Kansakoulussa elettiin lapsuuteni aikana
hyvin isänmaallista kautta, siihen vaikutti paljolti hiljattain loppunut
maailmansota ja sitä seurannut rauha menetyksineen. Kaikki oli rakennettava
taas alusta ja sotakorvaukset maksettava suurelle Neuvostoliitolle. Elämä oli
köyhää, vaatimatonta, yksinkertaista puurtamista, vähemmän juhlia. Ihmiset
kävivät toisissaan kylässä ja juttu luisti, elettiin edelleen itsenäisessä
Suomessa. Kouluissa olivat suuret luokkakoot, koska lapsia syntyi paljon siihen
aikaan. Tapakasvatus katsoi asioita kotimaasta käsin. Me lapset opimme
laulutunneilla kaikki maakuntalaulut ja muut isänmaata arvostavat teokset. Eräs
paljon laulettu laulu oli "Arvon mekin ansaitsemme"
Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa,
ehk’ei riennä riemuksemme laiho miesten
maatessa;
leipä kasvaa kyntäjälle, onni työnsä
täyttäjälle.
Suomen poika pellollansa työtä tehdä
jaksaapi,
korvet kylmät voimallansa perkailee hän
pelloksi;
rauhass’ on hän riemullinen, mies sodassa
miehuullinen.
Opin teillä oppineita Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita täällä tehdään
uusia;
valistus on viritetty, järki hyvä
herätetty.
Suomen tytön poskipäihin veri vaatii
kukkaiset:
hall’ ei pysty harmaa näihin, näit’ ei
pane pakkaset;
luonnossa on lempeyttä, sydämessä
siveyttä.
Laulu tunnettiin nimellä Suomessa ja on
Jaakko Juteinin vuonna 1816 julkaisema runo, joka kieliasultaan
nykyaikaistettuna versiona tunnetaan kansanlauluna. Runon ensimmäinen versio
sisältyi jo vuonna 1810 Juteinin tekemään virkahakemukseen nimellä ”Suomalainen
eli runo ahkeruudesta Suomessa”. Runon sanojen oli tarkoitus kohottaa
suomalaisten kansallista itsetuntoa ja lisätä arkisen työn eettistä
kunnioitusta. Sanoista ilmenee Juteinin talonpoikainen näkemys Suomen
kansallisista päämääristä, mutta toisaalta myös usko oppineiden kirjallisen
sivistyksen merkitykseen. Juteinin runosta tuli Suomessa hyvin suosittu, ja
sitä alettiin laulaa vanhalla masurkkapoljentoisella kansansävelellä. Tämän
laulun kertosäkeenä toistuvat ”lal la la la...” -sanat lisättiin lauluun, koska
Juteinin runo ei riittänyt täyttämään kansansävelmän tuttua melodiaa.
Laulun kärki oli alun perin suunnattu
venäläisiin valloittajiin, ja hallitsevissa asemissa oleviin ruotsalaisiin.
Juteini oli yksinäinen julistaja. Hänellä ei ollut minkään yhteisön tukea eikä
taistelutovereita. Lisäksi koki Juteini 1820-luvun alussa voimakkaan henkisen
ja sielullisen murroksen, jonka selvimpänä syynä olivat häneen kohdistetut
hyökkäykset. Hän ei tuntenut saavansa myötätuntoa keneltäkään. Hän oli pettynyt
ja syvästi masentunut ja tunsi suoranaista ihmisinhoa. Juteini oli mies, joka
suuresti arvosti omaa rauhaansa ja pani myös taloudelliselle hyödylle suuren
painon. Kaikki tämä sai hänet lopettamaan kärjekkään arvostelun jo 1820-luvun
alussa. Hänen mielenkiintonsa kääntyi eetillisiin ja uskonnollisiin
kysymyksiin. Hän luki teologiaa, mutta luopui myöhemmin siitä jatkaen
humanistisia aineita.

Vuonna 1827 julkaisi Juteini
uskonnollis-filosofisen kirjan nimeltä Anteckningar af Tankar uti Varianta
Ämnen (Huomautuksia eri aiheiden ajatuksista). Tämän kirjan luvattoman
painattamisen ja siinä olleiden uskonnollisten mielipiteiden vuoksi nostettiin
Juteinia vastaan painokanne. Oikeus totesi hänet syylliseksi uskontunnustuksen
ja evankelisen opin vastaisiin väitteisiin, ja teoksen koko painos määrättiin
takavarikoitavaksi. Oikeudenkäynti kesti neljä vuotta. Alioikeus tuomitsi hänet
ja kirja poltettiin, mutta lopullinen tuomio oli vapauttava. Myöhemmin hän eli
arvostettua elämää Viipurissa hyvässä virassa eläkkeelle asti. Juteini kuoli
73-vuotiaana 1855. Hänen haudalleen Ristimäen hautausmaalle pystytettiin
näyttävä musta hautakivi, johon kaiverrettiin kunnioittavat sanat ”Tässä lepää
maallisen viisauden tohtori Jaakko Juteini”.
Mutta, entä sitten, kun arvostusta ei
tule, eikä hurraata huudeta. Entä sitten kun ihmisarvo poljetaan maahan, kun
siitä vähän välitetään? Entä sitten, kun suuret, hallitsevat, vahvat ja
valtaapitävät kävelevät tavallisten ihmisten yli? Entä sitten, kun synti
rehottaa kaikkialla ja Jumalan laki, sana ja ilmoitus tallataan jalkoihin? Entä
sitten, kun epäoikeudenmukaisuus ja vääryys saavat mellastaa vapaasti?
Arvottomuus kohtaa jokaista joskus
ainakin tunteissa. Ihmiselämä kokemuksineen sisältää paljon surullisia päiviä,
monenlaisia murheita, yksinäisyyttä, sairautta, nälkää, köyhyyttä, heikkoutta,
avuttomuutta, pelkoja, uhkaa. Tämä aiheuttaa vaivaisten valituksia, joita on
Raamatussakin talletettu meidän luettavaksemme, että oppisimme:
"Kauhut ovat kääntyneet minua
vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni
katoaa niinkuin pilvi. Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät
ovat saavuttaneet minut. Yö kaivaa luut minun ruumiistani, ja kalvavat tuskani
eivät lepää. Kaikkivallan voimasta on minun verhoni muodottomaksi muuttunut; se
kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie. Hän on heittänyt minut lokaan,
ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi. Minä huudan sinua, mutta sinä
et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun. Sinä
muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi. Sinä kohotat minut
myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman
pauhinassa. Niin, minä tiedän: sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, kunne
kaikki elävä kokoontuu." Job 30:15-23.

Arvomaailma on jatkuvassa liikkeessä, se heilahtelee
kuin pörssikurssi ylös ja alas. Tieodotusvälineet ovat nykyajan
asennemuokkaajia ja ihmiset ovat vaihtamassa herkästi suuntaansa tuulen
suunnasta riippuen. Maailma muuttaa jatkuvasti mieltään, se etsii edullista
tietä, helppoja ratkaisuja, itsekkäitä valintoja ja rikkautta kaikissa
olomuodoissa. Kansa kuolee viihteen ylitarjontaan. Toki se pukeutuu myös
hurskauden kuosiin ja yrittää esittää parempaa naamaa, mutta on sisältä täysin
turmeltunut ja mätä, paha ja syntinen, kuolemaan tuomittu ja paholaisen asunto.
Maailmasta ei ole odotettavissa mitään hyvää, aikansa se seisoo ja näyttää
elävänsä, mutta pian se on tulen ruokaa. Kuka siis löytää Herran ja saa arvonsa
Kristuksen tykönä, työstä, pelastuu tuosta kurjasta tulevaisuudesta, ikuisesta
kuolemasta.
Ruotsissa vaikuttanut evankelista C O
Rosenius joutui aikoinaan kovaan kriisiin kirkon piirissä, kun Jumalan antama
kutsumus ja vallitsevat olosuhteet olivat suuresti ristiriidassa keskenään.
Häntä ei arvostettu, mutta Jumalan tahdosta hän toimi evankelistana. Hän
kirjoitti ystävälleen:
- Tiedät, mikä on tilanne kirkossamme. En
halua puhua kouluistamme, joissa opitaan enemmän pakanuutta kuin kristinuskoa,
joissa pappeja kasvatetaan sellaisiksi kuin he sitten osoittautuvat olevan,
joissa tuskin voidaan tulla uskollisiksi ja tottelevaisiksi taloudenhoitajiksi,
vaan jos sellaisiksi halutaan tulla, on itse valmistuttava siihen Raamatun
avulla. Teologinen kirjallisuutemme on sellaista, että taukoamatta tehdään
työtä aseitten hienouden, puhtauden, kiillon ja loiston hyväksi, niin ettei
koskaan ehditä taisteluun: on rauhan aika, on vain harjoiteltava ja
puhdistettava kivääriä. Jumala tietää, että puhun totta. Jos joku aikoo vetää
miekkansa tupestaan ja taistella, niin ylipäälliköt alkavat ahdistella häntä. Kirkkomuotomme
on erinomaisen mukava 'mykille koirille' (Jes.56:10), jotka nukkuvat ja 'syövät
rasvat' (Hes.34:3) ym., mutta se estää sellaista, joka tahtoo täyttää
kutsumuksensa. Jos joku haluaa täyttää kirjaimellisesti papinvalansa, häneen
käydään kiinni. On vain yksi tunti joka seitsemäs päivä, jolloin kaikki on
tehtävä, eksyneet palautettava, suruttomat herätettävä, murheiset lohdutettava,
lauma syötettävä, vihollinen lyötävä. Siinä on paljon yhdeksi tunniksi. Kaikkea
tätä olen viime vuosina murheissani katsellut ja toivonut itselleni kuolemaa
tai mökkiä syvään metsään, sillä sinä tiedät, että minä olen kaikessa pyrkinyt
sanan harjoitukseen, niin että kun olen siinä pysynyt, olen voinut hyvin, mutta
muuten kuivunut ruumiiltani ja sielultani. Tämä on tehnyt minut
kykenemättömäksi toisten lailla käsittämään maallista viisautta kiinnostuneena
ja menestyen. Päinvastoin olen pitänyt sitä vähäpätöisenä ja saastaisena
taivaallisten rinnalla sekä toisaalta tuntenut itseni suorastaan
kykenemättömäksi, en niinkään sen käsittämisessä, sillä jos olen opiskellut,
olen myös oppinut, vaan yleensä opiskelemaan - näen tässä kyynelten lähteen
ennen mitään muuta. Oi, kuinka monena iltana olenkaan aivan voimattomana
vaipunut vuoteeseeni itkien ja vaikeroiden tätä opintojeni tilaa sekä käyttänyt
monia keinoja, eniten rukousta Hänelle, joka muuten on ollut aina lohtunani,
auttajani, mutta kaikki yhtä turhaan. Enkeli on seissyt Bileamin aasin tiellä,
ettei se ole päässyt perille.

Jumalan luona arvoton saa arvon, jota ei
kukaan ole aikaisemmin hänelle antanut. Onkin valtavan ihana kokemus saada armo
avukseen oikeaan aikaan, päästä Jumalan suosioon ilman omaa ansiota Jeesuksen
kautta. Ei tarvitse koskaan enää sanoa: - Armon mekin ansaitsemme, sillä
sen ostamisen aika on jäänyt taakse. Ihminen on päässyt sisälle Jumalan
valtakuntaan, eikä hänen tarvitse yrittää enää julistaa oman maansa
itsenäisyyttä. Hän on saanut uskon kautta todistuksen sydämeensä armosta ja
siitä hän elää ja kertoo muillekin. Arvokasta on nyt näkymätön, jonka Jumalan
sana tekee tunnetuksi ja halutuksi. Jumalan siunaus, johdatus, varjelus, opetus
ja kuritus ovat arvossa uskovan elämässä. Yhteys toisiin uskoviin on suuri
taivaan lahja, ja muodostaa uuden perheen, seurakunnan, elävien kivien
temppelin, hyvin erilaisista ihmisistä kaikkialta. "Mutta Jabes oli
suuremmassa arvossa pidetty kuin hänen veljensä; ja hänen äitinsä oli antanut
hänelle nimen Jabes sanoen: "Olen synnyttänyt hänet kipuja kärsien."
Ja Jabes huusi Israelin Jumalaa, sanoen: "Jospa sinä siunaisit minua ja
laajentaisit minun alueeni; jospa sinun kätesi olisi minun kanssani ja sinä
varjelisit pahasta, niin että minä pääsisin kipuja kärsimästä!" Ja Jumala
antoi hänen pyyntönsä toteutua." 1.Aik.4: 9-10.

Rukous Johan Ludvig Runeberg 1857 virren
sanoilla:
Ah, kuinka voinen kiittää sua, Herra,
armostasi,
ylistää sua siitä, minkä annat sanassasi!
Sun armos avaruutta ei sydän käsitä,
hyvyyttäsi aina uutta ei järki ymmärrä.
Ylistys Jumalalle, kun muisti kansansa;
kaikelle maailmalle taas kaikuu sanansa!
Se yö jo nyt on loppunut, mikä sielut
sokaisi,
Se valta lopun saanut, mikä sanan
vangitsi.
Ken meiltä valloittaa nyt Herran lahjan
sen!
Nyt sanan kalliin saa jo kuulla jokainen;
Köyhillä, rikkailla elämän kirja on;
siinä on uskovilla aarre verraton.
Siis neuvo, Jumalamme, niin aina, että me
sanaasi harrastamme, uskossa kestämme!
Pahemmin muuten vielä taas meille käydä
voi,
jos pysymättä tiellä eksymme jälleen
pois.
Suo että sanas pyhä maailman kansoissa
kasvaapi runsaasti yhä hedelmää kallista!
Kaikille kirkkaasti sen valo loistakoon,
maailman ääriin asti pimeän poistakoon.