perjantai 26. elokuuta 2016

"Eksää kuullu, mitä sulle sanottiin?

Kuulin, että Lauri on sairas, kuolemansairas ja ehkä ei kaukana kotiinkutsusta? Kävin siis katsomassa Lauria terveyskeskuksessa. Hänellä oli todettu aivoissa kasvaimia, joita ei voi leikata. Hänen motoriikkansa oli hiipunut ja puhe oli vaikeaa. Häntä nostamaan tarvittiin kaksi henkilöä sillä aikaa, kun pistäydyin siellä. Ennen niin ryhdikäs iso mies oli kuin varjo parhaista päivistään. Muistelimme menneitä ja hän kertoi viimeisistä vaiheistaan sairauden kourissa, taudin etenemisestä ja tunnoistaan. Vaimo ei enää kyennyt hoitamaan häntä kotona ja niin oli edessä siirto ammattilaisten hoidettavaksi. Mutta usko Jeesukseen oli kirkkaana puheessa ja hän tiesi koko ajan kenen oma on ja mihin hän on menossa. Ja vaikka naapurisängyn kaveri seurasi Riion kisoja ja jännitti lajivoittajia, niin meillä oli yhteisenä puheenaiheena Jeesus, turmiovaltojen voittaja ja taivaan perillinen, jolle Isä on antanut kaiken vallan universumissa.

Jossain vaiheessa Lauri yritti kertoa tuoreen tapauksen sairashuoneestaan. Hän kuvaili siinä sukulaiset, paikallisen papin ja ajalliset puitteet, mutta sitten ei millään meinannut löytyä avainsanaa, jonka halusi tuoda minulle tiedoksi. Hän puisteli päätään, pyöritti kättään kasvojensa edessä, mietti ja funtsasi. Ajan kuluttua se tuli sieltä: ehtoollinen - pappi jakoi heille yhdessä siinä ehtoollista. Hän oli helpottunut, se oli uutinen: hän sai ehtoollisen rakkaittensa kanssa, hän söi Jeesuksen ruumiin ja veren uskossa elämäkseen. Mikä ihana etuoikeus ja rikkaus syntiselle, armahdetulle ihmiselle.

Lähdin terveyskeskuksesta hyvin virkistyneenä ja pienistä omista vaivoista välittämättä. Kyllä ihminen on riisuttu, kun kuolema kolkuttaa ja lähtö on edessä. Siinä ei maallisella ole juurikaan merkitystä, eikä ajalliset enää sido sielua. Mutta uskova on onnellinen, hän on menossa kotiin, Jeesuksen luokse. Ajattelin Kristusta, joka rakastaa meitä niin paljon, että on ottanut syntimme kantaakseen ristinpuulle ja sovittanut uhrillaan pahuutemme. Hänen verensä on hintamme ja avain taivaspaikkaan. Ajattelin Lauria, joka oli niellyt ateismin valheen ja ollut tyhmyydessään vapaa-ajattelija. Mutta sieltä Herra hänet pelasti, sieltä Herra nosti hänet elämäntielle ja uudestisynnytti hengellisesti kuolleen miehen Jumalan kansalaiseksi ja taivaan perilliseksi. Mitkään inhimilliset syyt tai seikat eivät olisi saaneet häntä kääntymään pimeydestä valoon, saatanan vallasta Jumalan valtakuntaan. Ihmisvoimin ja uskotteluin ei hänen mielensä oli tullut muutokseen. Tarvittiin Jumalan Pyhä Henki, elävä julistettu evankeliumi ja evankelistan kutsu antautua Herralle.

Kotiin palattuani kaivoin arkistoista esiin Hietasen perheestä tehdyn haastattelun vuodelta 1983. Se oli tällainen:

Pirkkalassa on ollut herätystä. Lauri ja Ritva Hietanen tulivat uskoon viisi vuotta sitten. Laurin jumalakielteisyys ja Ritvan muotojumalisuus romuttuivat heidän joutuessaan Jumalan kutsun alle. Myöskin lapset Pentti ja Tiina sekä Ritvan isä tulivat herätykseen.
Ongelmatonta ei uskovankaan elämä ole. - Oman minän kanssa on aina vaikeuksia, sanoo Ritva. - Kyllä se epäusko käy joskus päälle, toteaa Lauri ja jatkaa: - Toiset uskovat ovat olleet patistamassa mukaan… se on ollut hyvä asia - oikeastaan ihan välttämätöntäkin.

- Ateistiseen ajatteluuni kuului, ettei ole ketään ihmisen yläpuolella, ettei Jumalaa ole. Olin itse ylin, Lauri Hietanen kertoo. Hänen aatemaailmansa oli saanut voimakkaita vaikutteita puolustuslaitoksessa, josta vapauduttuaan hän välittömästi erosi kirkosta. Työpaikallaan hän joutui tekemiseen vapaa-ajattelijoiden kanssa ja tilasi heidän lehtensäkin. Nämä yhdessä vahvistivat hänen käsityksiään ateismista.
- Kasvoin lapsuuteni työläisperheessä Tampereen Epilässä. Meillä ei puhuttu koskaan Jumalasta. Joskus äiti kuitenkin kielsi meitä lapsia mainitsemasta turhaan Jeesuksen nimeä. Jonkin asteinen lainkunnioitus minulle silti jäi sisimpään lapsuudestani, koska en hyväksynyt esimerkiksi yksityisen omaisuuden varastamista. Joskus väittelin jehovantodistajien kanssa Jumalan olemassaolosta. Jumala oli mielestäni ihmisten keksintö. Kirkko oli minulle vain yksi laitos, jota en voinut hyväksyä. Näin sen toiminnassa paljon epäkohtia. En hyväksynyt kirkon ja valtion yhdessäoloa. Myöskin tapaamani papit vaikuttivat minusta enemmän leipäpapeilta kuin Jumalan miehiltä.

Ritva on kotoisin Kylmäkosketta ja asunut myöskin lapsuutensa Tampereella. Hänellä on ollut myönteisiä kokemuksia kristillisestä uskosta lapsuuden ajoilta:
- Isä ja äiti olivat sellaisia uskonasioitten harrastelijoita. Mummu oli uskova ihminen. Hän oli hyvin rakkaudellinen, eikä koskaan moittinut tai tuominnut ketään vaan paremminkin siunasi ja rukoili. Usein sain kirjeen, jossa mummu ilmoitti rukoilevansa puolestani. Olin esirukouksen lapsi.
Monien kaltaistensa tavoin Ritvakin luuli olevansa uskovainen, vaikka todellisuudessa kuuluikin nimikristittyjen valtavaan joukkoon. Jumala puuttui ratkaisevasti hänen elämäänsä, jolloin hänen piti ratkaista suhteensa Jeesukseen: - Tiesin Jeesuksen Golgatan sovitustyöstä, mutta olin kuitenkin muotokristitty. Kävin kerran vuodessa kirkossa, jouluna. Luulin, että minä olin uskovainen ja mieheni aivan mahdoton jumalankieltäjä. Myöhemmin ymmärsin, että minun piti tehdä ratkaisu ja sitten alkoi Jumalan tahto kohdallani tapahtua. olinhan rukoillut mieheni puolesta, mutta en minä mitään tällaista tulosta odottanut.

- Koko syksyn minua tutkittiin vaivojeni tähden. Tammikuussa jouduin Pikonlinnaan ja minulle sanottiin, että sairastan imusolmukesyöpää. Tämä oli kovaa Jumalan puhuttelua. Sain hirveän kuolemanpelon. Yöt menivät valvoessa. Itkin ja huusin, etten tahdo kuolla. Sitä kesti viikon verran.
- Lähdimme Lapualle Ylivainion kokoukseen. Olimme lukeneet lehdestä miten moni oli saanut avun siellä. Perillä kaikki vaikutti jotenkin suurilta markkinoilta - emme olleetkaan olleet missään hengellisessä tilaisuudessa. Ylivainion puhe vei kuitenkin niin mukanaan, tein päätöksen jättää elämäni Jeesukselle.
Yhtäkkiä mieheni hyppäsi seisaalleen. Minä kysyin hätääntyneenä: "Mihin sä lähdet? Lauri totesi yhtä päättäväisesti: "Eksää kuullu, mitä sulle sanottiin? Niin sitten yhdessä lähdimme eteen. Kun meidän puolestamme rukoiltiin, koin, miten valtava rauha täytti mieleni. Pelko poistui. Kyyneleet vuotivat poskilleni. Tuli taivas ikävä ja olisin voinut siitä paikasta lähteä, vaikka juuri aikaisemmin olin pelännyt kuolemaa.
- Sairaus hävisi, eikä sitä ole sen jälkeen minusta löydetty. Minulle annettiin mahdollisuus vielä sädehoitoon. Nämä sairaalakäynnit ovat olleet enemmänkin sellaisia evankelioimismatkoja.

Hietaset johdatettiin hyvin tietämättöminä apua etsimään Lapualle. Lauri kertoo: - Me yritettiin ottaa puhelimella selvää, mikä ja missä tämä Ylivainio on. Vielä tilaisuuteen mentäessä emme tienneet, mistä on kysymys. Pirkkalasta tehtiin samanaikaisesti myöskin linja-automatka tilaisuuteen, mutta siitä emme silloin tienneet. Ja tuskin olisin halunnut mennä uskovaisten kanssa samassa autossa.
- Kutsun kuullessani tunsin, että nyt minun pitää mennä. Olin jo mukautunut kokouksen ilmapiiriin, viihdyin siellä.
- Uskoontuloni jälkeen jäi heti viina, tupakka ja kiroilu. Olemukseni oli kuin viilipytty, rauha sisimmässäni tuntui fantastiselta. Työpaikallani en näistä asioista puhunut kenellekään. Mutta vähin erin kaverit huomasivat minussa tapahtuneen muutoksen ja joku kysyikin: "Oletko tullut uskoon?" Kotiseuroissa todistin ensimmäistä kertaa.

Ritvan kristillisyys koki Lapualla järisyttävän muutoksen. Koko itse rakennettu hurskaus rapisi rukousalttarille, kun Jumala kutsui pelastukseen.
- Oli niin kuin olisivat suomukset pudonneet silmistäni. Kaikki rupesi näyttämään eri näköiseltä. Minä todella uudestisynnyin. Suurin vaikutus tästä oli, että sain valtavan rakkauden toisia ihmisiä kohtaan. Syntyi halu rukoilla läheisten puolesta ja myöskin kertoa tapahtuneesta. Lapsetkin kysyivät kotiin tullessamme, mitä meille on tapahtunut. Ennen oli voinut puhua vain Jumalasta, nyt halusin puhua Jeesuksesta.
Ritva vaikenee ja jatkaa sitten. Kaiken tämän jälkeen tapahtui hyvin merkittävää:
- Isäni sai tulla uskoon. Molemmat lapset ovat tulleet uskoon. Poikani vaimo on uskossa... ilonkyyneleet pyrkivät silmiin...
Viiden vuoden ajan Ritva on toiminut aktiivisesti Pirkkalan seurakunnan evankelioivassa lauluryhmässä. Kokemukset ovat olleet hyvin myönteisiä:
- Uskovat ottivat meidät hyvin sydämellisesti joukkoonsa. Myöskin kirkkoherra Erkki Pennanen mursi monia ennakkoluulojani papeista. Hän oli avoin ja sydämellinen. Hän toi meille Raamatun, koska meillä oli takana vain siviilivihkiminen. Lauluryhmään osallistuu yli kaksikymmentä jäsentä. Tilaisuuksia on ollut runsaasti.
- Olen käyttänyt puheenvuoroja satunnaisesti seurakunnan tilaisuuksissa, Lauri kertoo. - Ne ovat olleet sellaisia todistuspuheenvuoroja. Nyt, viime kesästä lähtien on Raamattu ja sen sanoma tulleet jotenkin läheisemmäksi. Odotan johdatusta elämääni, Herran osoittamaa tehtävää.
                                                                                    25.1. 1983 Sana ja Työ lehti / TA

Oi Jumala, sä huolen meistä kannat,
tarpeemme kaikki armostasi annat.
Suo, että sinuun aina luotamme,
sun hyvyyteesi, Isä, turvaamme.

Sinä tuot syntiset pois pimeydestä ja annat katuville synnit anteeksi. Annat voiman tulla Jumalan lapsiksi, johdatat eksyneet elämäntielle. Hoidat heikkoja. Parannat haavoittuneet. Kannat uupuneet. Valmistat kodin kodittomille. Yhdistät itseesi ja liität sielut toisiinsa. Olet itse Luoja, Valo, Tie, Totuus, Elämä, Tuomari, Puolustaja, Ylipappi, Kuningas, Profeetta, Kaikkivaltias, Ikuinen, Rakkaus.
Ole kiitetty, Jeesus, näistä todistuksista, joita saamme kuulla sinun ihmeellisestä ihmisrakkaudestasi, joka etsii syntistä pelastukseen. Ylistys sinulle, Kristus, joka annat armahdetun osan jokaiselle, joka sitä sinulta pyytää. Kunnia sinulle, joka et anna ihmisen joutua tyhmyydessään helvettiin ja pimeydessään hukkua omissa aatoksissaan. Kiitos Pyhä henki, että asut tavallisessa ihmisessä ja otat hänet kerallasi luoksesi läpi taivasten taivasten, kun hänen aikansa on tullut lähteä. Tähän auta kaikkia.

lauantai 13. elokuuta 2016

lävistetyt kädet ulottuivat rakkautta täynnä

Venäjänreissulla oli eräänä päivänä tarkoitus mennä ostamaan tuliaisia marketista, mutta selkäni oli sen verran kipeä, että päätin vetäytyä kahville paikalliseen puotiin. Mutta siellä ei ollut myynnissä kahvia - ei kahvia, käsittämätöntä. Suomessa ei varmaan ole yhtään kuppilaa, jossa ei saisi kahvia? Mutta teetä oli jos jonkin sorttista ja niin sitten päätin ottaa semmoista. Se oli tällä kertaa vihreää ja posliinikannussa ja haudutettuna tosi hyvää. Sitä sitten lipittelin odotellessani, että retkikunnan "tytöt" saivat tyydytettyä ostotarpeensa.

Issias on vaivannut kesän aikana ja olo on ollut sen mukainen. Pahimmillaan on pitänyt etsiä aina uutta asentoa jalkoihin sekä seisoessa, kävellessä että maatessa. Lisäksi on tietysti yritettävä koko ajan uskotella lähimmäisilleen, että vika ei ole ylivoimainen ja että kyllä tämä tästä selkenee. Muutaman kerran ystävien kanssa kävellessä olen sitten kuullut ystävällisen huomautuksen: - että kyllä sä kävelet vaikeasti! Niinpä niin, oi ihminen, kun yritän koko ajan vähentää selkäkipua kävelytyylillä? Lukiessani psalmistan sanoja, tunnen suurta sympatiaa hänen ongelmiinsa, ehkä itselläni ei ole kuitenkaan läheskään hänen veroisiaan vaivoja, mutta ainakin haju semmoisesta?
"Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää. Sillä minun lanteeni ovat polttoa täynnä, eikä ole lihassani tervettä paikkaa. Minä olen voimaton ja peräti runneltu, minä parun sydämeni tuskassa." Ps.38:7-9. Vaivojansa ei voi valita, hieman voi tietysti oloonsa vaikuttaa syömällä terveellisesti, liikkumalla ja nukkumalla säännöllisesti tarpeeksi. Raamatun sana on kuitenkin ehdottomasti paras sielunhoitaja, ja se heijastuu kyllä koko ruumiin olemukseen. Jos vielä voi pyytää esirukousta ja saada sitä, on ihminen varsin hoidettu ja onnellinen.

Olemme saaneet aikaan korjauksia kodissamme ja sen myötä on pitänyt tehdä inventaariota tavaroista ja osa on arkistoitu, osa poistettu tarpeettomana ja osa laitettu helposti tavoitettavien joukkoon. Kirjavarastoni kävin läpi suurpiirteisesti, kun kirjahylly piti siirtää toiselle seinälle. Vanhojen kirjojen merkitys on ollut elämässäni sangen merkittävä ja niiden sanoma on ollut elämässäni suuri rikkaus. Erään vanhan kirjan välissä oli postikortti, joka oli päivätty jouluna -69. Siinä oli henkilötietoja saajasta ja antajasta. Sitten siihen oli kirjoitettu runo:

Me ojensimme syylliset kädet
kuin puut maasta tavoittamisen tuskaa täynnä;
liian kaukana taivas on maasta,
liian syvällä juuret.
Mutta eräät lävistetyt kädet ulottuivat
rakkautta täynnä mahdottomuuden läpi ylhäältä alas asti;
tarjosivat sovitusta ja rauhaa,
voimaa ja toivoa toivottomuuden maassa.
Ja niin lähelle tuli taivas maata,
niin lähelle Kristus.

Niin, syyllinen ojentaa kätensä Herran puoleen, ei kukaan muu. Kun ymmärtää olevansa rikollinen Jumalan edessä ja kehno kristitty, tulee entisestä näyttävästä päiväperhosta taas mato. Synnintunto on Jumalan työtä, joka tuo totuuden sydämen juuriin asti. Tietoisuus siitä, ettei minussa ole mitään hyvää, järkyttää. On varsinainen valaistumisen hetki, kun näkee olevansa kokonaan turmeltunut, täynnä syntiä, joka vain etsii purkautumistietä lihan kautta jatkuvasti. Tai että havaitsee, aina vain ajattelevansa itseään, omaa asemaansa, etujansa, mahdollisuuksiaan, hyötyään ja suosiotaan, ettei kerta kaikkiaan rakasta ketään muuta kuin itseään, ja sietää samoinajattelevia, jos heistä saa katetta elämälleen?

"Sillä sinun nuolesi ovat uponneet minuun, sinun kätesi painaa minua. Ei ole lihassani tervettä paikkaa sinun vihastuksesi tähden eikä luissani rauhaa minun syntieni tähden. Sillä minun pahat tekoni käyvät pääni ylitse, niinkuin raskas kuorma ne ovat minulle liian raskaat." Ps.38:3-5. Tässä Jumalan koulussa kirkastuu syntisten Vapahtaja, Kristus, joka on ottanut minun suuret syntini, väärät valintani ja koko roskan elämäni hoteisiinsa. Hän kärsii puolestani, että minä löytäisin rauhan hänen haavoissaan Golgatalla, että minä saisin syntini anteeksi, että näkisin toivottomuuden yössä Herrani. Hän ottaa minun liian raskaat taakkani kantaakseen, hän ostaa minut omakseen ilman takuutodistusta. Hän tekee syntisestä suurimman tarjouksen, ja voittaa kuolemalla kuolemanvallat.

"Minun sydämeni värisee, minun voimani on minusta luopunut, minun silmieni valo - sekin on minulta mennyt. Minun ystäväni ja läheiseni pysyvät syrjässä minun vitsauksestani, ja minun omaiseni seisovat kaukana." Ps.38:11-12

Istuimme vaimoni kanssa eräänä aurinkoisena aamuna kesämökillä kahvilla. Samassa huomasin tiellä ongelmia, rekka-auto oli kaatunut ojaan. Sanoin ääneen, että tuon ei pitäisi olla tuolla? Lähdin katsomaan, mitä siellä oli tapahtunut. Se oli virolaisessa rekisterissä kilpien mukaan. Mies kulki edes takaisin hermostuneesti tielle jääneen vetoauton vieressä. Jututin miestä ja huomasin, että hän ei osaa hyvin suomenkieltä, niinpä puhuin hänelle huonoa eestiä. Kysyin, oliko hän soittanut hätäkeskukseen - ei ollut. Soitin siis hätäkeskukseen. Pian poliisit tulivat paikalle ja jatkoivat kyselyä kuljettajalta. Ohjailin samalla liikennettä onnettomuuspaikan ohi, sillä tiellä oli soraa, muovipalasia ja metalliromua.
Perävaunu oli irronnut miehen mukaan kiinnityksestään? Ihmettelin, että miten hän oli päässyt tänne asti, jos se oli ollut auki koko ajan - mystistä? Koko kuorma oli mennyt tosi pehmeästi ojaan, sillä siinä ei ollut puita eikä kiviä. Lastikin painoi 22 tonnia - puuliimapalkkeja Loimaalle. Sitten tuli palokunta paikalle ja kävi suihkuttamassa vettä tielle.
Sanoin kuskille, että oli onni, ettei kukaan tullut vastaan, silloin olisi ihmisiä kuollut? Mies sanoi, että olisi ollutkin parempi, jos hän olisi kuollut. Mutta kiistin asian, kertomalla, että sitten alkaa ikuisuus. Hän ei halunnut jatkaa keskustelua.
Kysyin kuskilta oliko hänellä nälkä - ei ollut. Sanoin meneväni takaisin mökille. Parin tunnin päästä hän tuli ja pyysi kahvia - keitin semmoiset. Joimme viron pojan kanssa kahvit tuvassa ja hän pesi kätensä. Hänellä oli vähän pallo hukassa, ja kun kyselin, mitä nyt, hän ei oikein tiennyt mitä piti tehdä? Niin me sitten juttelimme viroksi sen, mitä minun taidoillani voi. Kävimme läpi maiden historiaa, kirkollista elämää, kummankin seurakuntayhteydet, autokulttuuria, neuvostoliiton aikaa, perheitämme, asuinpaikkojamme, marjanpoimintaa, jne. Hän esitteli minulle valokuvia kännykästään, kodistaan, perheestään, vaimostaan., tyttäristään. Kertoi kuuluvansa venäjän-kirkkoon, muttei olevansa ortodoksi - tämä oli minulle ihan uusi tieto?
Sanoin hänellä olleen varjeluksen, ettei kuollut ja ettei kukaan tullut autolla vastaan, kun perä irtosi. Mies myönsi Jumalan siunauksen olleen kanssaan. Hän kysyi, mitä kirkkoa edustan ja niin keskustelu jatkui. Hän oli siellä iltaan asti ja sitten tulivat nosturiautot ja toinen rekka, johon kuorma siirrettiin. Tie oli poikki monta tuntia. Puolenyön aikaan tyhjä perävaunu oli taas tiellä ja aamulla kaikki oli taas kuten ennen - paitsi, että tiessä oli rumat arvet.
Myöhemmin ajattelin tapausta ja sitä, että auto tipahti juuri meidän ojaan - se oli varmasti Jumalan johdatus. Rukoilimme vielä miehen ja hänen perheensä puolesta, että hän kohtaisi elävän Kristuksen ja pelastuisi

"Älä hylkää minua, Herra: minun Jumalani, älä ole kaukana minusta! Riennä minua auttamaan, Herra, minun autuuteni!" 38:22-23.

Olen tässä kesän kuluessa tavannut uusia tuttavuuksia ja vanhoja ystäviä Suomessa ja ulkomailla. On ollut upporikkaita, rutiköyhiä, ja siltä väliltä. On ollut sellaisia, jotka rakastavat Jeesusta ja sitten semmoisia, jotka eivät rakasta. On ollut sellaisia, jotka rukoilevat ihmissielujen pelastusta ja sitten semmoisia, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi asiaan. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat hyvin sairaita, lähellä kuolemaa ja sellaisia, jotka ovat saaneet varoituksen lähestyvästä lähdöstä. Olen tavannut itsevarmoja ja uskoon nähden välinpitämättömiä ihmisiä, hengellisiin tilaisuuksiin kyllästyneitä ja sitten niitä kaipaavia ja odottavia, elämän janoisia ja semmoisia, joilta elämän ilo on kadonnut. Olen tavannut rakastuneita, jotka kaipaavat läheisyyttä ja ystävää ja niitä, jotka ovat pettyneenä luopuneet ihmissuhteista lähes kokonaan. Olen nähnyt lasten innokasta leikkiä ja kooheltamista ja apaattisia vanhuksia, jotka katsovat kylmän puhuvasti taivaanrantaan. Olen kohdannut itsevarmoja, ylpeitä, omanarvontuntoisia ihmisiä, jotka ovat voineet halveksia lähimmäisiään ja arvostaa heidät mitättömiksi. Olen tavannut nöyriä, omien rajallisuuksiensa kanssa painivia, heikkouskoisia, joiden elämänhalu ja voima ollut siinä sun kiikulla koko ajan. Kaikkien näiden puolesta rukoilen tänään, että he pelastuisivat ja saisivat olla Kristuksen uskossa ja turvissa, että hyvä Jumala avaisi heille uskonsilmät näkemään armollisen Vapahtajan. Rukoilen, että he olisivat kaikki kerran pelastettuina taivaassa heikkouksistaan huolimatta - tai juuri niiden tähden.

Jeesus, sinä suuri ylipaimenemme ota kaikki vaivatut sielut syliisi, hoida meitä tavallasi ja tahdollasi, sanallasi ja hengelläsi. Omat arviomme eivät riitä totuuteen, siksi anon kaikille sinun totuutesi avautumista. Anna meidän nähdä kurjuutemme syvä olemus, mutta älä hylkää meitä sen tähden, ettemme ole mitään. Emme pysty ohjaamaan toinen toisiamme ihmisinä, emme edes tiedä, mikä on meille itse kullekin parasta. Mutta auta sinä meitä, auta jokaista - semmoisiakin, jotka ajattelevat, etteivät mitään apua tarvitse tänään. Muista eestinpoikaa ja hänen perhettään, kaikkia tyhjäntoimittajia, sairaita, kuolevia – koko maailmaa.