukaan tuolloin ei ollut voimassa mies tai nainen ja yksi ääni -periaate, vaan ääniä saattoi olla kullakin äänestäjällä yksi, kaksi tai kolme. Yhden äänen sai seurakuntalainen, joka oli konfirmoitu ("kasteenliiton uudistanut") ja joka oli täyttänyt 24 vuotta. Yhden lisä-äänen sai täytettyään 40 vuotta. Ikä merkitsee kypsyyttä ja viisautta, ajatteli kai lainlaatija siihen aikaan. Vielä sai lisä-äänen kymmenen vuoden kuluttua "siitä, kuin avioliitto on käsikirjassa määrätyllä tavalla pyhitetty." Siispä äänestäjien lukumäärä ei suinkaan ollut äänten summa. Huolimatta epätasa-arvoisesta vaalista herätyshenkinen Salminen tuli valituksi virkaan. Hän oli varsin kuuluisa railakkaista kannanotoistaan ja saarnoistaan, suorapuheisuudestaan ja äkkivääristä Raamatun sovellutuksistaan. Mutta eipä mustaleimaisuus päässyt silloin vapaasti kukkimaan Huittisissa ja monta sielua pelastui.

Rukoilen, että jokainen elämän mustaleimaisuudella vallattu ihminen tulisi itkun paikalle Herran edessä. Rukoilen, että ihmiset kypsyisivät suureen synnintuntoon ja armon ikävään, taivaskaipuuseen ja Jumalan etsintään. Rukoilen, että taivaallinen sanan suola saisi vaikuttaa hengellistä nälkää ja jumalanpelkoa. Rukoilen epäuskoisten silmien avautumista. Rukoilen, että Vapahtaja kutsuisi tänään kaikkialta kansaa luokseen kuin ennen vanhaan. Rukoilen, että syylliset saisivat hänen luonaan rauhan ja sapatinlevon. Rukoilen, että synnin mustaamat sielut löytäisivät Golgatalta Jumalan Pojan uhrin ja veren avukseen aikanaan.

 

1.Olla vahva heikkoudessa, katsonet kai ihmeeks sen;

Tämä täyttyi Jeesuksessa lohdutukseks heikkojen.

Heikkona hän kaikki täytti, esikuvan meille näytti.

Mutta taivaan ja maan hallitsee nyt voimallaan.

 

2.Jos mua maailma heikoks soimaa, itsestänkin heikoks näyn,

Kristuksessa on mulla voimaa: Voitosta niin voittoon käyn.

Heikkous kun suureks karttuu, lujemmin se apuun tarttuu,

kestävyys niin vahvistuu. Usko varttuu, varmistuu.

 

3.Jos me jotain aikaan saamme, Herra siihen voimaa soi.

Kiitos Herran lausukaamme, mitään emme itse voi.

Jeesus, armos annat meille, voimas heikoks hervonneille,

Siitä kiitos ikuinen Sulle, turva heikkojen.

                               Hlv. 237 Philipp Friedrich Hiller

 

Ps.118:24-26. Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä. Oi Herra, auta, oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen; me siunaamme teitä Herran huoneesta.

 https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410441&open-series=572&title=nyt-asumme-hyvinvointialueella

Jeesus, minä rakastan sinua

Olimme Porissa puhumassa kirkkoillassa. Oli sanan ja rukouksen ilta. Oli vastaanottava ilmapiiri ja Herra antoi meille sanoman. Alttarikaiteella oli illan päätteeksi monta ihmistä polvistuneena pyytämässä esirukousta. Kotimatkalla ajattelin, miten kirjava on se ihmisjoukko, joka etsii Herraa, miten monenlaiset asiat rassaavat ihmisiä, miten riippuvaisia olemmekaan Kristuksesta?

 

Olin juuri samaan aikaan lukenut evankelista W. Jokisen muistelmia sadan vuoden takaa ja huomasin hänen pitäneen herätyskokouksia myöskin Porissa.

- Helmikuun 25. (1917) pidimme ensimmäisen kokouksen Porin teatteritalossa. Se täyttyi heti ja niin saimme jatkaa rauhallisesti kokoussarjaa. Herätys alkoi heti nuorison keskuudessa. Mikonkadun varrella olevassa rukoushuoneessa oli aina niin suuri tungos, että saimme joka ilta suuresti hikoilla. Mutta mitäpä siitä, kun Herran tulet paloivat.

Seuraavaksi hän kertoi, miten venäläiset merisotilaat olivat jahdanneet tsaarivallan upseereita ja ampuneet niitä Porinkaduilla. Juuri samaan aikaan Jokinen oli ollut puhumassa Keski-Porin kirkossa. Hän kertoo noiden viikkojen aikana tulleen toistasataa ihmistä uskoon.

 

Jumala ei tarvitse ensin sopivia olosuhteita tai tunnelmaa toteuttaakseen tahtonsa. Hän ottaa alttiit palvelijansa ja täyttää heidät armollaan ja totuudellaan niin, että se kuuluu ja näkyy. Joskus Herra lataa omiaan ja valmistaa aseitaan seuraavia koitoksia varten. Silloin eletään hiljaiseloa ja sekin kuuluu Jumalan suunnitelmiin. Kiireiselle uskovalle se on kuitenkin raskasta aikaa, kun näyttää siltä, ettei mitään tapahdu? Mutta ei Jumala ole kuollut, Jeesus elää ja vaikuttaa. Joskus se paras

vaikutus on Herran hiljaista puhetta sydämeen, jota Kristus voi tehdä vain silloin, kun uskova on hiljaa.

 

Viime vuosisadan alussa tapahtuneissa nuorisoherätyksissä oli piirteenä syvä synnintunto ja voimakas antautuminen Herran palvelukseen. Siihen aikaan tehtiin myös lupauksia ja sitoumuksia

Vapahtajan seuraamisesta. Eräs tällainen löytyi vanhasta historian kirjasta ja kuului näin:

- Uskoen, että Herra Jeesus Kristus antaa voimaa, lupaan Hänelle koettaa tehdä, mitä Hän tahtoo minun tekevän, että säännöllisesti rukoilen ja luen Raamattua joka päivä, ja kannatan

omaa seurakuntaani kaikella tavalla, varsinkin käymällä sen viikko- ja sunnuntaikokouksissa, ellei minulla ole joku sellainen este, jonka voin omantuntoni hyväksymänä esittää Vapahtajalleni,

ja tietoni mukaan tahdon elää kristillistä elämää. Varsinaisena jäsenenä lupaan olla uskollinen kaikille velvollisuuksilleni,olla läsnä ja ottaa osaa muullakin tavoin kuin vain lauluun,jokaiseen nuorten kristittyjen yhdistyksen kokoukseen, jollei minua estä jokin syy, jonka voin omantuntoni hyväksymänä esittää Herralleni ja Mestarilleni. Jos minun täytyy olla poissa kuukauden pyhityskokouksesta, tahdon, mikäli mahdollista, lähettää ainakin raamatunlauseen luettavaksi vastauksena nimeäni huudettaessa.

 

Mietin, miten seurakuntien toiminta muuttuisi, jos ihmiset sitoutuisivat tällä tavoin Jeesukseen? Nyt kuitenkin huomaamme itsekin syyllistyvämme valikoimiseen ja herkutteluun hengellisissä

asioissa. Ainaiset pidot ja yhtä juhlaa ovat muodissa, mutta perustyö, sananviljely, rukous ja Herran seuraaminen arjessa ovat hakusessa. Tuo ajatus säännöllisyydestä (hyvässä mielessä) olisi monelle uskovalle tarpeen. Se tasoittaisi ääripäitä ja laukaisisi hermopaineita. Epäsäännöllisyys rassaa ja kuluttaa uskoaa ja hänen lähipiiriään. Tarvitsemme Hengen hedelmää, joka ilmenee mm. rauhana, ystävällisyytenä ja pitkämielisyytenä. Nämä ovat meidän Herramme ominaisuuksia, joita ei pidä

sekoittaa meidän ominaisuuksiimme. Saamme pyytää niitä avuksemme ja uskomme vahvistukseksi.

Kaiken kaikkiaan, ihminen on aika metka pakkaus ja jokainen on vielä toinen toisestaan poikkeavanlainen. Jumala on luonut meidät yksilöiksi ja ihmisiksi.

 

Eräs mies oli aikoinaan aivan toivoton omien murheidensa kanssa. Sairauskodissa oli murtanut hänet. "...tuli mies... lankesi Jeesuksen jalkojenjuureen ja pyysi... kotiinsa... hänellä oli tytär, ainoa lapsi...kuolemaisillaan" Luuk.8:41. Jeesuksen ympärillä oli runsaasti kansaa, kuka milläkin motiivilla. Osa uteliaisuuttaan, osa vaivojensa vuoksi, osa muuten vaan. "...väentungos ahdisti häntä" Mutta mitään ei tapahtunut, Jeesus ei vastannutkaan. Hänen uskonsa tuntui aivan romahtavan, kun ei saanut heti mieleistään vastausta Vapahtajalta. Sillä toiset avuntarvitsijat kiilasivat hänen ohitseen rukousjonossa ja hänen piti ongelmiensa kanssa odotella. "Ja siellä

oli nainen..." Juuri kun oli hänen vuoronsa, tuli joku surkea nainen ja sai kosketuksen Vapahtajaan? Joskus mekin koemme, ettei Herra taida ehtiä meitä auttamaan, kun hänellä on noita isompia juttuja, jotka aina menevät minun ohitseni? Mutta siinä odotellessa voi oppia paljonkin, esimerkiksi, että Herra hallitsee kaiken aina ja kaikkialla. Hänellä on myöskin oma aikataulunsa, johon meidän on tyydyttävä.

 

Sitten hänen eteensä tuli vielä suurempi ongelma, kun hänelle tuotiin tieto, joka tyrmäsi täysi: "...tuli joku.. kotoa ja sanoi: Tyttäresi on kuollut; älä enää opettajaa vaivaa." Onneksi Kristus oli paikalla ja loi mieheen uskonrohkeutta. ”Jeesus sanoi hänelle: Älä pelkää; usko ainoastaan…” Näin Vapahtaja rohkaisi tuota kärsivää miestä, näin hän loi toivoa ja iloa ympärilleen. Hän ratkaisi miehen suuren ongelman, hän hoiti tämän sielua. Miehenkodissa koettiin suuri ilon aika, kun Jeesus tuli heille ja palautti tyttären eloon. Me tarvitsemme aina ja kaikkialla Herran Jeesuksen apua ja uskollisuutta, viisautta ja esirukousta, siunausta ja johdatusta. Antakoon Vapahtaja niitä niitä tänään jokaiselle kaipaavalle, kodissa, työssä, seurakunnassa, sydämessä.

 

William Ralph Featherston (1848–1875) oli kristitty, joka osallistui metodistikirkon toimintaan Montrealissa. Hän kirjoitti runon Jeesus, minä rakastan sinua. Hänen uskotaan kirjoittaneen runon joko 12- tai 16-vuotiaana. Featherston kuoli ennen 27-vuotissyntymäpäiväänsä, eikä hänen tiedetä kirjoittaneen muita kappaleita. Hänen kuolemansa jälkeen 1876 Adoniram Gordon laittoi runoon sävelen ja julkaisi sen hymnikirjassaan. Se tuli Suomeen Hengellisten laulujen ja virsien kokoelmaan numerolla 194.

 

Jeesus, minä rakastan sinua, tiedän, että olet minun;

Sinun puolestasi luovun kaikista synnin hulluista.

Minun armollinen Lunastajani, sinä olet Vapahtajani;

Jos koskaan rakastin sinua, Jeesukseni, niin nyt.

 

Rakastan sinua, koska olet ensin rakastanut minua

ja ostanut anteeksi Golgatan puusta.

Rakastan sinua, kun käytät orjantappuraa otsassasi;

Jos koskaan rakastin Sinua, Jeesukseni, niin nyt.

 

Minä rakastan sinua elämässä, rakastan sinua kuolemassa,

ja ylistän sinua niin kauan kuin annat minulle hengityksen;

Ja sano kun kuolinkaste on kylmänä otsallani:

Jos minä koskaan rakastan sinua, Jeesukseni, niin nyt.

 

Kirkkauden ja loputtoman ilon kartanoissa

tulen koskaan palvomaan Sinua taivaassa niin kirkkaana;

Laulan kimalteleva kruunu otsassani;

Jos koskaan rakastin Sinua, Jeesukseni, niin nyt.

 

Ps.36:7. Sinun vanhurskautesi on kuin Jumalan vuoret, sinun tuomiosi niinkuin suuri syvyys, ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra.

 

https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410453&open-series=572&title=avunhuutoja

Ps.40:11. Minä en peitä sinun vanhurskauttasi omaan sydämeeni, vaan puhun sinun uskollisuudestasi ja avustasi; minä en salaa sinun armoasi ja totuuttasi suurelta seurakunnalta.

 

— Sun haltuus rakas Isäni, mä aina annan itseni.

 

Lahja Cantell — Valde Hämäläinen

Ihmeellisiä pelastumisia sodassa

Rukajärvellä

Oli heinäkuun 21. päivä 1941. 14. divisioonan 52. jalkaväkirykmentin II pataljoonan 6. komppania oli Omelian motin jälkeen saanut tehtäväkseen komppanianpäällikkönsä, luutnantti Laineen johdolla edetä Rukajärvelle menevän huononlaisen maantien suunnassa niin pitkälle, että kohtaisi vihollisen. Kaikki menikin suunnitelmien mukaisesti jonkin aikaa.

Etenimme lähestymisryhmityksessä tien molemmin puolin Omelian motin katkaisukohdasta, kilometrikaupalla, Pikkumotin valtaamisen jälkeen, tapaamatta juuri minkäänlaista vastusta. Taaksemme oli jäänyt aluksi kangasmaata, joka pian muuttui molemmin puolin tietä olevaksi rämeeksi. Sitten vuoroin mäntykankaita, korpia ja rämeitä kulkien saavuimme töyräälle, jossa huojuivat Itä-Karjalan mahtavat hongat, niin kuin jo monella aikaisemmin sivuuttamallamme kankaallakin. Kaiken näkyväisyyden peittävä aluskasvillisuus, kuusinäreikkö, jonka oksat ulottuivat maahan asti, peitti meidät vihollisten katseilta.

Kaunis heinäkuinen päivä oli muuttumassa raikkaaksi illaksi. Johtomme katsoi paikan ja ajan sopivaksi pientä taukoa varten. Samalla voisimme tehdä uusia suunnitelmia etenemisen jatkamisesta. Tauon aikana koetimme itse kukin viimeisiä rippeitä muonavaroistamme, jotka uhkaavasti vähenivät ja joilla täyttäisimme edes osan vatsamme vaatimuksista. Enää aikoihin emme olleet saaneet huoltoapua omilta huoltojoukoiltamme. Naapurin ”punainen risti” sitä vastoin järjesti välttämätöntä muona- ja ampumatarviketäydennystä. Saimmehan ennen etenemistämme vallatuksi muutamia sen huoltoautoja, joista evakuoimme yhtä ja toista suuhunpantavaa.

Emme kunnolla ehtineet päästä ruokailun alkuun, kun idästä päin alkoi kuulua voimakasta moottorin jyrinää. Ryhmityimme hetkessä tienvarteen kaiken varalta. Samassa ilmestyikin panssariauto hyvää vauhtia ajaen näköpiiriimme ja pysähtyi pienen matkan päähän meistä. Maaston tarkkailu näytti olevan pysähtymisen tarkoitus, mutta kun se ei mitään havainnut, niin muutaman, tien kummallekin suuntautuvan sarjan jälkeen, se lähti kaasu pohjassaan jatkamaan matkaansa Omeliaan päin. Käsiaseillamme emme yrittäneetkään häiritä sen matkaa, vaan toivoimme, että lähempänä varsinaisia joukkoja se tapaisi »vertaisensa».

Aurinko laskeutui nopeasti yhä alemmaksi ja painui viimein mailleen soiden ja korpien taakse. Korppilaumat ilmestyivät näyttämölle. Ne kiersivät ja kaarsivat puoleen ja toiseen kisaillen välillä keskenään. Krraak, kraaak ne toistivat tuota selkäpiitä karmivaa raakkumistaan.

Panssariautoa ei ollut toivotettu Omeliaan tervetulleeksi, koska se ihmeen vihaisesti, vinhaa vauhtia ajaen, sujahti takaisin isiensä maalle. Ei edes enää »tervehtinytkään» niin kuin menomatkallaan. Emme ehtineet tehdä mitään esteitä tielle sen ajamisen estämiseksi. Niin se meni menojaan. Vain pölypilvi jäi muistuttamaan vierailusta.

Partiot saivat tehtäväkseen tiedustella lähiympäristöä. Vartiot asetimme joka puolelle. Sumu nousi läheiseltä suolta tuoden mukanaan suopursujen ja kanervien väkevää tuoksua. Näkyvyys väheni vähenemistään keskiyötä kohti.

Vihollisen tiedustelupartio pääsi yön pimeimpinä hetkinä tunkeutumaan lähes keskellemme aikoen livahtaa itsestään mitään ilmoittamatta tiehensä. Syntyi aika sähinä. Lähetimme tulisia terveisiä kotiin vietäväksi, mutta sinne kaverit häipyivät metsän pimentoihin.

Tilanteen selvittyä istuuduin jyhkeän männyn juurelle ja nojasin puun runkoon. Seuraavassa hetkessä painuivat silmäni kiinni ja nukahdin. Heräsin kylmän väristykseen. Ohut kesäpusakka ei ole kovin hyvä suoja kosteaa yöilmaa vastaan. Oli jo aamuyö. Korpit kaartelivat yhä puidenlatvojen yllä. Monen vuorokauden yhtämittainen vaellus taisteluineen painoi silmäluomia. Ne tuntuivat turvonneilta ja niitä kirveli.

Omelian motin suunnalta kuului yhä kiivaita, nykyaikaisten sotakirveiden raskaita iskuja. Niiden ääniä täydensi sirkkojen sirinää muistuttava konetuliaseiden sätkätys.

Joukkueemme kolmannen ryhmän johtajana toimivan Ilmari Tiikkaisen partio palasi vihollisen vasempaan sivustaan tekemältään partiomatkalta. Partionjohtaja pysähtyi eteeni.

— Otatko tämän vai heitänkö menemään?, hän sanoi ja roikotti venäläistä kompassia hihnasta. Hän oli ottanut sen edellisenä päivänä valtaamastamme autosta.

— Mitä varten et tahdo sitä pitää, tiedustelin ihmetellen.

— En tule tätä enää koskaan tarvitsemaan, hän vastasi. Vastaus oli mielestäni enemmän kuin mitä olisi ollut tarpeen. Jäädessäni ihmettelemään kuulemaani, hän jatkoi:

— Jos et ota, niin viskaan tuonne metsään.

Otin kompassin ja kiinnitin sen ranteeseeni. Vaistomaisesti seurasin hänen käyttäytymistään.

Tiikkainen viipyi vielä hetken luonani. Pää oli painuksissa, ja huomasin hänen silmäinsä kostuvan. Hän kääntyi poispäin, nosti katseensa jo valkenevaa Luojan taivasta kohti, katsoi kauaksi ja oli siinä hetken ajatuksissaan. Kuulin hänen hiljaa huokaavan:

— Sinä Taivaan Jumala, anna minun elää vielä tämänkin yön jälkeen. Anna minun vielä nähdä rakas vaimoni ja pieni lapseni. Sitten hän poistui hitain askelin, kuin olisi liikkunut hautausmaalla ruumissaatossa, kääntyi, palasi takaisin ja tiedusteli hätäisen tuntuisesti:

— Paljonko kello on?

Saatuaan tietää ajan, hän katsoi jälleen taivaalle ja huoahti:

— Siihen ei ole enää kauan. Kello kahdelta alkaa hyökkäys.

Aloin tuon jälkeen ymmärtää hänen äskeisien sanojensa tarkoitusta, mutta en ottanut asiaa puheeksi, eikä hänkään enää jatkanut.

Taistelulähetti juoksi meidän vielä keskustellessamme ja ilmoitti:

— Kello kahden aikaan alkaa eteneminen. Kaikki heti valmiiksi ja ryhmänjohtajat joukkueenjohtajan luokse saamaan ohjeet ryhmittymisestä hyökkäystä varten!

Joukkueemme sai sijoituksensa heti tiestä vasemmalle, ja ryhmäni oli ensimmäisenä. Kaikki muutkin joukkueet asetettiin samalle puolelle tietä joukkueemme jatkoksi. Tien oikealle puolelle oli tullut porukka 5. komppaniasta varmistukseen.

Ryhmittyminen tapahtui nopeasti annettujen ohjeiden mukaisesti ja tasan kello kahden aikaan alkoi varovainen eteneminen. Yöllisen partiokahakan jälkiä näkyi puissa. Kuulat olivat pilkoittaneet niihin ratansa. Kaatuneita ei näkynyt yhtä lukuun ottamatta, joka retkotti mahallaan puun rungolla. Erään suuren kiven takana oli veren tahraamia kääreitä. Lienee sidottu haavoittunutta.

Jatkoimme etenemistä, hiljaa hiipien, kuin saalistaan vaanivat kissaeläimet. Ensimmäistä notkelmaa ylittäessämme emme tavanneet ainuttakaan vihollista. Alku näytti lupaavalta. Ei laukaustakaan kuulunut. Omelian suunnallakin oli sillä kertaa verraten rauhallista. Silloin tällöin rapsahti kuivunut oksa katketessaan jalan alla. Ääni kuulosti ihmeen kovalta.

Notkelman takana nousi loivasti kangasmaasto. Suurista männyistä oli osa viime vuosina hakattu. Vain jykeviä kantoja oli jäljellä. Pystyyn jäänyt metsä oli harvahkoa. Sen latvuksia kultasi parhaillaan pilvettömältä taivaanrannalta heloittavat ensimmäiset auringon säteet.

Sivuutimme maaston korkeimman kohdan ja pääsimme pienen matkaa itään päin laskeutuvaa nummea. Ajatustakin nopeammin lienee silloin tapahtunut maahan meno. Totesimme vain, että siellä olimme ja räjähtävät luodit paukkuivat joka puolella. Tuntui, kuin meitä olisi ammuttu edestä ja takaa.

Konekiväärin varsinaista kantava mies sai ensimmäisenä osuman, sillä hänen suojautumisensa kävi hitaimmin. Mies suistui pitkin pituuttaan kanervien joukkoon. Sairaan kantajat saivat koulutuksensa mukaista tehtävää.

Kohtalomme kulku näytti jälleen alkaneen, sillä edessämme olivat hyvin varustetut asemat, ja me kuin lautasella heidän maalinaan.

Tulenavauskäsky kuului vain heikosti alkaneen taistelun seasta. Rätinä ja räiske lisääntyivät, kun omatkin aseet aloittivat tulituksen, jonka turvin sitten pyrimme yksittäissyöksyin eteenpäin.

Tein voitavani kehottaessani ryhmäni miehiä seuraamaan vuoronperään syöksyssä mukanani. Ääni vain tahtoi hukkua lukemattomien konetuliaseiden ja muiden paukkurautojen yhteiseen suomalais-venäläiseen konserttiin. Käden heilautuksella annetun merkin tarkoituksen tajusi kuitenkin jokainen.

Konepistoolimies vasemmalla puolellani valmistui vuorollaan syöksyyn, nousi ja ehti jo seisaalleen. Ehtimättä ottaa askeltakaan vaipui Jääskeläisen Otto suulleen, liikauttamatta enää yhtäkään jäsentä. Konepistooli kirposi kädestä. Sen sieppasi lähin kiväärimies jättäen oman malli/96: n tilalle.

Parhaimmasta päästä näytti tuoni aloittavan korjuunsa, sillä Otto oli yksi parhaista.

Joukkueenjohtaja oli saapunut luokseni. Ehdimme vaihtaa vain muutaman sanan, kun joukkueen taistelulähetti, sotamies Ulmanen, saapui suorittamasta aikaisemmin saamaansa tehtävää. Hän jäi varomattomasti liian pystyyn. Yksinäinen luoti katkaisi hänen ilmoituksen tekonsa, ja hän painui valittaen vierellemme. Saman minuutin sisällä saapui toinenkin lähetti. Ennen kuin hän ehti noudattaa antamaamme varoitusta vaaratilanteesta, tapasi hän lähettitoverinsa kohtalon ja vaipui osaksi toverinsa päälle. Siinä oli taas kaksi nuorta, varmasti monien toiveitten ja suuren elämänhalun sydäntä lakannut sykkimästä. Siihen he jäivät kentälle, niin kuin jo moni muukin alkaneen hyökkäyksen aikana.

Yritimme menetyksistä huolimatta päästä eteenpäin uusiin asemiin. Ne häämöttivät hyvin naamioituna vielä jonkin matkan päässä. Piikkilanka- tai muitakaan esteitä ei ollut näkyvissä. Miinoituksesta ei ollut tietoa. Kuulia viuhui kuin jyviä kylvömiehen kourasta. Latinkeja ei säästetty kummallakaan puolella.

Syöksyt kävivät yhä harvemmiksi. Kukaan ei tahtonut enää uskaltaa nostaa päätään. Kehotukset eivät enää auttaneet, vaan yksi toisensa jälkeen alkoi valittaen vetäytyä takaisin tai jäi liikkumattomaksi. Eteneminen näytti toivottomalta, mutta hyökkäystä ei ollut pysäytetty. Aikaa oli kulunut lähdöstä pulskan tunnin verran. Mitähän tästäkin tulee, liikkui mielessä pahaenteisesti.

Ryhmästäni oli enää jäljellä vain pikakiväärimies, joka raahautui yhä, toinen kylki maassa eteenpäin »Emmansa» kanssa. Väliin hän pyöräytti pätkän »Emmavalssia» ja taas hivuttautui lähemmäksi tavoitetta. Jälleen hän kohottautui ampumaan, mutta silloin olikin »toverin» vuoro olla ensimmäinen. Päähän osunut luoti lopetti kivuttomasti hänen elämänsä. Pää painui maata kohti miehen jäädessä muuten paikoilleen, kuin syvään rukoukseen polvistuneena. Kuului outo korahdus hengen poistuessa ruumiista. Se oli hänen viimeinen tervehdyksensä jälkeen jääneille.

Olin jäänyt yksin, ainoaksi ryhmän seitsemästä miehestä. Samalla kuulin kuin käskyn ylhäältä:

— Suojaudu mies! Hae itsellesi turvaa!

Ponnahdin paikaltani pystyyn. Vain muutama harppaus maantien vierellä olevien kantojen ja maakasojen yli, ja silloin olin raviojan pohjalla litteänä kuin matonen. Samassa tulivat mieleeni Raamatun sanat: »Vaikka tuhat kaatuisi sinun sivultasi, kymmenentuhatta oikealta puoleltasi, ei sinuun satu!». Olin pyytänyt Jumalan varjelusta hetki sitten lähtiessämme etenemään, ja miten vavahduttavalla tavalla sain jälleen todeta, että rukoukseni oli kuultu.

Olin hädin tuskin häipynyt suojaan vihollisen tulen ulottuvilta, kun kuulat jo rapisivat ojan penkassa ja pöllyttivät multaa niskaani. Peräytymiskäskyä ei ollut vieläkään tullut, mutta aloitin vetäytymisen ryömimällä ojanpohjaa myöten. Hiki virtasi yltä päältä tahrien mullan kanssa joka ikisen paikan. Matelin kuin käärme kesän lämpöisenä päivänä. Selässäni ollut reppu lienee näkynyt vastapuolelle matalasta ojasta, koska suihkut iskivät jatkuvasti ojanpenkkaan. Ihmeekseni sain todeta, ettei kukaan ampunut ojaa pitkin. Silloin en olisi ollut siinäkään suojassa. Jumalan suojaava käsi oli yhä turvanani.

Kymmeniä metrejä ryömittyäni tapasin ojan reunasta pienen poteron, josta oli otettu tiemaata. Hakeuduin siihen vetämään henkeä, sillä olin kovin väsyksissä. Voimani olivat niin lopussa, että vapisin kuin horkkainen.

Ammunta alkoi heikentyä. Koetin kurkistella montun reunan yli tilannetta, joka sekin oli ylen vaarallista. Totesin, että hyökkäys oli pysähtynyt. Kaikki näytti kovin sekavalta. Vainajia, kuka missäkin asennossa, lojui pitkin kenttää. Haavoittuneet lienevät päässeet pois tai olivat sillä paikallaan, johon olivat jääneet. Mitään liikettä ei näkynyt.

Jatkoin vetäytymistä yhä maata myöten ryömien. Kun maasto alkoi viettää taaksepäin, hyppäsin jaloilleni ja juoksin lähimpään syvänteeseen, jossa oli jo toisiakin porukkamme miehiä.

Taistelutanner hiljentyi täydellisesti. Ampuminenkin lakkasi. Kertomukset tapahtuneesta lähtivät vaivalloisesti käyntiin. Joku tiesi, että komppanianpäällikkö oli jäänyt vihollisen käsiin ollessaan lähetteineen liikkeellä jossakin vasemmalla siivellä. Venäläiset oli yllätetty päällikköämme kiduttamassa, tiesi joku toinen. Olivat ehtineet sitoa puuhun ja pistimillä survoen saattaneet hänet henkihieveriin. Avunhuudotkin oli estetty työntämällä suu sammalia täyteen. Tekosensa he olivat kyllä joutuneet maksamaan hengellään. Myöskin luutnantti Laine menehtyi vammoihinsa pitkällä korpitaipaleella. Kulkeminen tietä myöten oli Omelian motin vuoksi kielletty.

Kirkas heinäkuun aamu oli kulunut jo niin pitkälle, että aurinko oli selvästi metsänreunan yläpuolella. Ylivoimainen väsymys alkoi vaatia osansa. Keskustelu ei vain ottanut vieläkään sujuakseen. Outo tunne elämän katoavaisuudesta valtasi mielet. Monen sydämestä lahti kiittävä huokaus eloon jäämisestään Jumalalle. Hiljaisuuden katkaisi etumaastosta kantautuva avunhuuto:

— Auttakaa pojaat!

Ääni kuului aivan selvästi ja heti tunsimmekin avuntarpeessa olevan Tiikkaisen Ilmariksi, samaksi, joka antoi äsken minulle puoli väkisin venäläisen kompassin. Hän tiesi sittenkin kohtalonsa jo ennakolta. Voi miten riipaisi. Emmekö voi tehdä mitään hänen auttamisekseen?, tuli heti monenkin mieleen.

Hänen kypäränsä takaosassa oli räjähtänyt luoti, tiesi joukkueen varajohtaja kertoa. Hän oli silloin vaipunut maahan, kuin kaatunut, mutta hän ei ollutkaan kuollut. Hän eli vielä.

Avunhuudot jatkuivat:

— Pojaaat! Tulkaa auttamaan!

— Ilmariiiiii, tuleee täänneee päiiin! huusimme yhdessä ja erikseen.

Näimme hänen nousevan seisaalleen ja lähtevän horjuvin askelin kävelemään päinvastaiseen suuntaan. Muutaman askeleen otettuaan havaitsimme hänen kompastuvan johonkin ja kaatuvan.

Oli jälleen hetki hiljaista, kunnes kuului Ilmarin hätäinen yksinpuhelu:

— Anna, hyvä Jumala, anteeksi minun syntini. Olen niin syntinen ihminen ja olen koko ikäni syntiä tehnyt!

Sanat olivat välistä sekavia ja epäselviäkin, mutta lopuksi kuulimme hänen rukoilevan isämeidänrukousta.

Kuulemamme järkytti meitä kovasti, sillä se kuului toisten jo kuolleitten veljiemme joukosta.

Seurasi tauko, ja sitten hän aloitti virren:

— Sun haltuus rakas Isäni, mä aina annan itseni. . .. Hyvä lauluääni kantautui aluksi selvänä, mutta jonkun ajan kuluttua se alkoi särkyä, eikä sanoista saanut enää selvää. Virttä seurasi taas rukous oman sielun pelastumisesta ja välillä taas vaimon ja pienen lapsensa puolesta. Kuulosti, kuin hän olisi tajuissaan, mutta niin ei liene ollut, sillä silloinhan hän varmasti olisi yrittänyt tulla pois.

Kävimme monenlaista neuvonpitoa hänen pelastamisekseen pois vihollisen asemien edestä. Viimein kaksi sairaankantajaa läksi onneaan koettamaan. Jäimme henkeä pidätellen seuraamaan heidän menoaan.

He lähestyivät paikkaa, johon olimme nähneet Ilmarin viimeksi kaatuvan. Käsivarsinauhoin varustetut miehet etenivät erittäin varovasti, mutta määrätietoisesti. Joka hetki näytti olevan jännitystä täynnä. He tiesivät, että mikä askel tahansa saattoi olla viimeinen. Antavatkohan tuoda Ilmarin pois? Olisi se jo ihme.

Ahdistava tunne sydämessä tuijotimme koko ajan miesten menoa. Vihdoin he olivat niillä tienoin, jossa Ilmarin piti olla. He löysivät hänet. Tarttuivat kiinni ja auttoivat hänet paareille, mutta silloin räsähti. Molemmat hakijat alkoivat kieriskellä kankaalla suojaa hakien. Kumpikin oli saanut osuman.

Kuin ihmeen kautta he pääsivät keinottelemaan itsensä takaisin luoksemme. Sarjat, jotka olivat tarkoitetut heidän nitistämisekseen, pyyhkivät sen verran korkealta, että ne menivät yli.

Sinne jäi Ilmari Tiikkainen. Venäläiset aloittivat vastahyökkäyksen. Jouduimme antamaan periksi öiselle kukkulalle saakka, johon pureuduimme kiinni. Heidän hyökkäyksensä pysähtyi nyt meidän tuleemme. Pääsivät vuorostaan nuolemaan haavojaan.

Seuraavana aamuna yritimme uudestaan. Silloin onnisti paremmin ja eteneminen pääsi jatkumaan.

Taistelutannerta puhdistettaessa ei Ilmaria, enempää kuin paarejakaan tavattu. Hän on edelleenkin eräs tuntematon sotilas, siellä jossakin.

Saarn.9:1. Niin minä painoin mieleeni kaiken tämän ja pyrin saamaan kaikkea tätä selville, kuinka näet vanhurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä.

 https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410447&open-series=572&title=tietoisuus-sielun-arvoitus

KALLIS HUNAJAN PISARA KRISTUS-KALLIOSTA eli neuvon sana kaikille pyhille ja syntisille

Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. 2.Kor. 13:5.

 

Pakanat, jotka eivät tavoitelleet vanhurskautta, ovat saavuttaneet vanhurskauden, mutta sen vanhurskauden, joka tulee uskosta; mutta Israel, joka tavoitteli vanhurskauden lakia, ei ole sitä lakia saavuttanut. Minkä tähden? Sen tähden, ettei se tapahtunut uskosta, vaan ikään kuin teoista. Room. 9:30-32.

 

Sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle. Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Room. 10:3, 4. 

   .

Thomas Wilcox kirjoitti pienen kirjasen A Choice Drop of Honey (suom. Kallis hunajan pisara),
joka sai aikanaan suuren suosion Englannissa ja myöhemmin Suomessa. Suomen lisäksi kirjanen on käännetty ainakin espanjaksi, venäjäksi, eestiksi, saksaksi, ruotsiksi, kiinaksi, kwanyamaksi, oshindongaksi. 

Thomas Wilcox on syntynyt mahdollisesti 1622 Englannissa. Tämä puritaaninen hengellinen kirjailija kirjoitti suositun hartauskirjan Kallis hunajan pisara. Se ilmestyi suomeksi 1779 Abr. Frosteruksen selityksillä varustamana. Sitä on julkaistu eri kustantajien ja kääntäjien toimesta kymmeniä suomenkielisiä painoksia.Kallis hunajan pisara on ollut heränneen kansan isillle Paavo Ruotsalaisesta Aku Rätyyn rakkain kirja Raamatun jälkeen.

Tällä linkillä voit kuunnella sen sanoman: 

https://www.youtube.com/watch?v=IiFpe2Fm22Q&ab_channel=JeesusCafeMedia

Mark.7:32. Ja hänen tykönsä tuotiin kuuro, joka oli melkein mykkä, ja he pyysivät häntä panemaan kätensä hänen päälleen.