"Herra, anna minulle sitä vettä, ettei minun tulisi jano eikä minun tarvitsisi käydä täällä ammentamassa."

 

Ps.116:7-8. Palaja, sieluni, takaisin lepoosi, sillä Herra on tehnyt sinulle hyvin. Sillä sinä olet pelastanut minun sieluni kuolemasta, minun silmäni kyynelistä, jalkani kompastumasta.

 

https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410795&open-series=572&title=ei-koskaan-sielu-voi-paremmin

Luuk.17:6 Jos teillä olisi uskoa sinapinsiemenenkään verran, niin te voisitte.....

 

Matt.13:31. Vielä toisen vertauksen hän puhui heille sanoen: "Taivasten valtakunta on sinapinsiemenen kaltainen, jonka mies otti ja kylvi peltoonsa.
32. Se on kaikista siemenistä pienin, mutta kun se on kasvanut, on se suurin vihanneskasveista ja tulee puuksi, niin että taivaan linnut tulevat ja tekevät pesänsä sen oksille." 

 

Matt.17:20. Niin hän sanoi heille: "Teidän epäuskonne tähden; sillä totisesti minä sanon teille: jos teillä olisi uskoa sinapinsiemenenkään verran, niin te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi, eikä mikään olisi teille mahdotonta." 

 

Room.14:8. Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.

 

Room.15:26 Sillä Makedonia ja Akaia ovat halunneet kerätä yhteisen lahjan niille Jerusalemin pyhille, jotka ovat köyhyydessä.

https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410753&open-series=572&title=kerailya-muuten-vaan

Kun oli aika, että Suomen nuoriso etsi suurinta elämän onnea!

Turun tyttökoulu

 

NNKY:n koulutyttökokous Turussa

huhtikuun 24—26 p.nä Linnankatu 16

Kaikki 14 v. täyttäneet koululaiset ovat tervetulleita

”Jeesus on täällä ja kutsuu sinua.”

 

Tällainen esite löytyi erään vanhan kirjan sisältä, joka löytyi kirjahyllystämme. Se oli ollut siellä ilmeisesti kirjanmerkkinä lukijalle. Turussa pidettyjen kokousten ajankohta oli sota-ajan loppujakso, 1943. Elettiin suuren puutteen, epävarmuuden, köyhyyden ja pelon ilmapiirissä. Mietin, että äitini kävi silloin oppikoulua siellä ja oli juuri 14-vuotias, mahdollisesti hän siis oli mukana noissa tilaisuuksissa? Hänen koulunsa oli vain puolen kilometrin päässä juhlapaikasta. Vai oliko esite mahdollisesti hänen taltioimansa? Oli siis aika ja aihetta etsiä Jeesus, joka oli luvannut antaa tulevaisuuden ja toivon.

 

Kolmen päivän ohjelmaan kuuluivat raamattutunnit, rukouskokous, pienryhmiä, kuorolaulua ja kysymys/vastaus tunti. Ajan ankeudesta kertoo se, että jokainen osallistuja huolehti itse majoituksensa ja ruokailunsa.

 

Kuinka ajankohtainen olikaan päivien teema, jolla tyttöjä kutsuttiin Jeesuksen luokse. Tällaiselle toiminnalle olisi nykyisinkin tilausta, sillä nuoret ovat ahdistuneita, yksinäisiä, pelokkaita, syrjäytyneitä, turhautuneita, tyhjiä, kiusattuja, kiinni riippuvuuksissa, tiedonvälityksen masentamia ja lukemattomien syntien taakoittamia.

 

Raamatussa on profetia, joka sopii tähän tilanteeseen:

 Ps.68:12. Sitä rukoilkaamme tähänkin aikaan ja maahan.

 

R-38 Herra antaa sanoman, suuri on voitonsanoman saattajatarten joukko: Sotajoukkojen kuninkaat pakenevat, he pakenevat, ja perheen emäntä jakaa saaliin.

 

(Bibl. Herra antaa sanan suurella evankelistain joukolla.

 Sotaväen kuninkaat pakenevat, he pakenevat; ja kotona asuva jakaa saaliit.)

 

(Rk -92 Herra on sanonut sanansa, suurin joukoin naiset tuovat voitonsanoman.

 Kuninkaat ja sotajoukot pakenevat, pakenevat, ja telttojen vaiheilla jaetaan saalista.)

 

(SB. Herren låter höra sitt ord, stor är skaran av kvinnor som båda glädje:

 Härskarornas konungar fly, de fly, och husmodern därhemma får utskifta byte.)

 

(ASV. The Lord giveth the word: The women that publish the tidings are a great host.

 Kings of armies flee, they flee; And she that tarrieth at home divideth the spoil.

2.Tim.3:1. Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja.

 

Kävin aikoinaan ammattiin valmistavaa koulua Helsingissä ja asuin milloin missäkin. Joskus nukuin koulukaverin luona lattialla muutaman viikon, joskus sain jakaa halvan vuokra-asunnon usean kaverin kanssa. Eräs kerta olin taas asuntoa vailla ja joku viisas sanoi, että Kalliossa olisi sellainen toimisto, kun "uskovien asunnonvälitys". Sanoin, etten minä ole mikään uskovainen, johon kaveri sanoi, ettei ne sitä kysy. Menin sitten arasti kysellen sinne toimistoon, mutta ei ollut sillä kertaa tarjolla mitään minulle. Oli siis jatkettava etsimistä. Samana syksynä jouduin voimakkaaseen hengelliseen herätykseen ja Jumala kutsui minua väkevästi ravistellen. Tulin uskoon ja varmaan nämä kovat ajat olivat tarpeen minulle.

Istuin hiljattain kirkonmenoissa ja ajatus liiteli auton parkkipaikalta kotiin, kotimaasta ulkomaille, tarjouksista pakollisiin kuluihin, eläimistä ihmisiin, kirkon ulko-ovelta alttarille. Saarna oli hyvässä vauhdissa ja sitten heräsin, kun saarnaaja lausui: "Jos Jeesus eläisi tänään, niin…." Hetkinen, ajattelin, eihän tuo edes usko Jumalaan? Ja, kun sitten kävin uudelleen läpi kuulemaani, niin huomasin, että koko juttu tähtäsi vain siihen, että me ihmiset yrittämällä oikein tosissaan voimme vielä pelastaa maapallon. Tämmöistä siis meidän kirkossamme tänään. Mitähän, jos pappi tulisi uskoon ja löytäisi Jeesuksen - ihan oikeasti - varmaan puheet muuttuisivat? Ennen virsikirjassa oli vielä osasto "kovat ajat", mutta nykyisestä kirjasta se on poistettu ajatuksella, että ihmiskunta kulkee kohti hyvinvointia, helpompaa elämää ja rikkaampaa tulevaisuutta ilman Jeesusta, ilman ristiä, ilman ylösnousemusta?

1.Jumala, Isä laupias, Sä muista meitä vielä. Sä ethän hylkää lapsias, Et armoasi kiellä, Me vaikka raskain rikoksin Ja synnein verenkarvaisin Sun vihas ansaitsimme.

2.Kun ennen annoit lahjojas Sä meille runsain määrin, Käytimme tätä armoas, Me, raukat, usein väärin. Kuljimme teillä maailman Ja turhuuden ja hekuman Noudattain himojamme.

3.Yhdessä kaikki kärsivät Nyt täällä puutteessansa, Ei tuttavat, ei ystävät Voi auttaa toisiansa. Sä yksin, Herra laupias, Voit leivän antaa armostas Ja puutteen meiltä poistaa.

Virsi on katumusvirsi, mutta sen aiheena ovat puute ja nälkä. Nämä aiheet olivat vielä näkyvämmät siinä vanhassa laulussa, josta tämä virsi oli tehty. »Ah kuink' suur' on minun tuskan'», niin se silloin alkoi. Ja sitten kerrottiin, kuinka taivaallinen tuomari on näyttänyt vihansa julmuuden ja hävittänyt pelloista, niityistä ja laaksoista kaiken hedelmän, niin että kansa on nääntyä nälkään. Kova vieras, nälkä, pakottaa ihmiset syömään vaikkapa heiniä ja olkia, akanoita, juuria ja puun kuorta. Nälkä nuolee äkkiä punan ihmisten poskilta, vie heiltä voiman, niin etteivät he jaksa kävellä, ja tempaa kuolemaan niin nuoren kuin vanhan. Mutta maa ei kärsi syyttömänä, vaan ihmisten syntien tähden. Suomea verrataan virressä jopa Sodomaan:

Siit on noussut leikki haikia tässä Suomen Sodomass', että valitus nyt vaikia kuuluu joka loukkahass' niin ett' silmät laukeevat itkuhun ja raukeevat. Monelta sydämen pois vuoli Jumalan juur vihan tuli.

Tällaisia hätähuutoja ei kirjoiteta katuvaisen syntisen puheenparsilla ellei ole kova totuus kysymyksessä. Ja mikä se kova totuus oli, sen historia kyllä tarkoin tuntee. Elettiin keskellä nälänhätää, jota kesti kolme vuotta 1695—1697. »Isot kuolovuodet» oli niiden nimenä myöhemmin kansan suussa. Oikulliset sääsuhteet olivat syynä katoon. Ensin oli kesä 1695 niin kylmä, että ruis heilimöi vasta elokuun alussa ja turmeltui ennen kypsymistä hallan kourissa. Kevät 1696 tuli niin aikaisin, että kevätkylvö alettiin jo helmikuussa. Mutta sitten tuli takatalvi maaliskuussa ja ankarat hallat elokuussa. Ruoan puutteessa sortui ihmisiä joukoittain nälkään Yksin vuonna 1697 kuoli Suomessa noin 100-000 henkeä. Paljon ihmisiä pakeni ravinnon haussa Venäjälle ja muualle.

Tänä kauheana aikana oli Askaisten kappelissa lähellä Turkua isänmaallinen ja hengellisesti elävä mies Antero Aschelinv (1703). Hän oli ajan parhaita suomenkielisiä runoilijoita. Kansan yhteinen hätä liikutti hänet tekemään valituslaulun, joka samalla oli voimakas kehotus parannukseen. Siinä oli 23 säkeistöä ja tekijän nimen kirjaimet pantu eri säkeistöjen alkukirjaimiksi. Ihmisten kärsimykset kuvattiin voimakkain värein, mutta myös synnintunnustuksen ja rukouksen ääni oli laulussa erittäin elävä.

4.Vaan ethän sentään, Herramme, Pois heitä luotas meitä, Sokeina vaikka kuljimme me synnin, kuolon teitä. Jos työtkin, niin taas armahda Ja puoleemme katso Kristuksen, Poikas tähden.

5.Sä taivuttaa suo vitsasi Pois meitä synnin tieltä. Sä meidät johda luoksesi ja anna uutta mieltä. Suo Henkes meissä vallita Ja tahtoamme hallita Sun tietäs käydäksemme.

6. Oi Herra kaikkivaltias, Taas armokasvos näytä, Taas anna meille lahjojas niillä maamme täytä. Suo, että kallis synnyinmaa Sun virvoitukses vielä saa Ja siunauksen sulta.

7. Sinulle, Herra, kunnian Me tahdomme nyt antaa, Kiitoksen nöyrän, hartaan. Sun armostasi kantaa. Sinulle, Isä armias, Ylistys olkoon lahjoistas Niin nyt kuin aina Amen.

Kun kärsimys tällä tavalla pakottaa ihmisen nöyrtymään ja rukoilemaan pelastusta Jumalalta, tuo se mukanaan myös siunauksen. Koettelemisen aika loppuu ja toivo herää uudestaan. Kerrotaan, että kun »isot kuolovuodet» päättyivät, tuli kesästä 1698 maan kasvulle harvinaisen suotuisa, jopa niin, että kaksi satoa ehdittiin korjata. Sellainen toivon aika on kohdannut kansaamme suurten koettelemusten jälkeen. Ja kansa, joka hädän hetkenä on sydämestään nöyrtynyt, on saanut jälleen veisata virsiä kaiken hyvän antajalle. Tällaiset muistot ovat uusissa ajan vaikeuksissa sanomattoman arvokkaita ja opettavaisia.

Tapasin kerran erään iäkkään naisen kirkossa. Hän kertoi olleensa suuressa ahdistuksessa ja vaivoissansa mennyt junaradan varteen, heittäytynyt pitkäkseen ja odottanut, että Valtion rautatiet vapauttaa hänet vaivoistansa. Juna tuli, ajoi yli ja nainen makasi kiskojen välissä. Mutta mikään kumiletkua lukuunottamatta ei koskenut häneen. Juna pysähtyi, soitettiin ambulanssi. Mutta täti kömpi pystyyn ja käveli takaisin sinne mistä oli tullutkin. Tätä temppua ei muuten kannata koettaa, se ei onnistu usein. Nyt tuo samainen täti oli polvistuneena kirkon alttarikaiteella ja halusi rukoilla selvyyttä ja siunausta elämäänsä. Jeesus on vaivattujen ystävä.

Arvid von Martens perusti sotien jälkeen Helsinkiin järjestön "Kovaosaisten ystävät". Se oli katulähetystyön kehittämistä asunnottomien auttamiseksi. Tilanne kodittomien keskuudessa Helsingissä oli äärimmäisen vaikea, eikä ovia tuntunut aukenevan miltään taholta. Jumala käytti silloista kaupunginjohtaja Erik von Frenckelliä Martensin apuna. Keskustellessaan kaupunginjohtajan kanssa hän ehdotti, että Stadionilta avattaisiin huone kodittomien tilapäiseksi majapaikaksi. Vastustus oli kova, mutta asia vietiin läpi. Ratkaisuun liittyi myös pientä komiikkaa: Kovaosaisten Ystävien käyttöön luovutettiin talvikuukausien ajaksi sama sali, jossa kuninkaalliset vieraat olivat nauttineet ateriansa Helsingin olympialaisten aikana. Sinne saatiin mahtumaan 60 miestä omiin vuoteisiin nukkumaan. Ehkä he ajattelivat silloin taivaallista Kuningasta, Jeesusta, saamastaan suurenmoisesta avusta elämäänsä ja olevansa siksi kuninkaallisia?

Kovat ajat tulevat Jumalalta, joka kutsuu ihmisiä parannukseen. Ne ovat epäuskon seurausta. Kuningas kutsuu syntisiä Jumalan valtakuntaan, jonka käsissä on elämämme ja aikamme. Maailman kaduilla kulkee tyhjäntoimittajia, kaukokatseisia, kaikkensa menettäneitä, elämänsä pilanneita, tavallisia, nälkäisiä, ihmisiin luottaneita, ihmishyvyyteen uskoneita, Siellä kulkee myös Vapahtajamme ja puhuu sydämelle jumalallisia sanoja. Hän ottaa luuserit juhlavieraiksi, juhlapöytään ja istuu itse pöydän päähän isännän paikalle ja kaikki kovaosaiset kiittivät Herraa hänen laupeudestaan.

Kovat ajat ovat asunnottomuus, sairaus ja kipu, pelko sodasta ja väkivallasta, avioerossa hylätyksi joutuminen, työttömyys ja potkut, pakolaisuus, arvostelut ihmisen ominaisuuksista ja ulkonäöstä, synnintunnosta ja syyllisyyden painosta. Henkilökohtaisesti kovat ajat tulevat, kun ei kelpaa, ei saa osakseen rakkautta, ei jaksa, ei osaa, ei ole sisältöä elämässä, on pimeydessä, elää valheessa, murheen kuormittamana ja ylirasituksessa, kun uni ei tule, kun ruoka ei maistu, kun ei iloitse mistään

Eräs evankelista oli Pikonlinnan sairaalassa, kuulin siitä ja menin häntä katsomaan. Hänellä oli aivokasvain, joka leikattiin. Minun piti katsoa kaikki sen huoneen potilaat ja menin eniten ystävääni muistuttavan potilaan luo – ja hän se oli. Hänen kätensä vapisi hervottomasti, eikä hän pystynyt sitä estämään. Silloin hän oli vielä lähdössä Israelin-matkalle samassa kuussa, mutta elämänlanka oli kohta katkeamassa, eikä hän päässyt matkalle. Juttelimme ja rukoilin hänen puolestaan. Hän kertoi, että eräänä päivänä osaston käytävällä oli kulkenut tutun näköinen nuorimies heidän kotikylältään. Mies oli ampunut itseään pyssyllä päähän, toinen silmä oli poistettu ja toinen sokea. Hoitaja talutti häntä. Silloin hän oli maininnut miehen nimen ja mies oli tunnistanut hänet äänestä. Mies sanoi haluavansa puhua hänen kanssa, kun tämä pääsee kotiin. Hän kertoi miehen olleen uskovan kodin poika. Hän sai olla hänelle avuksi johtamassa miestä Jeesuksen luo.

Jumala ei sallinut miehen kuolla, eikä ollut ottanut vielä evankelistaa pois täältä, sillä hänellä oli vielä tehtävä suoritettavana. Hänen tuli vielä julistaa evankeliumia, vielä kertoa Jeesuksesta, vielä johdattaa ihmisiä Vapahtajan luokse. Nyt oli se aika, jolloin hän sai nähdä, kuinka syvältä ihmisen kurjuudessa Jumala vielä toimii, kutsuu ja pelastaa. Nyt hän sai nähdä, että uskovien vanhempien esirukoukset eivät olleet turhat. Yksi onneton näki valonsäteen, joka loisti verisestä Kristuksesta suoraan syntisen miehen sydämeen. Tämä täysosuma pelasti hänet, kun sairas rukoili toisen sairaan puolesta. Ontuva löytää toisen ontuvan, heikko löytää toisen heikon. Valossa kulkeva vie valon pimeässä kulkevalle.

Kun Jumala tahtoo pelastaa ihmisen, hän vie tämän katsomaan ensin kadotuksen kauheutta. Kun Jumala tahtoo tehdä ihmisen rikkaaksi, hän vie ihmisen katsomaan ensin köyhyyttä. Kun Jumala haluaa tehdä ihmisen terveeksi, hän vie tämän ensin katsomaan sairautta. Kun Jumala haluaa armahtaa ihmistä, hän vie tämän katsomaan ensin syntinsä hirveää paljoutta. Kun Jumala tahtoo viedä ihmisen valoon, hän kuljettaa tämän ensin pimeään huoneeseen.

Jeesus, Vapahtajamme, vaikeat ajat koettelevat meitä, voimamme heikkenee, elintaso laskee, usko näkyvään maailmaan horjuu, petymme ihmisiin, itseemme. Emme näe missään hyvää. Tarvitsemme sinua, sinun valoasi, voimaasi, tahtoasi, siunaustasi. Tule ja asu meissä, sydämissämme ja anna meille uskonsilmät katsoaksemme aina sinuun.

Job 10:12. Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi on varjellut minun henkeni.

 

Mal.1:11. Sillä auringon noususta hamaan sen laskuun on minun nimeni oleva suuri pakanain seassa, ja joka paikassa uhrataan ja tuodaan minun nimeni kunniaksi puhdas ruokauhri. Sillä minun nimeni on oleva suuri pakanain seassa, sanoo Herra Sebaot.

 

Sota-ajan jälkeen oli asunnoista pula. Eräs Antti, suutari, Karjalan evakkoja kuuli että Joutsassa oli myytävänä talo huutokaupalla ja hän koki Jumalan johdatusta mennä ostamaan se perheelleen. Hän kertoi muistelmissaan:

- Tulin tänne Joutsan Pärnämäkeen huutokauppapaikalle tähän pihaan elokuun 9. päivänä. Muutamia uteliaita oli paikalla ja kaksi, jotka olivat tulleet ostamaan mökkiä.

- Omistaja, Pohjois-Karjalasta oleva liikemies, esitteli meille rakennuksia, ilmoitti, että ei ole rasituksia ja että tontti on oma. Esittelynsä päätökseksi hän ilmoitti, että pohjahintana on kolmesataaviisikymmentä tuhatta ja siitä ylöspäin voi sitten tehdä tarjouksia.

- Kotvaan ei ostajista kukaan puhunut mitään. Kun liikemies rupesi hiukan kehottelemaan, tekivät ostajista molemmat tarjouksensa. Minä en puhunut sanaakaan. Tämä ihmetytti myyjää, ja hän kääntyi minuun päin ja sanoi:

- Suutari ei ole puhunut vielä mitään. Kai tekin nyt jotain tarjoatte?

- Minun kynteni ei taida pystyä tähän mökkiin. Se on minulle liian kallis.

Liikemies vilkastui ja kysyi äkkiä:

- Paljonko teillä on rahaa?

- Viisikymmentä tuhatta.

- Myyjältä pääsi rämäkkä nauru, kun hän toisti sanoja "viisikymmentä tuhatta". Sitten hän jatkoi: - Katsokaahan nyt tätä taloa ja ulkorakennuksia. Ne ovat hyvässä kunnossa, ja lisäksi on oma tontti. Luuletteko te todella, että jostakin Suomen maasta voisi noin vaivaisella summalla saada tällaisen omaisuuden? Sanon, että se on mahdotonta.

- Nyt oli minun vuoroni puhua. Tuumailin myyjälle:

- Kyllä te totta puhutte. Tarjoamani hinta on mitätön. Mutta kun on köyhä, niin on köyhä. Sille ei voi mitään.

- Liikemies katsoi minua äkkiä silmiin ja kysäisi:

- Kai teillä on tupakkiaski mukana?

- Ei ole, en polta ollenkaan.

- No, ainakin viinapullo on, arvaan.

- Ei ole viinapulloakaan minkäännäköistä.

- Taas räjähti myyjä voimalliseen nauruun ja hän sanoi niin lujaa, että sen kaikki kuulivat:

- Mikä mies te oikein olette? Kai te nyt siitä olette selvillä, että mitään kauppaa ei tässä maassa synny ilman viinaa? Mitä semmoisesta kaupasta, jossa ei ryypätä harjakaisviinoja!

Nyt oli minun vuoroni taas puhua. Katsoin liikemiestä silmiin ja sanoin vakavasti:

- Kuulkaahan, hyvä herra! Kyllä minä tupakan tunnen. Olin ennen himopolttaja. Ja viinankin tunnen vallan hyvin. Karjalassa olin vakituinen viinankeittäjä. Minulla on ollut monta pontikkatehdasta. Mutta kun se Isäntä — viittasin samalla kohti taivasta — minut pelasti, niin hän samalla kerralla pelasti minut niin tupakasta kuin viinastakin.

Liikemies mykistyi aivan sanattomaksi. Sitten minä näin ihmeen. Miehen molemmista silmäkulmista rupesi tippumaan kirkkaita kyyneleitä. Selvittyään ensi liikutuksestaan hän sanoi:

- Te taidatte olla samaa uskoa kuin minun vaimoni. Kun läksin tätä hänen perintömökkiänsä

myymään, niin hän viime hetkellä neuvoi: 'Jumalattomalle älä myy sitä rahalla eikä millään, mutta jos joukossa on yksikin uskovainen ostaja, niin saat antaa mökin vaikka ilmaiseksi.

Kaikki läsnäolijat olivat kuin hämmästyksen lyömiä. Vielä hämmästyneemmiksi he tulivat, kun liikemies sanoi:

- Tulkaa mökkiin. Kirjoitetaan kauppakirja. Saatte tämän talon kuin lahjana. Saatte sen viidelläkymmenellä tuhannella.

Nyt tuli toisille ostajille hätä. He tarttuivat myyjää hihasta ja huusivat:

- Älkää hätiköikö! Minä annan tästä mökistä kahdeksan kertaa enemmän.

Liikemies huitaisi hieman kättään ja sanoi:

- Kyllä minulla Karjalassa rahaa on. En tullut sitä täältä hakemaan. Suutari saa mökin.

Antti sai talon ja karjarakennukset, omenapuut ja perunapellot. Kaikki nämä olivat nyt Antin omaisuutta, ja ne olivat kuin lahjaa.

”Mutta nyt Herra sanoo: Pois se! Sillä minä kunnioitan niitä, jotka minua kunnioittavat; mutta jotka minut ylenkatsovat, ne tulevat halveksituiksi.” 1.Sam.2:30

Ilm.7:9-10. Tämän jälkeen minä näin, ja katso, oli suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea, kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, ja ne seisoivat valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä puettuina pitkiin valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli palmut käsissään, ja he huusivat suurella äänellä sanoen: "Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta."

 

Muotojumalinenkin voi tulla uskoon

 Eräs vanha ystävämme, Liisa, sai kutsun Herran luo hiljattain. Hän oli aikoinaan merkittävässä roolissa vaimoni Hilkan uskoon tulossa. Pidimme sitten vuosikymmeniä yhteyttä ja muistimme toisiamme. Viime syksynä Pauli, Liisan mies, sai taivaskutsun ja ei kulunut kuin pari kuukautta, niin Liisakin oli siellä, Jeesuksen luona. Tässä hänen henkilökohtainen todistuksensa kirjasta ”Että löytäisin kotiin”, jonka Herätysseura kustansi.

Pauli ja Liisa

Liisa Lukkarinen: Muotojumalinenkin voi tulla uskoon

Elin huolettoman ja jopa onnellisen lapsuuden. Sota oli loppunut ja kaivattu rauha saatu aikaan. Suomen kansa oli sota-aikana rukoillut enemmän kuin koskaan, ja niin lapsetkin kasvatettiin Herran pelkoon ja nuhteeseen. Pyhäkoulu, seuroissa käynnit, lukukinkerit, virrenveisuu ja kirkkomatkat olivat tavallisia ja niihin osallistui koko kyläkunta. Minulle muotoutui kuva Jumalasta, että hän näkee kaiken ja rankaisee pahoista teoista. Kristinoppi tuli tutuksi ja siellähän selitykset alkoivat:

Meidän tulee yli kaiken peljätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen… niin ettemme hänen nimensä avulla toivota pahaa, vanno, noidu, valhettele, emmekä petä, vaan että me sitä kaikessa hädässä avuksi huudamme, rukoilemme, kiitämme ja y1istämme…niin ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme…

Nykyisin ei jumalanpelkoa istuteta lapsiin, eikä Jumalan opeteta rankaisevan meitä mistään. Silloin 50-luvulla opetettiin, että Jumala rankaisee isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen asti, mutta Hän tekee laupeuden tuhansille, jotka pitävät Hänen käskynsä.

Niinpä minusta tuli nuori nainen, joka tiesi, että hyvin elämällä ja pahaa karttamalla voi miellyttää Jumalaa. Ei tansseja, iskelmiä, väkijuomia, tupakkaa, ei esiaviollisia suhteita, ei mitään ulospäin näkyvää synnillistä kuten meikkejä, kiharoita, tms.

Olin siis muotojumalinen, ja siksi ei tullut mieleenikään hätäillä pelastumisesta, sehän tuntui tulevan itsestään enempää ajattelematta. Jumalalla oli kuitenkin suunnitelma minua varten ja Hän alkoi johdattaa kulkuani siihen suuntaan, että Hän sai avata silmäni näkemään totuuden. Nyt myöhemmin näen tässä kaikessa selvän johdatuksen. Silloin en tiennyt, enkä aavistanut hengellistä ulottuvuutta.

Kuolema tuijotti minua

Kun olin 16-vuotias, isäni kuoli äkilliseen sydäninfarktiin. Siitä tuli tosi suru, joka nujersi minut useiksi päiviksi itkemään ja surua kesti useita kuukausia. Isä oli ollut minulle hyvin rakas ja läheinen. Hän iloitsi koulumenestyksestäni, hyväksyi, kiitteli ja kannusti eteenpäin elämässä. En ymmärtänyt, miten isän oli käynyt nyt kuolemassa, mutta surin vaan ankarasti. Kuoleman jälkeisestä elämästä ei kotona puhuttu lainkaan, itse kukin teimme surutyötä tykönämme ja äidillä oli paljon huolta tilanpidossa ja taloudenhoidossa.

Isän kuolemasta jäi kuin jonkinlainen painava reppu selkääni. Koin, että nuoruuden ilot saivat kohdaltani unohtua. En voinut käydä missään riennoissa, tai jos johonkin menin, niin heti oli huono omatunto vaivaamassa ja sitä seurasi tunne, että tein väärin.

Vuoden kuluttua isän kuolemasta sain töitä osastoapulaisena vanhainkodissa. Oli silloin 17-vuotias. Työ oli raskasta vuorotyötä. Kuoleman kohtaaminen tuli siellä usein vastaan. Näin, miten erilaiset ihmiset kohtasivat kuoleman. Toiset lähtivät ikuisuuteen rauhallisesti valoisin kasvoin, toiset kiroillen, huutaen ja riuhtoen. Silloin 60-luvulla ei kuolevia lääkitty kovin paljon, eikä saattohoitoa tunnettu. Huomasin, että siinä kuolemanportilla ei pysty enää valitsemaan, mille puolelle haluaa mennä kuoleman jälkeen. Se herra, kelle kuului ja jota oli palvellut, vei mennessään. Siitä tulikin minulle kova pohtimisen paikka, se oli kristinopin mukaan etsikonaika.

Kivireppuni alkoi painaa entistä enemmän, ei siksi, että synti olisi ollut painona, vaan tämä kuoleman mysteeri; mitä sen jälkeen oli tulossa? Mistä voisin tietää, kuinka minun kävisi? En saanut vastausta enkä valoa tähän kovillakaan ponnistuksilla, en ajatustyöllä, en käydessäni kirkossa, en mitenkään?

Pääsin oppilaaksi emäntäkouluun

opiskelemaan vuodeksi, oli vuosi 1968, ja täytin sinä vuonna 19 vuotta. Koulu oli sisäoppilaitos ja sain huonetoveriksi kolme tyttöä, joista yksi oli uskossa. Parin kuukauden kuluttua alkoi seurakunnan nuoriso-ohjaaja käydä pitämässä meille raamattupiiriä. Kuunneltuani häntä yhden illan, tiesin, että hänellä oli jotakin, jota minulta puuttui. Hän oli elävä todistus, kuten huonetoverinikin. He olivat uskossa, minä en.

Elämässäni oli vähän samanlainen tilanne kuin aikoinaan Paavo Ruotsalaisella Jyväskylässä Seppä Högmanin luona. Paavo oli tullut kaukaa Nilsiästä asti saamaan sielunhoitoa ja apua Jumala-kaipuuseensa. Eräänä päivänä seppä kuunneltuaan Paavoa sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki; Jeesuksen Kristuksen sisällinen tunteminen.” Niinpä sitten eräänä iltana raamattupiirin jälkeen en pystynyt enää ohittamaan opettajanhuonetta, vaan koputin sen ovelle ja menin nuoriso-ohjaajan juttusille. Kysyin, että pelastunko minä? Hän kysyi, että painaako minua jokin synti? Vastasin, että ei paina ja muistaakseni luettelin siinä hänelle kaikkia niitä syntejä, joita en ollut tehnyt. Hän kysyi, että haluaisinko kuitenkin antaa elämäni Jeesukselle ja lähteä taivastielle Jeesusta seuraamaan? No, tietysti halusin. Hän rukoili puolestani ja antoi synninpäästön – muistaakseni myös niistä synneistä, joita en edes tiennyt tehneeni. Sitten hän vakuutti minulle, että nyt olin siis Jumalan lapsi. Olo tuntui heti keveältä, mikä helpotus. Tullessani asuntoomme, huonetoverini onnitteli minua, olin autuas. Olin saanut rauhan. Myöhemmin sielunvihollinen pyrki monta kertaa huomauttamaan ja syyttämään minua, ettei uskoontuloni ollut oikea, koska en tullut syntitaakan kanssa ristinjuurelle.

Sain pelastusvarmuuden

Vähitellen alkoi myös Raamattu avautua aivan uudella tavalla. Olin lukenut sitä aikaisemmin jonkin verran, melko paljonkin ja tekstaillut raamatunlauseita tussilla ja piirrellyt tauluja niihin lauseisiin. Mutta nyt aloin tajuta Raamatusta Jumalan puhetta. Ja niin kävi, että minusta, hyvästä ihmisestä, Jumala alkoi tehdä syntistä. Huomasin, että kaikki ponnisteluni Jumalan miellyttämiseksi oli mitätöntä. Parhainkin tekoni oli Jumalan silmissä kuin likainen vaate. Useina viikkoina sain käydä sielunhoitajan luona puhumassa asioitani, puhdistuslähteellä, tunnustaa ja saada anteeksi.

Näin muotojumalisesta tytöstä tehtiin elävä kristitty, Jeesuksen seuraaja. Sain pelastusvarmuuden ja painava taakka, jota olin kuljettanut matkassani vuosikausia, sai jäädä ristin juurelle. Sain rauhan sydämeeni. Jumalan rakkaus veti minut parannukseen ei synnintunto. Nyt olen armahdettu syntinen, en suinkaan synnitön. Mutta meillä on avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan, Jeesuksen sovitustyö Golgatalla. Minulla on asiaa puhdistuslähteelle päivittäin, sillä Jumala vanhurskauttaa syntisen Kristuksen veren tähden.

Muotojumalisuudesta oli kyllä se hyöty, että se varjeli nuoruuteni ryvettymästä synnin loassa. Tästä uskoontulostani on kulunut jo yli 40 vuotta. Sen voin todeta, että Jumala on ollut uskollinen. Hän on johdattanut päivästä toiseen, olen saanut kokea mahtavia asioita Hänen seurassaan.

Ps.68:20-21. Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme. Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa.

 

Hannu Salminen olisi tänään 1.3. täyttänyt 77 vuotta. Mutta Herra näki hyväksi korjata hänet taivaankotiin pari viikkoa sitten 16.2. sunnuntaina.

Hannu oli perushämäläinen luonteeltaan ja asuinpaikaltaan, tasaisen varma luonne ja asui aina Kangasalla saman tien varrella kahta puolta.

Tutustuin Hannuun Pälkäneellä eräissä kotiseuroissa 1997 talvella ja siellä hän vasta uskoon tulleena todisti Jeesuksesta raikkaasti. Meistä tuli ystävät pian muutettuamme paikkakunnalle pysyvästi asumaan. Kävimme samoissa hengellisissä tilaisuuksissa ja vierailimme toistemme kodeissa.

Kerran näin hänen soittavan haitaria kotonaan ja kysyin eikö hän voisi soittaa sitä myöskin seuroissa. Ilmeisesti ei ollut tullut mieleenkään. Sitten hän tuli mukaan säestämään yhteislauluja lukemattomissa tilaisuuksissa.

Usein kävimme Hannun kanssa mökillämme Kuusjoella tekemässä polttopuita ja viivyimme yhdessä siellä monta päivää kerrallaan. Hannu oli hyvä seuramies, jonka kanssa oli mukava keskustella ja vaihtaa mielipiteitä. Aina rukoilimme yhdessä eri ihmisten, ajankohtaisten asioiden ja tunnettujen ongelmien puolesta. 

 

Hannua vaivasi alusta asti Parkinsonin tauti. Se on parantumaton ja etenevä aivoperäinen sairaus, jonka perusoireet ovat lepovapina, lihasjäykkyys, liikkeiden hitaus ja hankaloitunut kävely. Myös dementia, masennus ja ahdistus ovat yleisiä. Hannulla nämä vaivat eivät aluksi näkyneet mitenkään ja hän oli työssä Hämeen sähköllä. Mutta nyt eläkkeellä viimeisinä aikoina hänen liikkumisensa oli tullut vaivalloiseksi ja muistamattomuus vaivasi mieltä.

Hannu oli uskossa Jeesukseen kolmekymmentä vuotta ja kuului luterilaiseen kirkkoon. Hän todisti aina pyydettäessä ja oli kovin altis kaikenlaiseen palvelemiseen. Hän ei tehnyt itsestään suurta numeroa. Monta vuotta hän toimi Suoraman seurakuntakeskuksella Ilosanomailtojen oven aukaisijana, eli otti tulijat vastaan tervehtien heitä. Hengellisesti Jumalan seurakunta on tarvinnut aina oven aukaisijoita, sillä Jeesus on meidän pelastuksemme ovi.

Tässä yksi Hannun vanha todistus Karkun opiston Sielunhoitopäiviltä parinkymmenen vuoden takaa:

https://www.youtube.com/watch?v=DvX9gcL504U&list=PLpCosfCcoLQ1bPniUWi3b0KAV4Z9B1Ats&index=4