Meillä oli kodin pihalla eräänä päivänä naakkoja runsaasti nokkimassa ja huomasin, etten tykännyt niistä lainkaan. Yritin hätistää niitä pelottelemalla pois. Sitten keksin uuden ratkaisun, laitoin radion ulos soimaan pihalle. Laitoin yötä päivää soimaan Patmos radion kanavalla. Ne melkein kaikki lähtivät menemään. Yksi jäi vielä nokkimaan ja ajattelin, että se oli varmaan kuuro, tai sitten se oli Patmoksen kannattaja?
Mietin sitten myöhemmin, että miksi sitä on niin vaikea hyväksyä naakkoja? Miksi minun on helpompi hyväksyä varpuset, talitiaiset, punatulkut, tikanpojat, rastaat, fasaanit, jopa harakat ja varikset, muttei naakkoja. Olinko siis rasisti, kun suoritin valikoimista lintujen suhteen? Ja heijastuuko tällainen ajattelu myös ihmisiin, että toiset ovat hyväksytympiä kuin toiset? Toisille kerrotaan evankeliumia, toisille ei?
Jos ihminen on syntynyt naakan kaltaiseksi, aina huonossa maineessa, aina kaverit ohjailee, aina mustan tyypin maineessa, aina nokkimassa väärässä paikassa, aina löytyy vikaa, aina joku syyttää, aina elää pelossa, aina pummin maineessa. Ei ole helppoa. Kun vielä toisten näkyy käyvän aina hyvin ja onnistuminen seuraa toistaan, menestys suorastaan pursuaa puserosta muidenkin ihailtavaksi. Mutta minä olen vain naakka, naakan sukua, naakan arvoinen – turhake?
Olin nuoruudessani mukana Turussa meripartiotoiminnassa monta vuotta, mukana olivat lähes kaikki kulmakunnan pojat. Eräs Risto niminen hieman minua vanhempi kaveri oli yksi johtajistamme. Hän oli hankala tyyppi, joka sai riitoja aikaiseksi vähän joka suuntaan. Sitten tapahtui kauhea asia, hänen vanhempansa tulivat kotimäkeä alas Morris mini henkilöautolla ja ajoivat suoraan kuorma-auton alle. Molemmat kuolivat heti. Mutta en huomannut Ristossa mitään muutoksia tai murheen piirteitä. Kummallista. Moni olisi vaipunut syvään epätoivoon. Risto säilytti tapansa ja johtajuutensa edelleen vakaasti. Olimme hänen kanssaan eräänä kesänä partiolaisten suurleirillä ajamassa kuljetuksia veneellä pari viikkoa. Pärjäsimme hyvin, kun vain minä muistin, että hän oli aina johtaja.
Jos vallitseva kristillisyys alkaa muistuttamaan poliittista käyttäytymistä, seurauksena on ystäväpiirin valikoiminen, jossa aina monet hylätään syystä tai toisesta. Ryhmäkuntaisuus on aina lahkohenkistä, jota taas Jumalan valtakunta ei koskaan ole. Siellä Jumala itse valitsee uskovansa, armahdettavansa Kristuksen perusteella. Tämä on vaikea läksy kristitylle, oppia suhtautumaan uskossa toisiin uskoviin riippumatta heidän seurakuntataustastaan. Usein sanotaankin, että otin etäisyyttä, koska he olivat harhaoppisia. Löysin kerran netistäkin listan, joka oli nimetty susiksi kristittyinä. Siellä oli monta minullekin tuttua nimeä, jotka käsitykseni mukaan ovat elävässä uskossa? Ps.9:11. Ja sinuun turvaavat ne, jotka sinun nimesi tuntevat; sillä sinä et hylkää niitä, jotka sinua etsivät, Herra. Ps.16:10. Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa. Ps.71:9. Älä heitä minua pois minun vanhalla iälläni, älä hylkää minua, kun voimani loppuu.
Olen kutsunut monta kertaa ihmisiä hengellisiin tilaisuuksiin ja monta kertaa kuullut syyn, miksi ei nyt voi tulla sinne. Olisi hyvä jos ihmiset tulisivat sanan kuuloon ja aistisivat Raamatun viestin suhteessa omaan elämäänsä. Usko tulee kuulemisesta. Joskus kuuleminen on niin herkkää, että ihmiset voivat kuunnella kaikenlaista rivoa, kauheaa, väkivaltaista, kiroilua, panettelua, valehtelua, pelottelua ja noituutta, mutta jo pelkkä virsikirjan suvivirren sanoma menee väärään kurkkuun.
Olen listannut kuulemiani tekosyitä, ettei joku voi tulla hengelliseen tilaisuuteen:
1.Meillä on silloin sauna.
2.Siellä ei ole kirkon pappia.
3.Samanaikaisesti on toinen meno.
4.Sukulaislapset tarvitsevat silloin minua.
5.Olen silloin matkoilla.
6.En ole enää pitkään aikaan käynyt siellä.
7.Auto ei lähde käymään, eikä ole kyytiä.
8.En ole kiinnostunut kirkosta.
9.En ole uskovainen.
10.Kaverini ei tahdo että tulen.
11.Mieheni / vaimoni on vastaan.
12.Omat hautajaiset estävät tulemasta.
Vapahtaja oli ja on kaikkein ylenkatsotuin, hylätyin ja aliarvostetuin jokaisessa ihmisryhmässä. Hän ei kelpaa, koska se on hävettävää maailmassa. Luonnollinen ihminen yrittää aina rakentaa elämäänsä ilman Kristusta, ylpeys estää tunnustamasta Jeesuksen Herrakseen. 1.Piet.2:7-8. Teille siis, jotka uskotte, se on kallis, mutta niille, jotka eivät usko, "on se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, tullut kulmakiveksi" ja "kompastuskiveksi ja loukkauskallioksi." Koska he eivät tottele sanaa, niin he kompastuvat; ja siihen heidät on pantukin. On onnellista kompastua Jeesukseen ja pelastua. On onnellista päästä Kristus-kalliolle, turvaan, suojaan, rauhaan, syliin. Eräs ystäväni meni äitinsä syntymäpäiville ja vei sinne lahjaksi kirjoittamani kirjan ”Jeesus on Herra”. Myöhemmin hän kertoi, kuinka vastenmielinen tuo hengellinen sanoma oli ollut. Päivänsankari oli laittanut lahjapöydällä kukkakimpun juuri tuon kirjan päälle, ettei kukaan vaan nähnyt sen nimeä.
Kork.v.2:12. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme. Jumala ilmaisee sanassaan kätketysti kolminaisuutensa: Isä + Poika + Pyhä Henki. Kukkaset ovat kuva Luojasta, Isästä, joka on tehnyt kaiken näkyvän. Laulun aika on kuva Kristuksen suuresta pelastuksesta, jonka syntinen saa lahjakseen ja sen seurauksena hän laulaa kiitosta Jumalalle. Metsäkyyhkynen on kuva Pyhän Hengen vaikutuksesta keskuudessamme, joka ilmenee seurakunnan keskuudessa uskovissa. Tämä sana on täynnä Jumalan elämää meidän hyväksemme suurena lupauksena taivaallisesta viisaudesta, rakkaudesta, uskosta, toivosta, evankeliumista valona synnin, turmeluksen ja kaikenlaisen pimeyden keskelle.
1.Vaikiasti valittaapi Siion ahdistuksessaan,
sydäntänsä vuodattaapi Herrallensa tuskassaan:
"Herra on mun hyljännyt, armon multa kätkenyt;
luopunut hän ompi luotani, siitä kyyneleeni vuotaa."
2.Murheesta raskaasta murtuneelle kurjallensa
näin nyt Isän suulla vastaa Herra laupias, armoinen:
"Tokko äiti ikänä voipi lapsensa hylätä.
Heittää pienen rakkahansa itkemään tuskissansa?
3.Ja jos löytyisikin niin kurja, äiti aivan kelvoton,
lapsi-raukallensa nurja, omastansa huoleton,
että sen hän hylkäisi, helmastansa heittäisi,
vaikka raukka tuskissansa vaikeroi vaivoissansa.
4.Niin on, Siion, sua kohtaan mieli toinen minulla;
Sydämeni aina hohtaa laupeutta, rakkautta;
Syntejänsä surevan en mä salli hukkuvan;
En sulle aio rangaistusta, etsin mielesi parannusta.
5.Miksi siis näin pelkäät vielä, että sun unhottaisin
ja sun täällä ristin tiellä pilkan alle jättäisin?
Enpä ikään sinua hylkää, usko minua!
Nimesi on mun kirjassani, lapsesi kaikki huomassani.
6.Muurisi muistissani kyllä ovat, mä ne pian rakennan;
Vihollisesi viekkaat, kovat häpeään masennan.
Nosta pääsi ja katsahda joutuvaa joukkoa!
Mä sun morsiamekseni kruunaan, perillisillä sun siunaan."
7.Näinpä Herra kansaansa auttaa, sieluani vahvistaa,
uskossa urhoolliseksi saattaa, vaikka vaiva kauhistaa.
Kiitos Herran Jumalan, ylhäällä asuvan,
joka alhaisia katsoo, armahtaa ja auttaa tahtoo!
Johann Heermann, (saks.) s. 1585 † 1647.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti