Muotojumalinenkin voi tulla uskoon

 Eräs vanha ystävämme, Liisa, sai kutsun Herran luo hiljattain. Hän oli aikoinaan merkittävässä roolissa vaimoni Hilkan uskoon tulossa. Pidimme sitten vuosikymmeniä yhteyttä ja muistimme toisiamme. Viime syksynä Pauli, Liisan mies, sai taivaskutsun ja ei kulunut kuin pari kuukautta, niin Liisakin oli siellä, Jeesuksen luona. Tässä hänen henkilökohtainen todistuksensa kirjasta ”Että löytäisin kotiin”, jonka Herätysseura kustansi.

Pauli ja Liisa

Liisa Lukkarinen: Muotojumalinenkin voi tulla uskoon

Elin huolettoman ja jopa onnellisen lapsuuden. Sota oli loppunut ja kaivattu rauha saatu aikaan. Suomen kansa oli sota-aikana rukoillut enemmän kuin koskaan, ja niin lapsetkin kasvatettiin Herran pelkoon ja nuhteeseen. Pyhäkoulu, seuroissa käynnit, lukukinkerit, virrenveisuu ja kirkkomatkat olivat tavallisia ja niihin osallistui koko kyläkunta. Minulle muotoutui kuva Jumalasta, että hän näkee kaiken ja rankaisee pahoista teoista. Kristinoppi tuli tutuksi ja siellähän selitykset alkoivat:

Meidän tulee yli kaiken peljätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen… niin ettemme hänen nimensä avulla toivota pahaa, vanno, noidu, valhettele, emmekä petä, vaan että me sitä kaikessa hädässä avuksi huudamme, rukoilemme, kiitämme ja y1istämme…niin ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme…

Nykyisin ei jumalanpelkoa istuteta lapsiin, eikä Jumalan opeteta rankaisevan meitä mistään. Silloin 50-luvulla opetettiin, että Jumala rankaisee isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen asti, mutta Hän tekee laupeuden tuhansille, jotka pitävät Hänen käskynsä.

Niinpä minusta tuli nuori nainen, joka tiesi, että hyvin elämällä ja pahaa karttamalla voi miellyttää Jumalaa. Ei tansseja, iskelmiä, väkijuomia, tupakkaa, ei esiaviollisia suhteita, ei mitään ulospäin näkyvää synnillistä kuten meikkejä, kiharoita, tms.

Olin siis muotojumalinen, ja siksi ei tullut mieleenikään hätäillä pelastumisesta, sehän tuntui tulevan itsestään enempää ajattelematta. Jumalalla oli kuitenkin suunnitelma minua varten ja Hän alkoi johdattaa kulkuani siihen suuntaan, että Hän sai avata silmäni näkemään totuuden. Nyt myöhemmin näen tässä kaikessa selvän johdatuksen. Silloin en tiennyt, enkä aavistanut hengellistä ulottuvuutta.

Kuolema tuijotti minua

Kun olin 16-vuotias, isäni kuoli äkilliseen sydäninfarktiin. Siitä tuli tosi suru, joka nujersi minut useiksi päiviksi itkemään ja surua kesti useita kuukausia. Isä oli ollut minulle hyvin rakas ja läheinen. Hän iloitsi koulumenestyksestäni, hyväksyi, kiitteli ja kannusti eteenpäin elämässä. En ymmärtänyt, miten isän oli käynyt nyt kuolemassa, mutta surin vaan ankarasti. Kuoleman jälkeisestä elämästä ei kotona puhuttu lainkaan, itse kukin teimme surutyötä tykönämme ja äidillä oli paljon huolta tilanpidossa ja taloudenhoidossa.

Isän kuolemasta jäi kuin jonkinlainen painava reppu selkääni. Koin, että nuoruuden ilot saivat kohdaltani unohtua. En voinut käydä missään riennoissa, tai jos johonkin menin, niin heti oli huono omatunto vaivaamassa ja sitä seurasi tunne, että tein väärin.

Vuoden kuluttua isän kuolemasta sain töitä osastoapulaisena vanhainkodissa. Oli silloin 17-vuotias. Työ oli raskasta vuorotyötä. Kuoleman kohtaaminen tuli siellä usein vastaan. Näin, miten erilaiset ihmiset kohtasivat kuoleman. Toiset lähtivät ikuisuuteen rauhallisesti valoisin kasvoin, toiset kiroillen, huutaen ja riuhtoen. Silloin 60-luvulla ei kuolevia lääkitty kovin paljon, eikä saattohoitoa tunnettu. Huomasin, että siinä kuolemanportilla ei pysty enää valitsemaan, mille puolelle haluaa mennä kuoleman jälkeen. Se herra, kelle kuului ja jota oli palvellut, vei mennessään. Siitä tulikin minulle kova pohtimisen paikka, se oli kristinopin mukaan etsikonaika.

Kivireppuni alkoi painaa entistä enemmän, ei siksi, että synti olisi ollut painona, vaan tämä kuoleman mysteeri; mitä sen jälkeen oli tulossa? Mistä voisin tietää, kuinka minun kävisi? En saanut vastausta enkä valoa tähän kovillakaan ponnistuksilla, en ajatustyöllä, en käydessäni kirkossa, en mitenkään?

Pääsin oppilaaksi emäntäkouluun

opiskelemaan vuodeksi, oli vuosi 1968, ja täytin sinä vuonna 19 vuotta. Koulu oli sisäoppilaitos ja sain huonetoveriksi kolme tyttöä, joista yksi oli uskossa. Parin kuukauden kuluttua alkoi seurakunnan nuoriso-ohjaaja käydä pitämässä meille raamattupiiriä. Kuunneltuani häntä yhden illan, tiesin, että hänellä oli jotakin, jota minulta puuttui. Hän oli elävä todistus, kuten huonetoverinikin. He olivat uskossa, minä en.

Elämässäni oli vähän samanlainen tilanne kuin aikoinaan Paavo Ruotsalaisella Jyväskylässä Seppä Högmanin luona. Paavo oli tullut kaukaa Nilsiästä asti saamaan sielunhoitoa ja apua Jumala-kaipuuseensa. Eräänä päivänä seppä kuunneltuaan Paavoa sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki; Jeesuksen Kristuksen sisällinen tunteminen.” Niinpä sitten eräänä iltana raamattupiirin jälkeen en pystynyt enää ohittamaan opettajanhuonetta, vaan koputin sen ovelle ja menin nuoriso-ohjaajan juttusille. Kysyin, että pelastunko minä? Hän kysyi, että painaako minua jokin synti? Vastasin, että ei paina ja muistaakseni luettelin siinä hänelle kaikkia niitä syntejä, joita en ollut tehnyt. Hän kysyi, että haluaisinko kuitenkin antaa elämäni Jeesukselle ja lähteä taivastielle Jeesusta seuraamaan? No, tietysti halusin. Hän rukoili puolestani ja antoi synninpäästön – muistaakseni myös niistä synneistä, joita en edes tiennyt tehneeni. Sitten hän vakuutti minulle, että nyt olin siis Jumalan lapsi. Olo tuntui heti keveältä, mikä helpotus. Tullessani asuntoomme, huonetoverini onnitteli minua, olin autuas. Olin saanut rauhan. Myöhemmin sielunvihollinen pyrki monta kertaa huomauttamaan ja syyttämään minua, ettei uskoontuloni ollut oikea, koska en tullut syntitaakan kanssa ristinjuurelle.

Sain pelastusvarmuuden

Vähitellen alkoi myös Raamattu avautua aivan uudella tavalla. Olin lukenut sitä aikaisemmin jonkin verran, melko paljonkin ja tekstaillut raamatunlauseita tussilla ja piirrellyt tauluja niihin lauseisiin. Mutta nyt aloin tajuta Raamatusta Jumalan puhetta. Ja niin kävi, että minusta, hyvästä ihmisestä, Jumala alkoi tehdä syntistä. Huomasin, että kaikki ponnisteluni Jumalan miellyttämiseksi oli mitätöntä. Parhainkin tekoni oli Jumalan silmissä kuin likainen vaate. Useina viikkoina sain käydä sielunhoitajan luona puhumassa asioitani, puhdistuslähteellä, tunnustaa ja saada anteeksi.

Näin muotojumalisesta tytöstä tehtiin elävä kristitty, Jeesuksen seuraaja. Sain pelastusvarmuuden ja painava taakka, jota olin kuljettanut matkassani vuosikausia, sai jäädä ristin juurelle. Sain rauhan sydämeeni. Jumalan rakkaus veti minut parannukseen ei synnintunto. Nyt olen armahdettu syntinen, en suinkaan synnitön. Mutta meillä on avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan, Jeesuksen sovitustyö Golgatalla. Minulla on asiaa puhdistuslähteelle päivittäin, sillä Jumala vanhurskauttaa syntisen Kristuksen veren tähden.

Muotojumalisuudesta oli kyllä se hyöty, että se varjeli nuoruuteni ryvettymästä synnin loassa. Tästä uskoontulostani on kulunut jo yli 40 vuotta. Sen voin todeta, että Jumala on ollut uskollinen. Hän on johdattanut päivästä toiseen, olen saanut kokea mahtavia asioita Hänen seurassaan.