maanantai 24. marraskuuta 2014

Vanha pelargonia

Lapsena meillä oli ikkunalla ja kesällä eteisen kaiteella monta pelargoniaa, joita sanottiin Turussa päin pelakuuksi. Se oli sellainen köyhän perheen kukkanen, jota leikattiin syksyllä ja istutettiin keväällä uutena tuoreeseen multaan. Se ei ollut mikään hyvänhajuinen kukkanen, mutta kaunis se oli, kun ei verrannut muihin kukkasiin. Se on tuontitavaraa ja kulkeutunut Afrikasta ilmeisesti merimiesten mukana Suomeen 300 vuotta sitten? Kesällä on edelleen meidän kotimme terassilla yleensä ollut kirkkaanpunakukkaisia pelakuita ja melko pienellä hoidolla ne ovat kauniita koko kesän ajan. Kun katselen niitä, muistan monta tapausta ja ihmistä menneisyydestä, tunnen jopa tuoksua vuosien takaa.

80-luvulla oli työssäni useamman vuoden yhtäjaksoinen evankelioimistyön jakso, jolloin kiertelin päätoimisesti ympäri Suomea Kristuksen asialla. Vanhalla autolla ajettiin ja maisemat vaihtuivat, samoin ihmiset ja murteet. Monenlaisella kokoonpanolla olimme liikkeellä ja monen uskovan kanssa olin työyhteydessä. Pidimme tilaisuuksia tehtaissa, työpaikoilla, kesänviettopaikoissa, leirintäalueilla, ravintoloissa, vankiloissa, kaupoissa, kirkoissa, kaduilla, toreilla, yöllä ja päivällä. Vain Jumala tietää, mikä olikaan lopputulos?
Monen erilaisen ja -ikäisen puhujan lisäksi oli näissä tilaisuuksissa monta laulajaa, muusikkoa, kuoroa ja todistajaa. Eräänä vuotena oli meillä yhteistyösopimus Kansanraamattuseuran kanssa, että pidämme yhdessä kesäaktiokiertuetta, jossa laulajana toimi Kari Kuuva. Hän oli siihen aikaan jo entispäivän tähti, jonka parhaat iskelmävuodet olivat ajoittuneet 60-luvulle. Usein hän sanoikin noiden päivien aikana vitsikkään lauseen: - Ihailijani ovat 60-vuotiaita naisia! Huomasimme kuitenkin, että hän osasi työnsä ja esiintyi varmasti jokaisessa tilaisuudessa. En muista hänen laulaneen koskaan väärin tai menettäneen jotenkin otettaan tilaisuuteen. Hän osasi ottaa yleisönsä. Mutta kulissien takana hän sitten kyllä jännitti ja hermoili. Hänen Salli-vaimonsa olikin tässä tyynnyttelyssä iso apu, että saatiin taiteilija ruotuun.
Karin kuuluisimpia iskelmiä oli ollut aikoinaan vitsiksi tehty tango pelargonia, jota soitettiin kaikkialla Suomessa. Siinä sanotaan: "Myrsky-yönä vaari hukkui meren mustiin laineisiin. Tuonen käki jossain kukkui, jäi mummo kyyneliin. Sinä yönä kukkiin puhkes' vanha pelargonia. Liekkiin hehkuvaan se aukes', kuihdu ei kai milloinkaan." Muistan hyvin tuon laulun, vaikkei se koskaan minulle mitään puhunutkaan, oli vain hauskaa ajankulua, jota hoilattiin pienessä kännissä.

Rauman satamasta lähti 8. joulukuuta 1964 puolustusvoimien 12,4 metriä pitkä kuljetusvene K-8 illalla kello 20 kohti Kuuskajaskarin linnaketta. Veneessä oli päällikkönä ylikersantti ja miehistönä kaksi varusmiestä. Mukana oli matkustajina 38 naista, jotka olivat matkalla linnakkeen alokastanssiaisiin. Tunnelma oli tietysti hilpeä ja juttu luisti. Silloin joku naisista viritti laulun vanhasta pelargoniasta. Jossain vaiheessa laulu tuli siihen kohtaan, jossa kerrotaan, että vaari hukkui myrsky-yönä. Toinen naisääni huusi: - Lopettakaa!
Aivan kuin hän olisi jo aavistanut, mitä olikaan tulossa. Sillä vain muutama minuutti tuosta hetkestä ja siihen törmäsi Rauman satamassa hinaaja Rauma II. Hinaaja Rauma II:n piti avustaa M/S Finnmerchantia, koska tehtävään alun perin määrätty Hollmingin hinaaja Kuutti ei yksinään jaksanut kääntää raskasta rahtilaivaa, mutta laivan lähtö siirrettiin kovan tuulen vuoksi seuraavaan aamuun. Hinaaja oli palaamassa laituriinsa pimeässä ja tihkusateessa näkyvyyden ollessa noin 500 metriä. Sadan metrin päässä Hakunin laiturista hinaajan valoihin ilmestyi vasemmalta kuuden solmun (11 km/h) nopeudella kulkenut vene, johon hinaaja törmäsi. Vene kallistui, ryyppäsi vettä ja kaatui. Kuljetusvene upposi ja 41 veneessä olleesta ihmisestä 28 hukkui. Vene painui nopeasti perä edellä pohjaan 9 metrin syvyyteen ja vain 13 ihmistä nousi pintaan. Hinaaja Rauma II ja paikalle tullut hinaaja Kuutti alkoivat pelastaa veteen joutuneita. Yksi matkustajista ui laituriin ja 12 pelastettiin hinaajiin. Koko miehistö, sekä 25 matkustajaa hukkuivat. Monet matkustajista olivat veneen keulassa sijaitsevassa hytissä, josta oli hankala poistua kapeita portaita pitkin. Hytissä olleet saatiinkin pois vasta kun vene oli nostettu pinnalle. Veneen kylkeen oli törmäyksessä tullut vain pieni painauma, muuten vene säilyi ehjänä, joten se upposi kallistumisen vuoksi. Molemmat veneet käyttivät valoja havaitsematta silti toisiaan, joten onnettomuuden perussyynä voi pitää tähystyksen laiminlyömistä.
Nuorten avunhuudot kuuluivat keskeltä sysipimeää yötä: - Äiti auta! - Jumala auta! Pian ne alkoivat vaimentua. Pian ne hiljenivät kokonaan. 16-vuotias Leena Kivekäs Rauman maalaiskunnan Monnan kylästä kauhoi jääkylmää vettä Rauman satama-altaassa. Paksut, märät talvivaatteet vetivät vain välttävästi uimataitoista tyttöä syvyyksiin. Rännänsekaisen sateen keskellä pimeyttä halkoivat sataman ja hätiin tulevien alusten kirkkaat valot. Leena Kivekäs pelkäsi, ettei häntä huomata merestä – että hän hukkuu niin kuin monet muut tytöt siinä ympärillä. Juuri silloin hänen eteensä ilmestyi ylösalaisin kääntynyt armeijan maitotonkka. Hän tarrasi sen pohjaan kangistunein sormin.
Myöhemmin hän totesi: - Ihme, että jäin henkiin.

Kaksi aviomiestä ihmettelivät, 
että heidän vaimonsa hukkuivat onnettomuudessa, kun naisten piti olla yhdessä aivan muualla, ei edes pitänyt olla Raumalla?

Raumalla on paljastettu murhenäytelmän jälkeen muistomerkki. Erään kauppaopistossa opiskelleen neitosen kuolemankamppailu oli päättynyt hyiseen mereen ja kun hänet löydettiin, hänen kätensä olivat ristissä löydettäessä niin tiukasti, etteivät sukeltajat saaneet niitä irti toisistaan.

Olin armeija-aikana talvella kelirikkoalus Pirttisaaressa palveluksessa pari kuukautta juuri tuolla reitillä, Rauman satama - Kuuskajaskarin linnake. Kuskasimme maavoimien miehiä saaren ja mantereen välillä. Silloin onnettomuudesta oli kulunut viisi vuotta ja vanha pelargonia soi edelleen.

Eräänä aamuna lenkkiä kävellessäni löysin maasta kymmeneneuronsetelin. Se oli märkä sateesta ja ryppyinen muodoltaan. Mietin, että kenenkä se olikaan, näkyisikö omistajaa? Mutta paikalla ei ollut muita, joten se oli siis minun. Myöhemmin rahan kuivuttua kotona käyttövalmiiksi ajattelin taas merionnettomuutta, Jumala ottaa omakseen eksyneitä, kadonneita, kelvottomia, ryppyisiä, haalistuneita ja tuulen viemiä sieluja. Ne ovat hänen kaksinkertaisesti, luomisen ja lunastuksen kautta. Ja meri saattoi olla monen pelastuspaikka?

Millaisin sävelin itse kukin täältä lähteekään, mitkä ovat viimeiset maisemat, kasvot, äänet, sanat? Ja kuka on vastassa seuraavalla asemalla, Jumala vai saatana? Kääntyminen Jumalan puoleen on nöyryyttävää mutta välttämätöntä. Ilman sitä ei voi saada apua eikä pelastua. Niin israelilaiset sanoivat Herralle: "Me olemme syntiä tehneet; tee sinä meille aivan niinkuin hyväksi näet, kunhan vain tänä päivänä autat meitä." Ja he poistivat vieraat jumalat keskuudestaan ja palvelivat Herraa. Silloin hän ei enää kärsinyt, että Israelia vaivattiin. Tuom.10:15-16. Todellinen hätä jaa vaiva ovat kääntäneet monen mielen Jumalan puoleen, vaikka osa olisikin aina vain hätäparannusta, vankilauskoa ja tekopeliä. "Kuulkoon Herra sinua hädän päivänä, varjelkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi. Herra, auta! Vastatkoon kuningas meille, kun huudamme." Ps.20:2,10. Kun hädänalainen on montussa, hän tuntee itsensä kovin pieneksi ja mitättömäksi. Silloin Kristuksen arvo nousee ja Vapahtajasta tulee hänen silmissään kuningas, jolla on kaikki valta myös hänen elämässään. Kuoleman edessä ihminen on avuton ja ansioton, vapisee ja pelkää. Hän tarvitsee kuoleman voittajaa, Jeesusta, jolla on hallussaan kuoleman ja tuonelan avaimet. "Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa. Ps.68:21. Jumalan hyvyys ilmenee siinä, että ihmisessä ei ole mitään rakastettavaa ja kuitenkin Lunastajamme tahtoo meidät vapahtaa ja ottaa omakseen. Hänen haavoitettu kätensä hapuilee syntisen kättä kylmässä maailman meressä, ettei tämä kuolisi ikuisesti. Enkelit iloitsevat, kun hätääntynyt sielu lausuu rukouksensa Herralle. On pelastuksen päivä, vaikka muut sanoisivat, että oli lähdön ja kuoleman, hukkumisen päivä. "Mutta sinä, Herra, Herra, auta minua nimesi tähden, sillä sinun armosi on hyvä, pelasta minut." Ps.109:21.
Eräänä päivänä kuolleen läheisen haudalla on vanha pelargonia muistona hänen elämästään. Mutta missä on hänen sielunsa, onko se Herran luona, vai harhailemassa pimeyden valtojen toivottomassa tuomion odotuksessa ilman Kristusta? Kukaan ei laula haudalla, mutta pelastetun sielun ilo taivaassa on suunnaton, ja hän on saanut ikuisen ilon, ilolaulun, kiitosmielen ja on pysyvästi Kristuksen luona. Kukkaset lakastuvat ja kuolevat, häviävät, mutta uskova elää aina ja ikuisesti.

Frans Lehto kirjoitti aikoinaan laulun, joka sopii merestä pelastuneelle: Sä, Jeesus, löysit lampaasi, sä löysit eksyneen…. On ehkä pitkä matkani, en tuota tietää voi. Voi kohta lyödä hetkeni, ja lähtökello soi…. Kun silmän loiste himmenee, ja käsi lämmin kylmenee, on silloin, Jeesus, haavasi mun kuolinvuoteeni…. En pelkää henkivaltoja Jeesuksen seurassa. Ei kuolon virrat kauhista Herramme haavoissa….

Herra, ihmiset puhuvat kovin kevyesti sinusta, mainitsevat helposti nimesi, kääntävät sinulle selkänsä ja unohtavat kaiken sen, mitä olet tehnyt hyväksemme. Mutta sinä voit puhua väkevästi sallimalla elämän kohtaloiden heitellä sieluja, että heräisivät. Kuule herätettyjen huudot, kuule hätääntyneiden avunpyynnöt, kuule kurjien kuiskaukset. Pelasta hukkuvat, kadotukseen marssivat sielut, ennenkuin hetki lyö. Tempaa kadotuksen kuiluun uppoavat hyisestä merestä. Katso armossasi meihin ja puhu aikalaisillemme, Jeesuksen nimessä, aamen.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kiitä Herraa, minun sieluni

Monta hengellistä laulua on sävelletty tuohon ihanaan psalmiin 103 Armollisen Jumalan ylistys, joka alkaa sanoilla: "Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt, hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi"
Hallussani on vanha valokopio laulusta, joka lienee syntynyt 60-luvulla Hämeessä ja on tehty juuri tämän psalmin johdosta. Laulu on täynnä iloa ja kiitollista mieltä, sen ohjeeksi on merkitty laulettava riemulla. Tekijä on elänyt Raamatun sanoman läpi olemuksensa ja se on hänen henkilökohtainen todistuksensa, jonka kautta hän lähestyy Jumalaa suuren seurakunnan ja kaikkien pelastettujen kanssa. Siinä on piirretty eteemme suuri Jumala ja ylistettävä armonsa. Se tieto on lämmittänyt ja synnyttänyt ilon sielun syvyyteen. Tekijäksi on kirjattu Jaakko Immonen.

Olin mukana kotiseuroissa kauniina kesäsunnuntaina Vesilahdessa joskus 80-luvun alkupuolella eräässä maalaistalossa. Väkeä oli koolla runsaasti ja ihana Pyhän Hengen siunaama ilmapiiri lämmitti sydämiä. Oli useita puheenvuoroja ja yhteislauluja säesti eläkkeellä ollut Nokian seurakunnan kanttori Jaakko Immonen. Olin tavannut hänet joitakin vuosia aikaisemmin 70-luvulla Helsingissä. Hän oli innostunut ja innostava persoona, josta aivan pursusi pelastuksen riemu. Juttelimme ja koimme yhteyttä Herrassa, vaikka ystävyytemme olikin sangen ohut. Pieni mies puristi minua lujasti kädestä ja katsoi hymyilevin silmin vaihdettuamme muutaman sanan kuluneesta tilaisuudesta - ja Kristuksesta. Oli pieni pala taivasta ja aika pysähtyi hetkeksi. Lähtiessään hän unohti baskerinsa ja palasi sitä noutamaan. Se onkin viimeinen muistikuvani hänestä. Vähän ajan kuluttua näin hänen muistokirjoituksensa aviisissa ja niin oli jälleen yksi Jeesuksen oma päässyt kotiin täydellisten kuoroon.

Kanttori, säveltäjä Jaakko Immonen (1914-1987) vaikutti mm. Lempäälässä luontaiskylpylässä 1960-1980 luvulla hyvin vahvasti kaikkien musiikkielämään ja myös kylpylässä pidettäviin hartaustilaisuuksiin, joita hän johti monet vuodet. Hänen muistokonsertissaan Lempäälän kirkossa marianpäivänä 22.3. 1992 esitettiin monia hänen teoksiaan ja sovituksiaan. Konsertti oli Inkerin vanhusten hyväksi ja sen järjestivät Lempäälän seurakunta ja kristilliset eläkeläiset. Eräässä 60-luvun äänitteessä, jota kuuntelin, evankelista Kaisa Mikkola viittasi puheessaan Lempäälään ja kertoi että kanttori Jaakko Immonen oli omistanut kielten selittämisen armolahjan, jota oli käyttänyt seuroissa hänen puhuessaan kielillä.

JI kirjoitti ja sävelsi monia lauluja Herran kunniaksi ja esitti niitä. Eräässä sanotaan: Pyhä on Herra, Pyhä on Herra, Pyhä on Herra ja Jumala. On auttajamme, armahtajamme. Hänelle soikoon riemuinen Halleluja. Hänen on voima, Hänen on voima, Hänen on voima ja väkevyys. On Kuninkaamme, on Jumalamme Hänelle soikoon riemuinen Halleluja. Se on ylistyslaulu Pelastajalle, joka on kaiken kristillisyyden keskus. JI oli nuoruudessaan Säämingissä kanttoriurallaan melkoisessa pohjalukemassa, kun viina maistui ja soitto raikui suurin piirtein samassa tahdissa. Hän kertoi olleensa kerrankin niin humalassa kirkonmenoissa, että putosi kesken kaiken urkupukilta ja se oli sillä kertaa soitot soitettu. Usean huomautuksen ja varoituksen jälkeen hän menetti kanttorin virkansa ja omistautui alkoholistin vaihtelevaan uraan, jota kesti pitkään. Muistaakseni se oli Lempäälän kanavan rannasta, kun Gideon-veljet hänet veivät johonkin herätyskokoukseen Tampereelle ja siellä hän sai syntinsä anteeksi. Alkoi uusi elämä, uskovan kanttorin uusi elämä. Hän sai virkansa
takaisin ja alkoi syntyi lauluja, joissa oli uusi laulu Vapahtajan kunniaksi.

Evankelista Hilja Aaltonen kirjoitti runon Juubalin kannel, jonka Jaakko Immonen sävelsi. Raamattu kertoo, että "Hänestä tuli kaikkien niiden kantaisä, jotka kannelta ja huilua soittavat". 1.Moos. 4:21. Juubal nimi merkitsee virta, puro. Hän oli Lemekin ja Aadan toinen poika. Laulussa sanotaan: Juubalin kannel heläjää. Sävelet sen syntyvät kipujen keskellä, keskellä riemun ja kiitoksen. Sävelet elää herkimmin ehkä silloin, kun on kaikuna maisema kyynelten. Sävel aamun ja hämärän….. Kädet hyvän Paimenen valmisti soittimen Juubalin huilun ja kantelen. Majoihin Herran kuorona soimaan kerran kiitoslaulua kunnian Kuninkaan. Sävel Juubalin kantelen, sitä ymmärrän….. Jumalan kantele santelipuinen kantele olet ihminen joukossa ihmisten, suku aamun hämärän. Varmaan JI koki nuo sanat hyvin omakseen,vaikkei tietääkseni soittanutkaan kannelta eikä huilua, mutta oli mielellään aikansa Juubal, joka heijasti lahjoillaan Kristuksen valoa ympäriinsä. Jeesuksen kädet valmistivat hänessäkin ihmeellisen todistajan, joka nostettiin ojanpohjalta kunniapaikalle, jonka juopuneen örinän Jeesus muutti kauniiksi kiitosvirreksi.
Toinen Hilja Aaltosen runo, jonka Immonen sävelsi oli nimeltään Ota harppuni, Herra. Siinä on hieman saman sisältöinen sävy kuin tuossa ensimmäisessä: Ota Herra mun kanteleeni, se viritä uudestaan. Veren sävel suo sydämeeni, se sieluni virvoittaa. Ota henkeni harppu ja soita, kun kerran se kädessäs' soi. Minut jälleen itselles' voita, sydän sammunut syttyä voi. Evankelista kaipaa olla lähellä Kristusta ja saada maistaa Herran armoa ja voimaa, jota on joskus aiemmin kokenut ehkä runsaastikin. Varmasti Immonen on löytänyt Aaltosen ajatuksissa ja rukouksissa samankaltaisuutta kutsumustietoisuutta Jumalan palvelijoina ja se on sytyttänyt lauluun.
Kolmas Hilja Aaltosen runoon sävelletty laulu oli otsikoitu Jerusalem ja sen sisältö käsittelee uuden taivaallisen Jerusalemin olemusta, sekä uskovan sielun kaipausta päästä sinne. Hallussani oleva nuotti on vuodelta 1971 ja kuvittelen, että se on JI:n myöhäisempää tuotantoa ja on kuin suuri rukous, jossa vuorottelevat itku ja ilo.

Raamattuopiston vahva nainen, Marja-Terttu Tolamo kirjoitti runsaasti runoja ja monet niistä JI sävelsi. Eräs puhui siunauksen merkityksestä uskovan elämässä: "Kätke varjoon kättesi, anna ettei ainoakaan työnnä pois, auta että lapses' ois' missä täällä kulkeekin heijastusta Mestarin…. Alla armokättesi anna tehdä työtäni, anna suuren rakkauden täyttää sydän syntisen. Päivittäin suo voimasi, rauha tiellä tahtosi." Yleensä näissä lauluissa on vahva pyhityselämän odotus ja siis kristillisyyden jokapäiväisen elämän rukous. Jeesus on kaiken keskus ja hänelle kerrotaan kaikki ja häneltä odotetaan kaikkea. Laulussa Lepo tahdossansa sanotaan: "Hän kaiken voi. Ei voimallansa määrää. Vain hyvää suo. Nyt rauhaa vain ei teissään mitään väärää. Ei muuttua voi suuri uskollinen." Saman työparin jälkiä ovat myös laulut Via dolorosa, Uusi virsi ja Ovi avautuu.

JI sävelsi V. Lehmussaaren puhuttelevan runon Lunastuksen syvästä voimasta ja siitä tuli hyvin suosittu: "Lunastit huono ja kalliiseen hintaan, kun sinä lunastit muin, verelläs' kerran näin ristillä kuollen. Mä olen oma nyt sun….. Valitsit minut ja valitsit huono, vaan oli valinta sun. Kaikessa rikon ja kaikkea puutun, vaan olen sittenkin sun." Monen uskovan on helppo yhtyä tekstiin, koska se on niin todellinen jokaiselle, joka kulkee lähellä Kristusta.

Einari Vuorela oli aikansa kulttuuripersoona ja kuuluisa runoilija, jolta syntyi monta runsaasti teoksia. JI sävelsi myös hänen runojaan. Yksi oli nimeltään rukous: "Herra, älä mua jätä synninyöhön nukkumaan. Nosta suuri sielunhätä, nosta hätä, synnin hätä….. Auta tuomiosi alta, langennutta lastasi. Vihmo veri Golgatalta, pese minut puhtaaksi." Eräässä toisessa laulussa, jonka otsikoksi on laitettu Iltavirsi, sanotaan: Rakas Jeesus, saavu jo, laskenut on aurinko. Ehtoon varjot tummuu mailla, sieluni on rauhaa vailla…. Päättynyt on päivän työ, kohta saapuu synkkä yö. Pahan paulat minua vainoo, saavu Jeesus turvani ainoo….Jeesus juureen ristisi, lasken raskaan kuormani. Tuho uhkaa sieluani, sodi Jeesus puolestani."

Aarno Kartilan runon Ikinuorten laulun JI sävelsi kuin muistutukseksi elämän rajallisuudesta ja vanhuuden askelista. "Päivä jo painuu iltaansa kohti, kulje, oi Herra, viel' kanssani mun. Tähän asti tietäni sun kätes' johti, edelleenkin olla suo lapsesi sun….. Voi, kunpa oppisin kiitoksen kieltä, oppisin nöyränä palvelemaan! Kasvata uskoa, Kristuksen mieltä, auta mun itseni unhottamaan." Säveltäjänkin elämä oli kallistumassa loppua kohti, päivätyö oli loppusuoralla ja hän jo tähyili taivaalle, milloin Herra tulee noutamaan omansa kotiin. Elämän arvot olivat Vapahtajassa ja aika täällä vain väliaikainen huolineen ja murheineen. Taivaassa olisi kaikki toisin.

Jumalan rakkaus on ihmeellinen voima, joka saa ihmisen kiitolliseksi, murtaa kovan sydämen ja yhdistää ihmisen Luojaansa. Jumalan rakkaus saa mykän puhumaan, kiroilijan kiittämään Herraa, pilkkaajan antautumaan hänen parannettavakseen, saa aikaan uuden laulun Jumalalle, kiitosmielen pelastajalleen. Jumalan rakkaus antaa halun lähteä liikkeelle, se nostaa masennuksesta ja toivottomuudesta, kohottaa katseen korkeuksiin ja Golgatalle, Jeesukseen. Jumalan rakkaus tekee maalliset toisarvoiseksi ja nostaa ylitse kaiken ajallisista asioista ihmisten pelastuksen tarpeen. Se innoittaa välinpitämättömän ja ateistin tekemään lähetystyötä, saa ahneen kukkaron se avautumaan toisten auttamiseen ja valheellisen puhumaan totta, itsekkään sydämen se saa kiintymään tuntemattomiin ihmisiin, jotka uskovat Jeesukseen, uhraamaan aikansa ja varansa Jumalan Karitsan kunniaksi. Jumalan rakkaus siunaa arvotonta, ansiotonta, mitätöntä, turhaa, toivotonta, kehnoa, rikkinäistä, ilotonta, kurjaa, onnetonta, avutonta, köyhää, nälkäistä, janoista, alastonta, vangittua, hylättyä, alaspainettua niin, että uusi elämä alkaa virrata hänen olemukseensa kuin kuuma sydänveri suonissa. Se tekee erämaahan keitaan, se puhkaisee kovaan kallioon vesilähteen ja antaa mannaa taivaasta. Se on maailmankaikkeuden suurin voima, joka säilyy silloinkin, kun kaikki näkyvä tuhoutuu, loppuu ja palaa poroksi ja tullut tiensä päähän. Se ei häviä koskaan, ei petä koskaan, eikä muutu.

Olen kopioinut vanhasta kelanauhasta äänitteen Kauhavan seurakunnassa pidetyiltä herätyspäiviltä, 60-luvulta. Siellä on muutama Jaakko Immosen laulama laulu. Eräs sellainen kuului: ”Pyhä on Herra, on auttajamme, armahtajamme, hänelle soikoon riemuinen halleluja.... hän kohta saapuu, saa pilvihin, kuin vetten pauhu soi laulu kiitoksen hääsaliin Herran käy joukko valkeuden.... soi psalttarein halleluja, soi kantelein.....”

Jumala on hyvä ja kaikki hänen tekemisensä kohdistuu syntisen auttamiseksi elämän tielle, siksi "Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä." Ihmeellistä, että voit kuunnella ja kärsiä tällaisia epätäydellisiä lapsiasi, jotka kiittävät nimeäsi joka päivä. "Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt, hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi" Ei ole suurempaa lahjaa kuin sinun armosi, anteeksisaamisen lahja, jolla olet voidellut uskovasi ylitsevuotavaksi arkiseen elämäämme. Synnytä tähän aikaan uusia Jaakko Immosen kaltaisia pelastuneita ja parannettuja sieluja, jotka laulavat sydämestään sinulle ylistystä Isälle Jeesuksesta, kunniaa Jeesukselle ja Pyhässä Hengessä Jeesuksen seurakunnassa.