Niilo Tuomenoksa kirjoitti aikoinaan armosta ajatuksia:
Armo on polttavaa armoa. Se on sydämen alttarilla oleva liekki, joka kuluttaa epäpyhän, sulattaa kovan ja kirkastaa kaiken himmeän ja epäselvän. Mitä syvemmällä olen armossa, sitä enemmän ikävöin Kristuksen kaltaisuutta.
Armo ahdistaa elämässämme olevaa väärää, olipa se minkälaista tai nimistä tahansa. Armossa elävä ei kykene jatkuvaan katkeruuteen. Anteeksiantamaton mieli on hänelle kuormien kuorma. Kuinka hän, jonka tulee vihamiestäänkin rakastaa ja parjaajaansakin siunata, voisi ystäväänsä kohtaan ynseää mieltä pitää?
Armo on kuolemaa minä-elämälle. Missä armo hallitsee, siellä »minän» on vaiettava. Syvässä armon tuntemisessa opimme inhoamaan »minää», tuota syntien syntiä. Kristus kuoli omalle tahdolle, omille voimilleen ja omalle viisaudelleen. Hän tuli tekemään Isän tahtoa ja Isän voimassa. Hän sanoi, että hän ei puhu omia sanoja, omaa viisautta, vaan niitä sanoja, joita hän on kuullut Isältä. Paavali sanoo, että hän kulkee, aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissaan, jotta Jeesuksen elämäkin tulisi hänen kuolevaisessa ruumiissaan näkyviin. 2.Kor.4:10.
Meissä on sikäli hengellistä elämää, mikäli meissä on minä-elämän kuolemaa. Jeesusta voi vain se seurata, joka on kieltänyt itsensä.
»Sillä Jumalan armo on ilmaantunut pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, jotta me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja harrastaa.» Tiit. 2, 11—14.
Armo ei vapauta meitä kiusauksista. Kristus, joka oli täynnä armoa ja viisautta, oli kuitenkin kaikessa kiusattu niin kuin mekin. Ei ole olemassa kristittyä, joka olisi kiusauksista vapaa. Kiusausten korven läpi käy pyhimmänkin tie. Niin kauan kun meitä ympäröi liha, maailma ja demoonit, olemme kiusauksiin joutuvia ihmisiä. Lienee pylväspyhimyksiä ja muita kamaripyhiä, jotka ovat väärällä tavalla paenneet maailmaa ja niin päässeet niistä vaivoista, joissa sen on oltava, joka tahtoo Herraansa elämän keskellä palvella. Heillä ei ole sitä tasaantumisenkaan vaaraa, mikä on sillä, jonka tie vie publikaanien ja porttojen pariin, ryöstettyjen ja sairaitten joukkoon. Hyvä on valmiitten pyhien kanssa Herraa palvella. Siinä on autuaita tunnelmia ja muuta mieltä kohottavaa. Mutta panepa kristillisyytesi kestämään ja säilymään elävänä ja puhtaana sielläkin, missä sitä ei ole mikään tukemassa, vaan pikemminkin kaikki kaatamassa. Kamaripyhä tuota tarvitsisi. Vieraana todelliselle taistelulle ja uskon kilvoittelulle hän on päässyt hengellisyydestään semmoisiin luuloihin, joista ei ylpeys ja omahyväisyys ole kaukana. Voi noita lasikaappikristittyjä! Niillä on suuria sanoja, mutta pieniä tekoja. Puhuvat uskon asioista kuin sankarit, ja kuitenkaan heidän kaikin tavoin turvatussa ja pehmeille sijoitetussa elämässään ei edes pääse esiintymään tilanteita, jossa todellinen usko pääsisi harjoitukseen ja koetukseen. Tunnelmien ja mielialojen vaihtelut tilitetään korpivaellukseksi. Mitättömät loukkaukset otetaan ties minä uskon elämään kohdistuneina iskuina, joiden alle sitten ollaan nääntymässä. Paavalin vaivoihin rinnastetaan omat vaivat, jotka kuitenkaan eivät mitään vaivoja ole, saatikka sitten niitä, jota suuri Jumalan apostoli Herran tiellä koki.
1. Hiljaisina keskiyön vartioina, ovellanne seisoen
Vapahtaja kutsuu, anoen, kolkuttaen.
Nyt niin usein kuin ennenkin.
Hän tahtoo astua sisään pelastuksen kanssa,
Sydän synnin sortamana!
Avatkaa nyt ovi Jeesukselle,
antakaa Hänen astua sisään!
2. Kuolema tulee jonain päivänä, armottomana,
tulee jokaisen luo.
Kukaan ei voi häntä välinpitämättömästi sivuuttaa,
ei kukaan hänen maahantulokieltoaan.
Jeesus odottaa armollisesti anoen,
ovella tänään,
Häntä, ei kuolemaa, julmaa niittäjää,
voit kääntyä pois.
3. Kun kuulette Vapahtajan kolkuttavan,
kutsuvan ovellanne,
oi ottakaa Hänet vastaan, antakaa Hänen astua sisään,
ja sielunne virkistyköön!
Silloin, kun kultainen aamu sarastaa,
Kirkas, ikuinen, kaunis,
Hän avaa Taivaan portit
Ja ottaa teidät sinne.
Arthur C. Coxe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti