perjantai 20. elokuuta 2021

Tuntematon sotilas

 Eräs sairas ystäväni soittaa minulle ja esittelee itsensä aina syöpäläiseksi, koska on sairastanut tätä vaivaa jo vuosikausia vaihtelevasti. Puhelut ovat kuitenkin olleet hyvin veljellisiä ja rohkaisevia keskusteluja uskon merkityksestä ja Jeesuksen tuntemisesta arkielämässämme. Olemme rukoilleet toinen toistemme puolesta jo vuosikymmeniä ja pyrimme samaan päämäärään, Vapahtajan turviin ja Isän kotiin. Hän on eräs Jeesuksen tuntematon sotilas täällä keskuudessamme.

 


Vanhassa virressä tuntematon runoilija kertoo uskovan kulkureitin vaaroista ja tuo nuoremmille tiedoksi kokemuksellisesti, mitä on luvassa Jeesus-tiellä matkalla taivaaseen. Siinä tulevat ilmi sekä sisäiset että ulkoiset rasitteet, jotka eivät vähene matkan kestäessä:

 

Tie sinne ohdakkeinen on ja portti ahdas aivan vie alle ristin, ahdingon ja murheen, sodan, vaivan. Siellä esteet lukemattomat, suot, laaksot, mäet, kukkulat kohtaavat matkamiestä.

 

Myös paljon vihollisia on heitä vaivaamassa, saa niitä vastaan sotia suuressa ahdingossa. Synkeä korpi maailman eksyttää moneen vaaraan myrskyissä kulkiessa.

 

Myös monet murheet maalliset vaivaavat painollansa ja ruumiin tarpeet, puutokset sortavat suruillansa. Katoava maja maallinen, astia heikko, savinen myös mieltä rasittaapi.

 

Tällaisilla näkymillä Herran omat kulkevat, tuntemattoman sotilaan roolissa ties missä.

Jumalan sotaväki on aina koostunut mitä erilaisimmista ihmisistä, Hän valitsee armeijansa eri perustein kuin maailma. Ja kuitenkin Hänen uskovansa ovat sotaurhoja ”sotaurhoja, sotakelpoisia miehiä” 1.Aik.12:8. Kaikilla heillä on nimi, mutta emme tunne kaikkia heitä nimeltä. Jumala kuitenkin tuntee ja kutsuu jokaista nimeltä. Urheuden mittana olivat saavutukset ja rohkeus sodassa. Siksi heitä mitattiin suhteessa vihollisiin. ”pienin sadan, suurin tuhannen miehen veroinen” 12:14.

Uskovat ovat vaikutukseltaan tällaisia, heidän aikaansaannoksensa mitataan taivaassa Jeesuksesta ja Hänen voitostaan käsin. Yksi pieni Herran todistaja ja esirukoilija on Jumalan sotaurho, joka saa paljon tuhoa aikaan vihollisrintamassa. Jokaisen sielun pelastumisen takana on Jumalan suunnitelma, sanan todistus, elämän todistus ja rukous. Näihin Herra kutsuu ja valtuuttaa palvelijoitansa.

 


Eräs ystäväni oli seurakunnan nuoriso-ohjaaja, uskova mies ja kutsumustietoinen Kristuksen sotilas. Ei mikään kuuluisuus, mutta uskollinen palvelija kylläkin. Hän oli käytännön mies, muttei mikään kirjallinen lahjakkuus. Kirkkoneuvosto pyysi häneltä monta kertaa nuorisotyöstä kirjallista toimintasuunnitelmaa, mutta sitä ei vain kuulunut. Kirkkoherra, hänen esimiehensä, pyysi sitten ystävällisesti, että nuoriso-ohjaaja tekisi jonkinlaisen paperin muodollisesti hyväksyttäväksi. Niin ohjaaja sitten kirjoitti:

- Haluan toimia tulevana vuonna Jumalan johdatuksessa.

Kun seurakuntaneuvosto sai paperin eteensä seuraavaan istuntoonsa, se oli aivan mykistynyt. Kirkkoherra yritti pelastaa, mitä oli pelastettavissa ja kertoi ohjaajan kulkevan kylällä ja juttelevan erityisesti nuorten ihmisten kanssa uskonasioista. Vihdoin puheenjohtaja sanoi:

- Tämä on hyvä, minusta ei olisi tuollaiseen.

 

Tuntematon sotilas on asemissaan, joskus puolustaa, joskus hyökkää ja taistelu käy voimille. Vihollinen pommittaa etulinjaa eniten, Herran todistajat ja sananpalvelijat ovat kohteena. Uskova on paholaisen maalitaulu ja se vihaa kaikkia Kristukseen uskovia suunnattomasti. Tästä virsirunoilija kirjoitti:

 

Saatana heihin ampuu nuolillaan tulisilla. Langettaa heitä koettaa juonillaan kavalilla. Ei taida järki käsittää, mitenkä monta virittää hän julmaa ansaa eteen.

 

Kuin jalopeura kiljuva hän heitä kiertelee, kuin julma peto saalista nielläkseen väijyilee. Sentähden heidän sodassa, kilvoituksessa kovassa yöt, päivät täytyy olla.

 

Jos uskova rakentaa elämäänsä Kristuksen varaan, siihen sisältyvät pelastus, armo, sydän, elämä, omantunnon rauha, vapaus syyllisyydestä, sekä halu kertoa evankeliumia muille. Jeesus taas luottaa omiinsa ja uskoo heille sanomansa ja nimensä käytön ja valtakuntansa julistamisen.

Jumalan omien tulee oppia taistelemaan ja se ei toteudu muuten kuin käytännössä. ”olivat taisteluun harjaantuneita” 1.Aik.5:18. Erilaiset elämänvaiheet, ihmiset, ihmissuhteet, sairaudet ja vaikeudet opettavat uskovia luottamaan Herraa. Harjaantuminen merkitsee sitä, että on kokemusta ennen tuntemattomista ansiosta. Jumala opettaa sitä uskovaa, joka kuuntelee Häntä. Hyvä on kuunnella myös toisia uskovia ja heidän kokemuksiaan, niistä on paljon hyötyä. Hengellisistä kirjoista on paljon iloa taisteluun harjaantumisessa, etenkin elämänkerroissa on runsaasti aineistoa, jonka omaksuminen siunaa pitkään. Siellä puhuvat myöhempien aikojen Epafraat. ”Tervehdyksen lähettää teille teikäläinen Epafras, Kristuksen Jeesuksen palvelija, joka rukouksissaan aina taistelee teidän puolestanne, että te pysyisitte täydellisinä ja täysin vahvoina kaikessa, mikä on Jumalan tahto.” Kol.4:12.

 


Rukouksen merkitystä ei voi koskaan yliarvioida, sillä siinä etsitään Herraa ja Hänen apuaan. Yhteinen rukous on vielä vahvempi ase, sillä siihen yhtyvät monet ja asia on sama. ”he huusivat taistelussa Jumalan puoleen, ja hän kuuli heidän rukouksensa, koska he turvasivat Häneen” 5:22. Huuto on kovempaa kuin kuiskaus tai puhe ja osoittaa heidän suuren hätänsä ja riippuvuutensa Jumalastaan. Se on heille turvapaikka, josta virtaa taivaallista rauhaa ja luottamusta heidän elämäänsä ja tässä tapauksessa taisteluunsa.

Uskovien tulee yhteisesti sopia rukousaiheista ja –kohteista. Niitä tulee säännöllisesti kantaa Herran eteen ja taistella voittoon asti. Silloin ei riitä jokin pieni rukoushetki iltapuhteina peiton alla, kysymys on ajan varaamisesta, erottamisesta rukoukseen, keskittymistä vain siihen. Siellä otetaan yhteen henkivaltojen kanssa taivaan avaruuksissa (Ef.6.) ja tehdään mahdolliseksi se, mitä ei vielä nähdä.

 

Mutta tuntematon sotilas joutuu ahtaalle oman persoonansa kanssa, kun kaikenlaiset sisäiset taistelut ja kriisit ovat kiusaamassa. Silloin vanha ihmisluonto tulee näkyviin pelottavan voimakkaana. Tästä virsi jatkaa:

 

Myös sisällinen turmelus useimmin heitä vaivaa, ja luonnon vastahakoisuus sielulle hautaa kaivaa. Nyt kiusaa heitä epäilys, toisella kertaa ylpeys. Niin työläs heillä on taival.

 

Maailma, itserakkaus on luontoon juurtuneena. Saastainen oma hurskaus on aina vastuksena. Tuon kuorman alla kulkien he valittavat itkien pahuuttaan, turmelustaan.

 

Maailman lapset koittavat heitä estää kulkemasta, pilkaten heistä puhuvat valheita, parjausta, kiukuten, julmasti vainoten, vaivaten, syyttä soimaten ruoskivat kielellään.

 

Paavalistakin sanottiin aikoinaan vain eräs mies, tuntematon sotilas siis. Kääntymättömien mielestä hän ei ollut nimimies? "Täällä on eräs mies, jonka Feeliks on jättänyt vankeuteen; Apt.25:14. Herran tuntemattomat sotilaat ovat kautta aikojen palvelleet ilossa ja murheessa, kaikissa olosuhteissa ihmissielujen pelastumiseksi. Jonkun heistä olemme saaneet oppia tuntemaan nimeltäkin, kuten Epafraan. Mutta muitakin on ollut paljon, niin silloin kuin nytkin. Ja tämä sota on aina kaivannut juuri yhtä miestä, kulloinkin, mutta erittäinkin Jeesusta.

Jumalan ääni on usein herkkä ja hiljainen, Pyhä Henki ei tule inhimillisen voiman tavoin, vaan päinvastoin, kukistaen lihan voimaa. Siksi Hänen ääntään on niin vaikea kuulla, kun oma paha sydän syytää kovaa ääntä ympäristöön ja liha puhuu. Sinne hukkuu myöskin joku Epafras puheineen, vaikka olisi Jumalan lähettämä. Toisille hän on liian halpa kuunneltavaksi, toisille liian vähän oppinut, toisille hänen puheensa eivät ole minkään arvoisia, toiset epäilevät hänen uskoaan.

 


Oli helluntai ja kesäisen kaunis sunnuntai eräässä maalaisseurakunnassa. Pidin raamattutuntia aiheesta Jes.12. ”Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä”. Sitä oli kuulemassa eräs ystävä, joka silloin oli terve ja elinvoimainen. Toistakymmentä vuotta myöhemmin olimme tuon ystävän kodissa seuroissa, ja hän oli kuolemansairas. Hän aloitti seurat lukemalla juuri tuon saman raamatuntekstin ja puhui sen johdosta. Hätkähdin, kun huomasin tuon yhtäläisyyden. Mutta sitten ajattelin, että nyt hän juuri tarvitsi kaiken elämän, rakkauden, uskon ja ilon, mitä tuosta sanasta Herra antoi virrata hänen kuihtuvaan olemukseensa. Myöhemmin tapasimme vielä muutaman kerran tämän ystävän kanssa ja sitten Herra vei hänet kotiin.

 

Sinä tiedät päivämme ja ne ovat sinun kirjaasi kirjoitettu jo ennen kuin niistä oli ainoakaan tullut. Ohjaa siis elämääni tässä uskossa ja opeta ammentamaan elävää vettä itselle ja toisille sinun sanastasi. Sinä Herra tunnet omasi ja olet pannut meihin Pyhän Henkesi sinetiksi, merkiksi lunastuksen päivään saakka. Varusta meitä siihen asti pyhään sotaan ihmissielujen pelastamiseen.

Kuule sinun uskovasi, virsirunoilijan, tuntemattoman sotilaan rukous:

 

Anna anteeksi, Jeesus, syntimme kuin suuret, raskaat ovat. Puhdista saastaisuutemme, Lääkitse sielun haavat! Sun kuvasi meissä uudista ja kallis armosi kirkasta, Lyö maahan viholliset!

 

Tee lujaksi heikko uskomme! Laaksossa kiusausten älä sammua anna toivomme helteissä koetusten! Auta rakkauttasi tuntemaan ja askeleitasi seuraamaan. Kanssamme kulje, Jeesus!

 

Kun, Jeesus, kuljet kanssamme olemme pelottomat, hyläten kaiken omamme turvissasi murheettomat. Pois jääkööt omat toimemme. — Itsemme sulle annamme — Pois omat tuet, sauvat!

 

torstai 19. elokuuta 2021

Hädän hetkellä huuda avuksesi Jeesusta


 https://www.tv7.fi/arkki/kulmakivi/lauri-hallikainen-kavin-helvetin-portilla_p80827/

 

Räjähdysonnettomuuden uhri Lauri Hallikainen:

Pelkäsin henkiin jäämistä

Kävin kuoleman rajan takana ja minulle oli valtava pettymys, kun jouduin tulemaan takaisin.Moni pelkää kuolemaa, kirkkaan valon ja lämmön ympäröimänä minä pelkäsin henkiin jäämistä, sotaharjoituksissa loukkaantunut Lauri Hallikainen sanoo.

 

Kovista kokemuksistaan huolimattaHallikaisella on huumori herkässä. Hänon hyväntuulinen pohdiskelija, joka asettelee sanansa tarkasti. Kolmetoista vuotta sitten (huom. v.1995) Lauri oli yhdeksäntoistavuotias ja suorittamassa asevelvollisuuttaan. Rovajärven sotaharjoituksissa hän oli raskaan kranaatinheittimen lataaja, kun sattui inhimillinen erehdys.Yhtäkkiä näin kirkkaan välähdyksen ja kuulin terävän räsähdystä muistuttavan äänen. Sen jälkeen näin elämäni kuin filminauhalta pikakelauksena. Sitten jokin suunnattoman paha voima alkoi vetää minua puoleensa. Samalla tunsin, etten ollut omassa ruumiissani, vaan sen ulkopuolella. Hätäännyin hirveästi ja minut valtasi pakokauhu ja pelko siitä, mihin olen menossa. Muistin vanhempieni neuvon: Hädän hetkellä huuda avuksesi Jeesusta. Tartuin tähän toivoon kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Heti kun olin sanonut Jeesuksen nimen, minut ympäröi valtava kirkkaus ja rauhallinen, hyväolo. Sitä tunnetta ei pysty mitenkään kuvailemaan. Mitään vastaavaa en ole kokenut maallisen elämäni aikana. Kirkas hahmo odotti rajan takana. Kun paha oli päästänyt otteensa minusta, näin edessäni vasemmalla hyvin kirkkaan hahmon. Hahmo sädehti ja valaisi niin kirkkaana, etten erottanut yksityiskohtia. Mitenkä kuvaisin sitä valoa, Lauri miettii ja on hetken hiljaa.Vaikka se oli valtavan kirkas, se ei häikäissyt eikä jättänyt varjoja. Sen lisäksi se oli lämmin ja minusta tuntui aivan kuin kokemani hyvä olisi tulvinut tästä kirkkauden lähteestä. Hahmon oikealla puolella näin suuret, kallioonhakatut kirjaimet “Jeesus”. Tekstin alapuolella huomasin kaksi hahmoa, jotka heti tunnistin neljän vuoden ikäisenä kuolleeksi Eero-veljekseni ja kaksikymmentävuotiaana menehtyneeksi Elli-sisarekseni. Heillä ei ollut fyysistä olemusta, vaan paljon kauniimpi ylösnousemusruumis. He olivat aivan kuin enkelihahmoja ja heistä loisti täydellinen onni. Näin heti, että heidän oli hyvä olla. Pian tämän jälkeen minut palautettiin takaisin tähän maailmaan. Tulin osittain tajuihini ja jotenkin kaukaisesti ymmärsin, että olin joutunut vakavaan onnettomuuteen. Käteni olivat aivan puutuneet enkä pystynyt liikuttamaan niitä. Joka puolella oli pimeää, vaikka tiesin, että silmäni ovat auki. Kuulin ja tunsin, että minua yritetään auttaa, mutta siitä huolimatta hätäännyin. Halusin takaisin siihen hyvään, josta minut oli palautettu. En pelännyt kuolemaa, vaan henkiin jäämistä. Harva ihminen saa nähdä taivaan. Lauri ei tiedä, kuinka paljon aikaa kului ennen kuin hänet saatiin siirretyksi Rovajärven maastosta Rovaniemen keskussairaalaan. Joka tapauksessa tuskat olivat tuona aikana niin kovat, että niiden muisteleminenkin näyttää tekevän kipeää. Jossain vaiheessa sain kipulääkettä ja ambulanssissa vajosin tajuttomuuteen. Sairaalassa minulle tehtiin neljätoista tuntia kestänyt leikkaus. Paljon ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Kasvojeni ja käsieni lähellä räjähtänyt kranaatti oli vienyt näköni ja melkein kaikki sormeni. Lauri oli sairaalassa yhteen menoon puoli vuotta. Sen jälkeen hän oli hoidettavana lyhempiä jaksoja niin, että onnettomuuden aiheuttamaa sairaalassaoloa kertyi kaikkiaan kaksi vuotta. Sinä aikana hänelle tehtiin kaksikymmentäkaksi leikkausta. Tiedän, että maallisen mittarin mukaan minun pitäisi olla hyvin katkera ja vihainen, mutta en ole. En myöskään syytä ketään. Onnettomuus johtui inhimillisestä erehdyksestä, ei ampuja tahallaan laukaissut kranaattia sillä hetkellä, kun olin lataamassa uutta. Olen onnellinen, että olen saanut elää näin rikkaan elämän. vain harva ihminen saa elämänsä aikana kokea taivaan kirkkauden. Sen rinnalla sokeus ja vammaisuus eivät ole suuria murheita. Se, mitä minulle näytettiin, on jo kolmentoista vuoden ajan ollut minulle valtava voiman lähde. Kokemus rajan takana käymisestä ja Kristuksen kohtaaminen siellä ovat kaiken yläpuolella. Olen kiitollinen vanhemmilleni kristillisestä kasvatuksesta ja niistä neuvoista, joita olen lapsena saanut. Arvokkain perintö, jonka vanhemmat voivat antaa lapsilleen, on opettaa heidät turvautumaan Jumalaan ja tuntemaan Jeesus, johon voi turvautua, olivatpa murheet pieniä tai suuria. Ilman vanhempieni neuvoja en olisi osannut huutaa hädässäni avuksi Herraani. Se mitä koin ja näin heti onnettomuuden jälkeen ei ole mitään mielikuvituksen tuotetta. Tiedän varmasti, että olen saanut tuntea esimakua taivaan ihanuudesta, Lauri Hallikainen sanoo.

                                                              Teksti: Olli Karhi Sana-lehdessä 21.6.1995

tiistai 10. elokuuta 2021

OLEN KAUKAA, HERRA, KATSELLUT SINUN VALTAISTUINTASI.

 


C.W.WEBER kirjoitti kirjan VALON LAPSI, joka on erään varhain nukkuneen tytön Lydia Weberin elämäntarina. Sen on suomentanut ADA OJALA ja kustantanut K. J. GUMMERUS OY 1930

- siinä Lydia kirjoittaa:

OLEN KAUKAA, HERRA, KATSELLUT SINUN VALTAISTUINTASI.

- Anna minulle suuressa armossasi täydellinen anteeksiantamuksesi. Silloin huomasin, että Hän antoi minulle anteeksi. Ja silloin osasin myös iloiten luetella kaikki nimet, jotka tunsin, ja taisin sydämellisesti rukoilla heidän puolestaan. Tämä kaikki tapahtui, jotta seisoisin Hänen edessään vapaana ja puhtaana. Oi, Hän on pyhä, sen tunsin selvästi. Miten hyvin puhdistettu pitäisikään minun olla; muuten en voi Häntä palvella; mutta sitten täytyykin olla hänen käytettävänään. Hän on siinä tarkka. Me arvioimme niin helposti Jumalan pyhyyden liian vähäiseksi. Hänen sanassaan luetaan: 'Ei taivaskaan ole puhdas Hänelle. Kuka siis voi kestää Hänen edessään?'

Kun olin varma, että olin saanut täydellisen anteeksiannon, voin rukoilla: - Anna minulle kaikkea mitä tarvitsen Sinun palveluksessasi, irroita minut kaikesta, mikä kuuluu tähän aikaan ja suo aina katseeni olla Sinuun kiinnitettynä! En voinut silloin sanoa: tahdon tulla lähetyssaarnaajaksi. Mutta saatoin kyllä sanoa: - tässä olen, Herrani; vihkiydyn Sinulle; mihin? Sen sinä tiedät!. Minä sanoin Hänelle: - Käytä minua niinkuin tahdot, voit tehdä kanssani mitä haluat.

Kun se oli tapahtunut, olisin mielelläni noussut ylös, mutta kun minulla oli lievä influenssa, täytyi minun jäädä vuoteeseen. Ajattelin sitä, miten elämäni nyt ainiaaksi oli vihitty Vapahtajalle. Tästä lähtien kuulun Hänelle vielä täydellisemmin. Se on muuttava elämäni ja määräävä päätökseni, ajattelin.

Kun siinä makasin rukoillen, avautui taivas ylitseni ja huone täyttyi sen valolla. Tämä tapahtui hereillä ollessani. Olihan vielä päivä. Näin useita kuvia, toisen toisensa jälkeen. Kun joku niistä ikäänkuin tarttui minun käteeni, johdatti se minut kaikkiin muihinkin. Minulle näytettiin neljä piiriä:

Ensimmäinen piiri

oli pieni, epämiellyttävä. Pelkäsi astua sisään, kun näki, että se on niin ahdas, ettei sinne voi ottaa mitään mukaansa.  Se oli ainoastaan kuin pimeä porttikäytävä.

Joka sitä lähestyi, huomasi Jumalan pyhän läsnäolon. Pitikö minun tavata Jumala? Hänen edessään en voi seistä. Minä tunsin niin kipeästi ja sain sen myös kokea, että olin syntinen ihminen.

Kaikki, jotka olivat minun mukanani, joutuivat sisälliseen hätään. Tämänkö läpi minun täytyy kulkea, tullakseni autuaaksi? Minä tahdon tulla autuaaksi, mutta en voi näin nöyryytettynä ja melkein alastonna astua Jumalan eteen. Eikö ole mitään muuta mahdollisuutta?

Monta enkeliä, hyviä ja pahoja, koetti päästä määräämään, mitä tekisimme.

Oli paljon sieluja, jotka taistelivat, mutta kääntyivät kuitenkin lopulta takaisin. Se maksoi liian paljon. Herra Jeesus sanoo: moni tahtoo päästä sisälle, mutta ei voi, koska he eivät täydellä todella pyri tänne.

Mutta sen, joka päätti antaa Jumalalle kunnian, täytyi aivan yksin, jokaisen erikseen, kulkea tämän piirin läpi. Sen jälkeen näin

Toisen piirin.

Se oli isompi ja valoisampi. Joka siihen astui, joutui Jumalan valoon, jossa pelästyi itseään. Kun minä jouduin sinne, tulin mustaksi kuin neekeri, kuin alaston, musta syntinen, jossa kaikki on sairasta ja kelvotonta. En voinut itseäni auttaa. Seisoin siinä aivan avuttomana ja kadotettuna.

Tulin vakuutetuksi siitä, että minun täytyi tulla perinpohjin uudistetuksi, kaikkien jäsenteni täytyi uudistua. Sillä ei mikään, joka meistä lähtee, kelpaa taivaaseen. Ja kuitenkin täytyi meidän päästä sinne. Jumala tahtoi niin. Sen vuoksi näkevät pyhät enkelit meistä vaivaa, että pääsisimme Jumalan kunniaan.

Tämän piirin läheisyydessä näin syvän kuilun ja tulisen taistelun; täällä työskentelivät pimeät henget, vietelläkseen keitä vain taisivat. Sen yli, joka ei irtautunut synnistä, sai saatana suuren vallan, kunnes lopulta syvyys hänet nieli. Miten osaisin minä välttää vaaran? Minä en saanut panna mitään esteeksi Jumalan työlle minussa. Se tapahtuu niin helposti. Minä rukoilin Jumalaa: - Älä säästä minua. Anna minun löytää armo! Ota minut sellaisena kuin olen. Tiedäthän, että tahdon nähdä Sinut ja Sinun kunniasi!

Silloin näytti enkeli minulle kirkkaan virran, johon minun piti sukeltaa. Ja kun jälleen tulin pinnalle, olin uudistettu ja valkea. En enää nähnyt syntisiä jäseniäni, olin nyt kokonaan Hänen omansa, olin Häneen sidottuna ainiaaksi. Hengitin keventynein mielin, iloitsin suuresti ja näin, että taivaassakin iloittiin minun kanssani. Paljon enkeleitä ympäröi minut ja heidän kasvonsa loistivat ilosta, kun he veivät minut

Kolmanteen piiriin.

Siellä oli hyvin valoisaa ja valo tuli yhä kirkkaammaksi. Tuntui niin hyvältä, kestetyn taistelun jälkeen, olla tässä valossa. Olin kasvanut ja uudistunut. Olin kyllä valkoinen, mutta tässä valossa näytin likaisenvalkoiselta, enkä siis vielä ollut valmis seisomaan Jumalan istuimen edessä. Mutta tunsin pyhityksen voimien liikkuvan, ja sen pyhitystyön, minkä Jumalan Henki minussa suoritti, täytyi minun sallia tapahtuvan ja käyttää sitä hyväkseni. Joka sisäisen olemuksensa puolesta ei kuulu taivaaseen, ei voi tätä kestää. Pyhä Henki tahtoo tehdä enemmän kuin vain saattaa meidät kääntymykseen, se tahtoo pyhittää meidät läpikotaisin. Jumala ei tahdo vastaanottaa meitä likaisenvalkoisina, meidän täytyy tulla valkoisemmiksi kuin lumi. Tämän painoi Jumala syvälle mieleeni, kun näin

Neljännen piirin.

Kuka voi kertoa mitä täällä sain nähdä? Miten avara ja vapaa ja ihana olikaan tämä paikka, ja miten paljon autuaita! Niitä tuli tänne yhä enemmän. Silloin ajattelin: missähän on tilaakaan näin monelle?

Ja minä huomasin, että kuta suuremmaksi heidän lukunsa kasvoi, sitä enemmän tuli myöskin tilaa; se venyi ja laajeni jokaista varten aivan kuin olisi koko ihanuus, jossa olimme, kuulunut yksin vain tälle yhdelle.

Täällä oli sanomaton, ihana ilo. Tuli pakostakin mieleen: mitäpä tietää meidän kurja maamme siitä, mikä todella on iloa. Tämä piiri oli Jumalan asunto ja autuaitten olinpaikka. Heidän kaikkien täytyi lähestyä valkoista istuinta, jolla Jumala, Isä, istui ja Jeesus hänen oikealla puolellansa. On mahdoton kuvata, miten hyvä sielullamme oli olla tässä Jumalan läheisyydessä.

Tämä piiri ei ollut valkea, ei lumivalkoinen — maan päällä ei ole mitään niin valkoista kuin se. Siellä oli kaikki hohtavan kirkasta, yksinomaan valoa, joka lähti Karitsan istuimesta ja läpitunki kaiken. Olimme puetut kirkkaisiin, valkoisiin vaatteisiin tässä riemuitsevan palvomisen ja autuaallisen taivaanilon paikassa. Miten pyhä olikaan tämä paikka! Kaikki oli tässä pyhää, yhtä pyhää kuin Jumala itse. Mutta Jumalan pyhyys ei enää vaikuttanut meihin masentavasti eikä peloittavasti. Tämä ihanuus teki vain niin sanomattoman hyvää sielullemme.

Minä näin Vapahtajan loistavan voiman ja arvelin, olikohan sillä kaikkialla niin suuri vaikutus kuin täällä? Rupesin kulkemaan ympäri piiriä (vaikka kaikilla autuailla olikin oma paikkansa, saattoivat he kuitenkin liikkua vapaasti kaikkialla.) ja katso, Jeesuksen kirkkaudella oli kaikkialla sama voima. Oli, kuin Hänen majesteetistaan olisi virrannut kuuma hehku. Mutta tämä kaikki oli vain Hänen säteilevää rakkauttaan.

Hän istui Jumalan oikealla puolella, maailman Lunastaja, Jumalan Karitsa, joka kunniassaan oli kaikkia muita kirkkaampi. Hänen silmiinsä oli minun nyt lupa katsoa.

Oi, sitä anteeksiantavaa rakkautta, sitä ylhäisyyttä, mikä loisti Hänen silmistään! En tiedä miten puhuisin noista silmistä: ne vetivät puoleensa vastustamattomasti . . . - Sinä autuaaksi tekijä, Sinä olet välittäjänä Jumalan ja ihmisten kesken. Hänen puoleensa tunsi itsensä vedetyksi, niin että unohti, miten pyhä Hän oli. Hänen luonaan tunsi itsensä niin vapaaksi. - Sinä olet syntisten Lunastaja, joka meille avasit taivaan.

Kun näin Hänet tällaisena, jouduin vallan tolaltani. Minun täytyi unohtaa, että Hän istui Jumalan oikealla puolella, täytyi astua Hänen eteensä, polvistua Hänen eteensä ja sanoa Hänelle: - Herra Jeesus, Sinun on ansio siitä, että minä olen täällä, että saan nähdä tällaista ihanuutta.

Silloin nosti Hän minut hellästi ylös aivan kuin olisi tahtonut sanoa: - Kaikki on hyvin. En enää voinut pidättää kyyneleitäni. Kiitollisuus minut, syntisen, sai itkemään. Niin, äiti, senhän ymmärrät! Tunsin suurta velvoitusta ikuisesti Häntä kiittää, Häntä ylistää ja yhdyin nyt autuaitten kiitokseen, hallelujaan: - Kunnia ja kiitos Sinulle, Jumalamme, ja Karitsalle! Kaikki tämä oli niin pyhää, niin ihmeellistä.

Olin kuten maan päällä sanotaan, taivaassa. Tämän jälkeen otettiin minulta kaikki tämä ihanuus pois. Minä kysyin: - Herra, mitä tahdot tällä minulle ilmoittaa? Tunsin niin selvästi, että se jotakin merkitsi. Kun makasin miettien vuoteellani, kuulin äänen sanovan: - Tämän olet nähnyt, nyt saat myös tietää kotimatkastasi.

Siihen ilmestyivät valkoiset vaunut. Liitelin ylös maasta, joka laajana piirinä hävisi altamme. Ilmapiirissä, jossa saatana ja hänen henkensä hallitsivat, huomasin olevani nopeiden, villien ratsastajien ympäröimänä. Heitä suututti, että olin niin hyvin suojattuna. He tunkeilivat riehuen ympärilläni: en saisi matkustaa taivaaseen. Mutta vaikka heitä oli niin paljon, eivät he kuitenkaan voineet kovasta vihastaan huolimatta ottaa minua. Minähän olin Jumalan pyhiinvaeltaja — ja kiiruhdin kohti autuaallista kotia. - Ei kukaan voi heitä riistää minun kädestäni. Tunsin itseni niin turvatuksi Jumalan rakkaudessa, joka minua kantoi. Alapuolellani oli nyt maa kaikkine taisteluineen ja tuskineen. Sydän löi aina voimakkaammin, kunnes tulin sinne ylös, missä minua riemulla tervehdittiin kirkkaudessa, joka jo aikaisemmin oli minulle näytetty.

- Iloitsen siitä, että sain koko yön olla yksin. Minun täytyi pysyä hiljaa rukouksessa tämän ylen voimakkaan vaikutelman vuoksi ja minä tiesin; Jumala on läsnä, rukoile Häntä, sieluni, ja ylistä Herraa, joka on valmistanut sellaisen ihanuuden niille, jotka Häntä rakastavat.

 

 

perjantai 6. elokuuta 2021

Mielenmuutoksia

 Eräässä kodissa tapahtui, että Jumala tuli perheen pojan elämään yllättäen ja väkevästi, niin että poika tuli uskoon ja alkoi todistaa Jeesuksesta. Perheessä syntyi ristiriitaa ja isä ja äiti eivät ymmärtäneet lapsensa uutta elämän valintaa lainkaan. Keskustelut olivat kärjistyneitä ja paikalleen juuttuneita pyrkimyksiä korjata tilannetta. Mutta poika ei halunnut muuttua enää omaan vanhaan elämäänsä maailmassa, eivätkä vanhemmat olleet kiinnostuneet nuorukaisen näkemyksistä. Tilanne oli pitkään patti. Poika sai tukea isoäidistään, joka tuli myös näihin aikoihin uskoon. Yhdessä he lukivat sanaa, veisasivat ja rukoilivat. Mutta Jumala teki työtä myös vanhempien sydämissä, vastarinta alkoi murtua ja pikku hiljaa vanhemmat sulattivat pojan valintaa. Heillekin tuli etsikkoaika, mutta siihen kului parikymmentä vuotta. Aikanaan äiti sairastui kuolemantautiin ja vaivoissa ollessaan luki Raamattua, hengellisiä kirjoja ja kuunteli virsiä. Vähän ennen kuolemaansa hän sanoi haluavansa mennä siihen taivaaseen, johon hänen poikansa on menossa ja uskoa samaan Vapahtajaan, Herraan Jeesukseen, joka oli pelastanut hänen poikansa. Se oli meidän perhe ja minä olin se poika.

 


Mielenmuuttuminen on joskus hidas tilanne, jossa sielu soutaa ja huopaa sinne ja tänne. Epävarmuus ja ristiriitaiset ajatukset viskelevät ihmistä milloin veteen milloin tuleen. Toisten sanomiset ja yleinen mielipide retuuttavat mieltä. Ihmiset ajattelevat normaalisti onnellista tulevaisuutta, koulutustaan, tulevaisuuttaan, työpaikkaa, puolisoa, perhettä, kotia, harrastuksia. Nousujohteinen elämä on ihanne ja päämäärä. Meille sanotaan Raamatussa karvas totuus, joka koskee jokaista ihmistä. Me olemme väärällä tiellä, olemme hukassa, eksyksissä, kadotuksen tien kulkijoita, pahan palvelijoita, itsekeskeisiä. Jes.53:6 "Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme." Kun tämä asia selviää ihmiselle, alkaa parannuksen myötä Jumalan koulun alaluokka…. sitten tulee Jumalan koulu, suunnitelma, johdatus, varjelus….

 

Kun olin tullut uskoon, eräs mies tuli ja kertoi, kuinka hän oli rukoillut puolestani. Se oli yllättävää, enhän tuntenut yhtään uskovaa suvustani enkä lähipiiristäni, työkavereistani tai naapureista. Joku oli saanut sydämelleen puhua minusta Jumalalle, joku murehti minun pelastumisestani, enkä tiennyt siitä mitään. Ja Jumala vastasi rukouksiin, sain etsikkoajan, Herra alkoi väkevästi kutsua minua maailmasta yhteyteensä. Vastarinnan jälkeen taivuin ja tulin mielenmuutokseen kuten tuo esirukoileva ystävänikin oli aiemmin tullut. Minä pelastuin. Myöhemmin kuulin monta ihmeellistä tarinaa siitä, miten ihmiset olivat löytäneet Jeesuksen Raamatun sanan, henkilökohtaisen todistuksen, hengellisen kirjan, radiolähetyksen, unen tai ilmestyksen kautta. Se oli kaikki minulle ihan uutta ja ihmeellistä. Olimme kohdanneet kaikki elävän Jumalan ja tulleet hänen kutsuminaan osalliseksi Kristuksesta. Ventovieraat ihmiset olivat nyt veljiä ja sisaria Jeesuksen suuressa perheessä.

 

Saksan Herrnhutiin (Herran suojapaikka) syntyi 1700 luvulla vainoa paenneitten kristittyjen suojapaikka kreivi Zinzerdorfin vaikutuksesta. Sitä alettiin kutsumaan Veljesseurakunnaksi, joka aloitti myöskin lähetystyön ulkomailla lähettämällä tavallisia maallikkoja kaksittain eri kentille. Toiminta oli yhteiskristillistä, jossa Raamatulla, rukouksella ja yhteislaululla oli suuri rooli. Aamurukouksiin kokoonnuttiin kello viideltä ja tuntirukouksia, joita pidettiin ympäri vuorokauden rukousvartiona jaettiin jaksamisen mukaan. Jos ei jaksanut rukoilla tuntia, saattoi uskova vuorollaan laulaa kiitos- ja ylistyslauluja. Kerran kuussa lauantai pyhitettiin ystäväkirjeiden lukemiseen, joita saattoi tulla jopa 100 kappaletta päivässä eri maista. Herrnhutissa pidettiin rakkaudenaterioita, joihin kokoonnuttiin syömään nyyttikestiperiaatteella jonkin ilonaiheen takia. Siellä syntyi 1731 Päivän Tunnussana kirjanen, jolla haluttiin innostaa uskovia lukemaan Raamattua. Nykyään sitä painetaan 50 kielellä. Suomessa sitä on julkaistu vuodesta yli 100 vuotta. Tämä kaikki siitä syystä, että ihmisiä tuli runsaasti mielenmuutokseen ja sitä myöten Jeesuksen seuraajiksi.

 


Olen joutunut monta kertaa elämässäni muuttamaan suunnitelmiani vasten tahtoani. Ennen uskoon tuloani se oli harvinaisempaa, mutta Jeesuksen seuraajana tätä on tullut harjoiteltua ilman menestystä. Kun on varma tiestä ja näkymät ovat selkeitä, niin suksi luistaa ja alamäki kiidättää vaikka minne. Mutta myös mutkat, myrskyt, pimeät laaksot, kuoleman varjot, paholaisen hyökkäykset, kampitukset ja kaatumiset kuuluvat asiaan. Tämä on ristintie, Jeesuksen tie, uskontie, taivaantie.

Olen huomannut, että monet uskonystäväni ovat joutuneet myös elämänsä kriisiin, kun on pitänyt muuttaa harkittua ja sovittua ohjelmaansa, omia suunnitelmiaan? Sitä sanotaan johdatukseksi. Mutta johdatus ei maistu hyvälle, se on karvas lääke, jota ottaa vain pakosta ja lääkärin määräyksestä. Joskus se muutos onkin tarkoitettu jotakin aivan toista hyödyttämään. Niin kävi Luuk.10. kun kolme miestä oli matkalla Jerikon tiellä. Siellä heitä kohtasi pahasti turpiinsa saanut surkimus, joka oli jätetty tien poskeen virumaan ja kuolemaan. Kaksi ensimmäistä miestä eivät olleet valmiit muuttamaan suunnitelmiaan ja vedoten lakihurskauteensa he kulkivat sujuvasti kaverin ohi. Mutta kolmas mies, jota juutalaiset eivät pitäneet missään arvossa syntyperänsä tähden, muutti ohjelmansa ja auttoi kurjan kulkijan takaisin elämään.

Jeesus oli saanut Isältään suuren pelastustehtävän koko maailman edestä, mutta hänellä oli 15 - 30 min. aikaa lapsille, sokealle Bartimeukselle, halvatulle, kuuromykälle, valehtelijalle, varkaalle ja avionrikkojalle – vaikuttaakseen heissä mielenmuutoksen.

 

Kristillisyys on vastakohtien uskonto, jota uskova joutuu opettelemaan koko ikänsä. Olemme synnynnäisesti kilpailijoita, kiusaajia ja taistelijoita, jotka pärjäävät vain toisten kustannuksella. Luonnollinen ihmisyys on perusitsekästä, vain itseään ajattelevaa. Moraalimme on olematonta ja kuljemme ketunhäntä kainalossa vielä uskovinakin. Esitämme uskovaa, mutta olemme fariseuksia. Hurskastelemme, mutta se on vain kristillissävytteistä teatteria ilman Pyhää Henkeä.

Kun sitten uskova yrittää arvioida omaa tilaansa, se on vaikeaa, koska olemme puolueellisia. Mutta ulkopuoliset asiat ovat hyvä peili tässä lajissa. Kun kysymme ja kuuntelemme, mitä meistä sanotaan, mitä muut ovat mieltä, niin vaikenemme. Uskovan suuri koetus on aina muutos, kaikenlainen muutos vakiintuneeseen menoon ja suunnitelmiin, käytäntöön ja perinteeseen. Muutos on jotakin uutta, tuntematonta, koettelematonta, salattua, pelottavaa.

Daavid nostettiin vaatimattomasta lammaspaimenesta Israelin kuninkaaksi ja tulevan Messiaan esikuvaksi ja sukulaiseksi. Tähän kuljettiin monien vaikeuksien ja virheiden kautta. Daavid oli armoitettu virsirunoilija, joka kirjoitti lauluja profeetallisessa hengessä seurakunnan rakennukseksi. Toiset olivat ylistystä, toiset syvää ahdistusta heijastelevia, toiset synnin tunnustamista, toiset ylitsepursuavaa kiitollisuutta. Tämä Goljatin voittanut, Saulin vainosta läpi käynyt, taisteluista, ihmissuhderistiriidoista ja synneistään selvinnyt Herran palvelija esitti kuitenkin nöyrän pyynnön kuin avuton heikko lammas: "Minä olen eksyksissä kuin kadonnut lammas; etsi palvelijaasi, sillä minä en unhota sinun käskyjäsi." Ps.119:176.

 


Kun vahvasta tulee heikko, kun onnistuneesta tulee epäonnistunut, kun älykkäästä tulee tyhmä, kun suositusta tulee yksinäinen, tapahtuu hengellisessä elämässä vallankumous. Silloin vanha ihminen joutuu väistymään ja Kristus tulee Herraksi. Tämä vaikea itselleen kuolemisen kausi on uskovalle jatkuvan taistelun tanner. Liha sotii henkeä vastaan ja päinvastoin. Uskova on ihmeissään, kun tämä on arkista todellisuutta hänen elämässään. Hän on kiinni Kristus-viinipuussa oksana ja siksi hän tutkii juuriaan ja hedelmiään. Mutta voi ei, juurtuminen on vielä vaiheissaan ja hedelmistä ei ole tietoakaan? Miten voi siis kelvata tällaisena Jumalalle, miten Herra voi rakastaa tällaista, miten kykenee palvelemaan pieni ihminen suurta Jumalaa. Missä ovat voitot, kun kalenteri näyttää menneisyydestä vain tappioiden saraketta? Olisiko aika ja syy muuttaa ohjelmaa? Olisiko aika rukoillen etsiä Herran kasvoja? Kun oma nimi joutuu tallattavaksi, on siinä uskovallekin kestämistä. ”Autuaita olette te, kun ihmiset vihaavat teitä ja erottavat teidät yhteydestään ja herjaavat teitä ja pyyhkivät pois teidän nimenne ikäänkuin jonkin pahan - Ihmisen Pojan tähden.” Luuk.6:22.

 

Ikääntyminen tuo tullessaan muutoksia, joista ei voi edes kuvitella nuoruuden reippaina vuosina. Moni eläkkeelle jäänyt kokee tarpeettomuutta, kun ei ole työelämässä enää. Nuorena miehenä kävin työmatkalla Kemissä ja vierailin erään päivänä yhden lesken kotona ruokailemassa. Tämä kertoi miehensä jääneen tehtaasta eläkkeelle ja sitten oli istunut keittiön pöydän ääressä vuoden verran vain katsellen kadulle, kun muut menivät töihin. Sitten hän oli hirttänyt itsensä. Muistin menetys on myös vakava vaiva ja samaan sarjaan kuluu voimien uupuminen. Pää tietää ehkä vielä, mitä pitäisi punnertaa, mutta kroppa ei toimi samoin. Uskova voi kuitenkin nähdä Herran siunauksen elämässään: "Monelle minä olen kuin kummitus, mutta sinä olet minun vahva suojani. Minun suuni on täynnä sinun kiitostasi, täynnä sinun ylistystäsi kaiken päivää." Ps.71:7-8. Kiitollinen mieli auttaa arjen ahdistuksissa, yksinäisinä hetkinä ja muiden arvosteluissa. Jumalan sanan rikkaassa ilmoituksessa uskova siirtyy Jumalan valtakunnan lupausten ihmeelliseen maailmaan, joka on Jeesuksen uskon ja rakkauden näkymätöntä todellisuutta. Joskus kuitenkin epäilyksen aallot pyrkivät kaatamaan kilvoittelijan kotimatkalla. Siksi hän rukoilee: "Älä heitä minua pois minun vanhalla iälläni, älä hylkää minua, kun voimani loppuu. Älä, Jumala, minua hylkää vanhaksi ja harmaaksi tultuani, niin minä julistan sinun käsivartesi voimaa nousevalle polvelle, sinun väkevyyttäsi kaikille vielä tuleville. Ps.71:9,18. On kerrottavaa, on uutisia taivaasta, on uskonsanomaa, rohkaisevaa todistusta Vapahtajasta, joka ottaa luoksensa syntisiä.

 

Herra, sinä saat aikaan mielenmuutoksen ihmissielussa. Mutta kuinka paljon ihminen pistääkään hanttiin ennen sitä, kuinka paljon joudutkaan näkemään vaivaa taivuttaaksesi ihmisen tahtosi tielle. Uskovina tarvitsemme, Jeesus sinun apuasi aina ja kaikkialla, joka päivä. Joskus, Herra, ajattelen, että nämä myöhemmät mielenmuutokset ovat vielä tuskaisempia kuin alussa? Rukoilen sinun rauhaasi niihin tilanteisiin, kun taistelut ovat kuumimpia sisimmässä näkymättömissä, yksinäisyydessä. Ole kanssani, kun joudun luopumaan itsemäärämisoikeuksistani Jumalan valtakunnan hyväksi.