Älkää ystävät halveksiko tätä armonaikaa, älkää tuhlatko sitä. Hädän päivänä tarvitsemme turvaa Jumalassa ja sitä turvaa täytyy meidän etsiä hyvänä päivänä.

 

Gustaf Johansson toimi Suomessa pappina, raamatunopettajana, piispana, arkkipiispana, kansanedustajana 1844 – 1930. Hän oli kantaaottava henkilö, joka jakoi mielipiteitä. Hän arvosteli voimakkaasti useita kirkollisia ryhmiä, kuten lestadiolaisuutta, Evankeliumiyhdistystä ja Pelastusarmeijaa. Hän vastusti myös demokratiaa eli hänelle vastenmielistä ”kansan tahtoa” ja jätti äänestämättä ainakin yksikamarisen eduskunnan alkuvuosien vaaleissa. Johanssonin ajattelussa ”kansan tahto" oli aina ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Johansson pelkäsi myös kirkon poliittista leimautumista.

V:n 1894 valtiopäivillä oli Johanssonin lausunnoista varmaan merkittävin se, minkä hän piti juutalaiskysymyksestä. Asia koski juutalaisille myönnettävää oleskeluoikeutta maassamme. Lakivaliokunta ehdotti pyydettäväksi ehdotusta laiksi, jonka mukaan täällä syntyneet ja pitemmän ajan täällä oleskelleet mooseksenuskoiset saisivat jäädä tänne ja harjoittaa täällä elinkeinojaan noudattamalla soveliaita määräyksiä. Sen ohessa pyydettiin esitystä juutalaisten oikeudesta muodostaa täällä uskontokuntia. Pappissäädyssä Alfred Kihlman vastusti jyrkästi tällaisien oikeuksien myöntämistä, ja eräät muut jäsenet yhtyivät häneen. Johansson asettui hyvin päättäväisesti puolustamaan esitystä, ja kysymyksen johdosta syntyneessä keskustelussa hän lausui mm. seuraavaa:

»Tämä kysymys on ollut niin usein keskustelunalaisena, että minusta kyllä voi ryhtyä siihen valmistavaan päätökseen, jonka tämmöinen ehdotus vaatii. Minusta näyttää kovalta, jos pappissääty ei tahtoisi senkään vertaa oikeutta suoda Israelin lapsille, jotka ovat syntyneet tässä meidän maassamme tai kauemmin aikaa täällä asuneet, että he saisivat lain turvaa. — Lainlaatijan tulee oikeutta valvoa. Luulen varjon laskeutuvan meidän päällemme, jos emme tahdo tähän valmistavaan kysymykseen ruveta. Tahtooko Suomen kansa olla ainoa, joka ei anna minkäänlaista turvaa sille kansalle, jolle se on suurimmassa kiitollisuuden velassa?» »Lähes kaksituhatta vuotta on kristikunnassa kytenyt viha juutalaisia vastaan. Ei ole ikävämpiä lehtiä kristikunnan historiassa kuin tämä juutalaisvaino. — Jos kristikunnalla ei ole syyllisyyttä tässä kohden, niin en tiedä silloin, missä syyllisyyttä olisi. Ja jos tätä kohtelua vaan pitkitetään ja yhä vain syytetään syytöksiä niitä vastaan, joita on sillä tavalla poljettu kuin juutalaisia, niin me enennämme vain rikostamme. Minä tahdon ja minun täytyy täällä muistuttaa eräästä Jumalan sanasta, joka lausuu: 'Siunattu on se, joka sinua siunaa, ja kirottu olkoon, joka sinua kiroo.'»

Johansson selitti sitten eräitten raamatunkohtien valossa, että Jumala pitää yhä Israelia omaisuudenkansanaan, ja lausui, että täytyy kysyä, millä oikeudella kristikunta kohtelee tällä tavoin kansaa, josta Raamattu puhuu noin. Hän arveli myös, että menneitten aikojen juutalaisviha on jäänyt yhä kytemään, ja monien käsitteet ovat tällaisten hämärien vaikutusten alaisia. Johanssonin mukaan eivät juutalaisille tosin oikein sovellu tavalliset kansalaisoikeudet, kun heidän on pysyttävä erillään muista kansoista ja heillä on vielä oleva Palestiina isänmaanaan.

Johansson sanoi, että jollei juutalaisille suoda meidän lakiemme turvissa oleskeluoikeutta maassamme, niin olemme Jumalan edessä rikollisia. Johansson sanoi iloitsevansa siitä, että hänellä oli tilaisuutta puolustaa juutalaisten oikeuksia.

Kihlman mainitsi Johanssonille vastatessaan, että Juudan kansa on tehnyt kaikkein suurimman rikoksen ristiinnaulitsemalla kirkkauden Herran, jossa korkein siveellinen täydellisyys oli toteutunut ja joka oli personoitu pyhyys ja vanhurskaus. Tähän vastasi Johansson, että se rikos, jonka kautta elämän Herra surmattiin, oli ihmiskunnan rikos. Sen olisi myös tehnyt Suomen kansa, jos se olisi asunut Jerusalemissa. Sen vuoksi ei tästä teosta saa hakea aiheita kovuuteen juutalaisia kohtaan. Ei voi olla ajattelematta, että Johanssonin ja Kihlmanin kantaan vaikuttivat myös heidän erilaiset teologiset näkemyksensä. Kihlman oli vanhoilla päivillään omaksunut ritschliläisen käsitystavan, ja niin oli Kristus hänelle ennen kaikkea jalo ja pyhä inhimillinen persoonallisuus, joka kärsi juutalaisien aiheuttaman marttyyrikuoleman, vaikka hänestä Jumalan lähettämänä tuli siten Jumalan rakkauden todistus. Johansson, jolla oli vanha kristillinen sovitusnäkemys, katseli Kristusta jumalallisena sovitusuhrina, jonka kuolema johtui koko ihmiskunnan synnistä, niin ettei siitä voitu erityisesti syyttää juutalaisia.

Johanssonin puheella oli juutalaiskysymvksen ratkaisuun ilmeisesti suuri vaikutus.

Myöhemmin toisessa yhteydessä Johanson sanoi:

»Suuret Jumalan tuomiot tulevat, sen tähden, että kansat tekevät niin laajalti kylvöä lihassa. Ne tulevat yhtä varmaan kuin viimeinen maailmansota tuli. Ja tulevat vielä ankarampana kuin silloin. Älkää ystävät halveksiko tätä armonaikaa, älkää tuhlatko sitä. Hädän päivänä tarvitsemme turvaa Jumalassa ja sitä turvaa täytyy meidän etsiä hyvänä päivänä.»

Ennen Hitlerin valtaannousua 1928 hän arkkipiispana pahoitteli Saksan henkistä rappeutumista, jota hän oli todennut siellä matkustaessaan ja havainnut sen teologiassa. Hän puhui siitä eräillä viimeisillä seurakunta-käynneillään ollessaan v. 1928 vihkimässä Ylistaron uutta kirkkoherraa virkaansa. Hän valitti puheessaan Jumalan, sanan halveksimista, mitä esiintyi kristikunnassa.

»On kammottavaa, että Jumalan sana menettää arvonsa ja sen sijalle asetetaan muuta. Kun Jeesus on elävänä Jumalan sanassa ja hän siinä ilmoittaa, mitä Jumala on sanonut ja sitten tulee tieteilijä ja korjaa sitä, mitä Jeesus on sanonut, on se kuin pilkantekoa. 'Niin on kirjoitettu', sanoo Jeesus ja niin pitää tapahtuman. On suuri turva, että meillä on Jumalan sana, joka on elämän sana. On niin suurta rappeutumista havaittavissa kristikunnassa. Kun kulkee esim. Saksassa, ei enää tahdo tuntea sitä entisestään. Sivultapäin tulevat virtaukset työntävät syrjään siveellisyyden sääntöjä, jotka Jumala on asettanut yhteiskunnalle.»

Yksityisesti Johansson on 1920-luvulla puhunut siitä, miten Saksaa tulevat kohtaamaan vieläkin suuremmat koetukset kuin ennen.

Hän paheksui syvästi Suomen teologian kehitystä, erityisesti sen repivää raamatun-kritiikkiä, jota hän piti kansaa kohtaavan ahdingon eräänä perus aiheena. Hän sanoo historiassa olevan paljon todistuksia siitä, että miten kansa kohtelee Jumalan sanaa, niin sen mukaan Jumala kohtelee kansaa. Johansson suri sitä, että hän näki omassa maassaankin niin paljon sellaista, mikä kypsyy Jumalan tuomioihin. Kauhavan tarkastuksissa v. 1921 hän puhui erittäin vakavasti ajan ilmiöistä:

»Tämä aikakausi on sumuinen, kuin tapaa olla suurien kuritusten edellä. Epäusko kasvaa ja jumalanpilkkaa kuuluu kansan piiristä. Epäsiveellisyys virtana levenee ja maailmanmielisyvs on valtaan päässyt. — Ja vallanhimo ja voitonpyynti vallitsevat. Kuinka suuri onkaan pimeyden valta meidän aikanamme. Se on Jumalan edessä kauheaa, kun ihminen rupeaa mieltymään tuohon hirmuiseen voimaan, jota pimeyden valta panee liikkeelle. Ja ystäväni, niitä on paljon isiemme maassa, jotka oltavat pedon merkin otsaansa ja käteensä.»