maanantai 24. marraskuuta 2014

Vanha pelargonia

Lapsena meillä oli ikkunalla ja kesällä eteisen kaiteella monta pelargoniaa, joita sanottiin Turussa päin pelakuuksi. Se oli sellainen köyhän perheen kukkanen, jota leikattiin syksyllä ja istutettiin keväällä uutena tuoreeseen multaan. Se ei ollut mikään hyvänhajuinen kukkanen, mutta kaunis se oli, kun ei verrannut muihin kukkasiin. Se on tuontitavaraa ja kulkeutunut Afrikasta ilmeisesti merimiesten mukana Suomeen 300 vuotta sitten? Kesällä on edelleen meidän kotimme terassilla yleensä ollut kirkkaanpunakukkaisia pelakuita ja melko pienellä hoidolla ne ovat kauniita koko kesän ajan. Kun katselen niitä, muistan monta tapausta ja ihmistä menneisyydestä, tunnen jopa tuoksua vuosien takaa.

80-luvulla oli työssäni useamman vuoden yhtäjaksoinen evankelioimistyön jakso, jolloin kiertelin päätoimisesti ympäri Suomea Kristuksen asialla. Vanhalla autolla ajettiin ja maisemat vaihtuivat, samoin ihmiset ja murteet. Monenlaisella kokoonpanolla olimme liikkeellä ja monen uskovan kanssa olin työyhteydessä. Pidimme tilaisuuksia tehtaissa, työpaikoilla, kesänviettopaikoissa, leirintäalueilla, ravintoloissa, vankiloissa, kaupoissa, kirkoissa, kaduilla, toreilla, yöllä ja päivällä. Vain Jumala tietää, mikä olikaan lopputulos?
Monen erilaisen ja -ikäisen puhujan lisäksi oli näissä tilaisuuksissa monta laulajaa, muusikkoa, kuoroa ja todistajaa. Eräänä vuotena oli meillä yhteistyösopimus Kansanraamattuseuran kanssa, että pidämme yhdessä kesäaktiokiertuetta, jossa laulajana toimi Kari Kuuva. Hän oli siihen aikaan jo entispäivän tähti, jonka parhaat iskelmävuodet olivat ajoittuneet 60-luvulle. Usein hän sanoikin noiden päivien aikana vitsikkään lauseen: - Ihailijani ovat 60-vuotiaita naisia! Huomasimme kuitenkin, että hän osasi työnsä ja esiintyi varmasti jokaisessa tilaisuudessa. En muista hänen laulaneen koskaan väärin tai menettäneen jotenkin otettaan tilaisuuteen. Hän osasi ottaa yleisönsä. Mutta kulissien takana hän sitten kyllä jännitti ja hermoili. Hänen Salli-vaimonsa olikin tässä tyynnyttelyssä iso apu, että saatiin taiteilija ruotuun.
Karin kuuluisimpia iskelmiä oli ollut aikoinaan vitsiksi tehty tango pelargonia, jota soitettiin kaikkialla Suomessa. Siinä sanotaan: "Myrsky-yönä vaari hukkui meren mustiin laineisiin. Tuonen käki jossain kukkui, jäi mummo kyyneliin. Sinä yönä kukkiin puhkes' vanha pelargonia. Liekkiin hehkuvaan se aukes', kuihdu ei kai milloinkaan." Muistan hyvin tuon laulun, vaikkei se koskaan minulle mitään puhunutkaan, oli vain hauskaa ajankulua, jota hoilattiin pienessä kännissä.

Rauman satamasta lähti 8. joulukuuta 1964 puolustusvoimien 12,4 metriä pitkä kuljetusvene K-8 illalla kello 20 kohti Kuuskajaskarin linnaketta. Veneessä oli päällikkönä ylikersantti ja miehistönä kaksi varusmiestä. Mukana oli matkustajina 38 naista, jotka olivat matkalla linnakkeen alokastanssiaisiin. Tunnelma oli tietysti hilpeä ja juttu luisti. Silloin joku naisista viritti laulun vanhasta pelargoniasta. Jossain vaiheessa laulu tuli siihen kohtaan, jossa kerrotaan, että vaari hukkui myrsky-yönä. Toinen naisääni huusi: - Lopettakaa!
Aivan kuin hän olisi jo aavistanut, mitä olikaan tulossa. Sillä vain muutama minuutti tuosta hetkestä ja siihen törmäsi Rauman satamassa hinaaja Rauma II. Hinaaja Rauma II:n piti avustaa M/S Finnmerchantia, koska tehtävään alun perin määrätty Hollmingin hinaaja Kuutti ei yksinään jaksanut kääntää raskasta rahtilaivaa, mutta laivan lähtö siirrettiin kovan tuulen vuoksi seuraavaan aamuun. Hinaaja oli palaamassa laituriinsa pimeässä ja tihkusateessa näkyvyyden ollessa noin 500 metriä. Sadan metrin päässä Hakunin laiturista hinaajan valoihin ilmestyi vasemmalta kuuden solmun (11 km/h) nopeudella kulkenut vene, johon hinaaja törmäsi. Vene kallistui, ryyppäsi vettä ja kaatui. Kuljetusvene upposi ja 41 veneessä olleesta ihmisestä 28 hukkui. Vene painui nopeasti perä edellä pohjaan 9 metrin syvyyteen ja vain 13 ihmistä nousi pintaan. Hinaaja Rauma II ja paikalle tullut hinaaja Kuutti alkoivat pelastaa veteen joutuneita. Yksi matkustajista ui laituriin ja 12 pelastettiin hinaajiin. Koko miehistö, sekä 25 matkustajaa hukkuivat. Monet matkustajista olivat veneen keulassa sijaitsevassa hytissä, josta oli hankala poistua kapeita portaita pitkin. Hytissä olleet saatiinkin pois vasta kun vene oli nostettu pinnalle. Veneen kylkeen oli törmäyksessä tullut vain pieni painauma, muuten vene säilyi ehjänä, joten se upposi kallistumisen vuoksi. Molemmat veneet käyttivät valoja havaitsematta silti toisiaan, joten onnettomuuden perussyynä voi pitää tähystyksen laiminlyömistä.
Nuorten avunhuudot kuuluivat keskeltä sysipimeää yötä: - Äiti auta! - Jumala auta! Pian ne alkoivat vaimentua. Pian ne hiljenivät kokonaan. 16-vuotias Leena Kivekäs Rauman maalaiskunnan Monnan kylästä kauhoi jääkylmää vettä Rauman satama-altaassa. Paksut, märät talvivaatteet vetivät vain välttävästi uimataitoista tyttöä syvyyksiin. Rännänsekaisen sateen keskellä pimeyttä halkoivat sataman ja hätiin tulevien alusten kirkkaat valot. Leena Kivekäs pelkäsi, ettei häntä huomata merestä – että hän hukkuu niin kuin monet muut tytöt siinä ympärillä. Juuri silloin hänen eteensä ilmestyi ylösalaisin kääntynyt armeijan maitotonkka. Hän tarrasi sen pohjaan kangistunein sormin.
Myöhemmin hän totesi: - Ihme, että jäin henkiin.

Kaksi aviomiestä ihmettelivät, 
että heidän vaimonsa hukkuivat onnettomuudessa, kun naisten piti olla yhdessä aivan muualla, ei edes pitänyt olla Raumalla?

Raumalla on paljastettu murhenäytelmän jälkeen muistomerkki. Erään kauppaopistossa opiskelleen neitosen kuolemankamppailu oli päättynyt hyiseen mereen ja kun hänet löydettiin, hänen kätensä olivat ristissä löydettäessä niin tiukasti, etteivät sukeltajat saaneet niitä irti toisistaan.

Olin armeija-aikana talvella kelirikkoalus Pirttisaaressa palveluksessa pari kuukautta juuri tuolla reitillä, Rauman satama - Kuuskajaskarin linnake. Kuskasimme maavoimien miehiä saaren ja mantereen välillä. Silloin onnettomuudesta oli kulunut viisi vuotta ja vanha pelargonia soi edelleen.

Eräänä aamuna lenkkiä kävellessäni löysin maasta kymmeneneuronsetelin. Se oli märkä sateesta ja ryppyinen muodoltaan. Mietin, että kenenkä se olikaan, näkyisikö omistajaa? Mutta paikalla ei ollut muita, joten se oli siis minun. Myöhemmin rahan kuivuttua kotona käyttövalmiiksi ajattelin taas merionnettomuutta, Jumala ottaa omakseen eksyneitä, kadonneita, kelvottomia, ryppyisiä, haalistuneita ja tuulen viemiä sieluja. Ne ovat hänen kaksinkertaisesti, luomisen ja lunastuksen kautta. Ja meri saattoi olla monen pelastuspaikka?

Millaisin sävelin itse kukin täältä lähteekään, mitkä ovat viimeiset maisemat, kasvot, äänet, sanat? Ja kuka on vastassa seuraavalla asemalla, Jumala vai saatana? Kääntyminen Jumalan puoleen on nöyryyttävää mutta välttämätöntä. Ilman sitä ei voi saada apua eikä pelastua. Niin israelilaiset sanoivat Herralle: "Me olemme syntiä tehneet; tee sinä meille aivan niinkuin hyväksi näet, kunhan vain tänä päivänä autat meitä." Ja he poistivat vieraat jumalat keskuudestaan ja palvelivat Herraa. Silloin hän ei enää kärsinyt, että Israelia vaivattiin. Tuom.10:15-16. Todellinen hätä jaa vaiva ovat kääntäneet monen mielen Jumalan puoleen, vaikka osa olisikin aina vain hätäparannusta, vankilauskoa ja tekopeliä. "Kuulkoon Herra sinua hädän päivänä, varjelkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi. Herra, auta! Vastatkoon kuningas meille, kun huudamme." Ps.20:2,10. Kun hädänalainen on montussa, hän tuntee itsensä kovin pieneksi ja mitättömäksi. Silloin Kristuksen arvo nousee ja Vapahtajasta tulee hänen silmissään kuningas, jolla on kaikki valta myös hänen elämässään. Kuoleman edessä ihminen on avuton ja ansioton, vapisee ja pelkää. Hän tarvitsee kuoleman voittajaa, Jeesusta, jolla on hallussaan kuoleman ja tuonelan avaimet. "Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa. Ps.68:21. Jumalan hyvyys ilmenee siinä, että ihmisessä ei ole mitään rakastettavaa ja kuitenkin Lunastajamme tahtoo meidät vapahtaa ja ottaa omakseen. Hänen haavoitettu kätensä hapuilee syntisen kättä kylmässä maailman meressä, ettei tämä kuolisi ikuisesti. Enkelit iloitsevat, kun hätääntynyt sielu lausuu rukouksensa Herralle. On pelastuksen päivä, vaikka muut sanoisivat, että oli lähdön ja kuoleman, hukkumisen päivä. "Mutta sinä, Herra, Herra, auta minua nimesi tähden, sillä sinun armosi on hyvä, pelasta minut." Ps.109:21.
Eräänä päivänä kuolleen läheisen haudalla on vanha pelargonia muistona hänen elämästään. Mutta missä on hänen sielunsa, onko se Herran luona, vai harhailemassa pimeyden valtojen toivottomassa tuomion odotuksessa ilman Kristusta? Kukaan ei laula haudalla, mutta pelastetun sielun ilo taivaassa on suunnaton, ja hän on saanut ikuisen ilon, ilolaulun, kiitosmielen ja on pysyvästi Kristuksen luona. Kukkaset lakastuvat ja kuolevat, häviävät, mutta uskova elää aina ja ikuisesti.

Frans Lehto kirjoitti aikoinaan laulun, joka sopii merestä pelastuneelle: Sä, Jeesus, löysit lampaasi, sä löysit eksyneen…. On ehkä pitkä matkani, en tuota tietää voi. Voi kohta lyödä hetkeni, ja lähtökello soi…. Kun silmän loiste himmenee, ja käsi lämmin kylmenee, on silloin, Jeesus, haavasi mun kuolinvuoteeni…. En pelkää henkivaltoja Jeesuksen seurassa. Ei kuolon virrat kauhista Herramme haavoissa….

Herra, ihmiset puhuvat kovin kevyesti sinusta, mainitsevat helposti nimesi, kääntävät sinulle selkänsä ja unohtavat kaiken sen, mitä olet tehnyt hyväksemme. Mutta sinä voit puhua väkevästi sallimalla elämän kohtaloiden heitellä sieluja, että heräisivät. Kuule herätettyjen huudot, kuule hätääntyneiden avunpyynnöt, kuule kurjien kuiskaukset. Pelasta hukkuvat, kadotukseen marssivat sielut, ennenkuin hetki lyö. Tempaa kadotuksen kuiluun uppoavat hyisestä merestä. Katso armossasi meihin ja puhu aikalaisillemme, Jeesuksen nimessä, aamen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti