Korkia kunnian Kuningas, ihmiseks' astui alas, orjan puvun päällens' puki.

Selasin vanhaa kirjaa, luin sen välissä olleen lentolehtisen, jossa oli otsikko:

Rangaistusvanki N:o 39. Tällainen traktaatti putosi erään antikvariaatista ostamani vanhan kirjan välistä. Sitä on jaettu ilmeisesti sota-aikana kaduilla kansalle? Alla luki: Jakaja:  Kaikille Luoduille, Pietarsaari. Painettu: Helsinki 1941. Kirjapaino Nopea. Näin siinä luki:

- Berliinissä istuimme kaksi ruotsalaista, yhdessä Kurfurstendammenin varrella sijaitsevan "Rumpelmayerin" penkereellä. Päivällä olimme tavanneet toisemme junassa Nurnbergin ja Berliinin välillä, ja ruotsalaisia kun olimme, yksin muukalaisten parissa, niin pian olimme toisemme löytäneet. Kun sitten keskustelun kuluessa havaitsimme, että meillä oli sama usko Kristukseen ja samat kokemukset, niin oli ilomme sitä suurempi.

Äkkiä uusi ystäväni kääntyi puoleeni sanoen:

- Tahtoisitko kuulla elämäni ja kääntymiseni historian? Kun olin kysymykseen vastannut myönteisesti, alkoi ystäväni:  

- Suurlakkovuonna 1909 olin työssä Sundsvallin seutuvilla eräällä sahalaitoksella. Niin tuli lakko ja  työsulku, ja sekä isäni että minä jouduimme työttömiksi. Meitä kahta lukuunottamatta oli kotona äiti ja viisi alaikäistä siskoa. Köyhälistökoti ei ole mikään valtionpankki, ja pian alkoi hätä ja puute tuntua. Isä oli jo vuosikausia ollut väkijuomien orja, ja nyt, kun hätä uhkasi tuhota pienen kotimme, hän vajosi yhä syvemmälle tuohon paheeseen. Mistä hän tuona aikana sai rahaa väkijuomiin, se on minulle vieläkin arvoituksellista. Mutta juovuksissa hän oli alati, ja hän tuli raa'aksi ja röyhkeäksi meitä kaikkia, mutta erikoisesti äitiä kohtaan. Siksi aloin isääni inhota ja vihata salakavalasti, sillä äiti teki työtä kuin orjatar pitääkseen kodin pystyssä, kun siinä nälkäkuoleman partaalla olimme.

Sitten eräänä iltana — se on elämäni synkin ja katkerin — isä tuli kotiin ja pahoinpiteli sekä äitiä että pikkusiskoja, ja ajoi heidät sitten piestyinä ja verisinä ulos pimeään yöhön.

Silloin hirvittävä viha valtasi minut, enkä voinut hillitä haluani kostaa äitini puolesta. Olin vain 17-vuotias, nälän ja kärsimysten heikontama, mutta raivo antoi minulle jalopeuran voimat.

Tarkoitukseni ei suinkaan ollut surmata, mutta lyöntini sattuivat raskaina, ja seuraus oli hirvittävä. Isä kaatui, löi päänsä kynnykseen ja kuoli.

Tietämättä mitä tein juoksin äitini perään, ja kun hän tuli sisään, huusin kauhuissani:

- Olen tappanut isän, mutta tein sen sinun tähtesi, äiti!

 Hänen katseensa ilmaisi sekä pelkoa että rakkautta, kun hän sanoi kyynelsilmin:

- Tiedän sen, sillä muuten hän olisi surmannut minut, mutta nyt olemme kaikki onnettomia.

Sain lievän rangaistuksen, olinhan nuori, ja lisäksi vielä niin monta lieventävää asianhaaraa, mutta sain kuitenkin viisi vuotta. Kolme vuotta sitten raadoin vankilassa, jonka jälkeen sain ehdonalaisen armahduksen. Mutta voi noita vuosia! En enää ollutkaan ihminen, vaan vain numero, kuten toisetkin. Minun numeroni oli 39. Numero 38 vasemmalla puolellani oli siveysrikkoja, ja numero 40 oikealla puolellani oli ammattivaras. Ja 39 oli vartijan mielestä melkeinpä murhamies. Miksi nuo kurjat eivät saa pitää edes nimeään? Miksi laki noin armottomalla tavalla riistää heiltä viimeisenkin ihmisarvon merkin ja antaa kylmien numeroiden astua nimien tilalle, joita rakastava äiti kerran on kuiskaillut. Vielä tänäänkin vereni ikäänkuin jähmettyy nähdessäni numeron 39 paperilla. Tuo numero leimasi minut kerran rikolliseksi, se oli kerran minulle kirouksena, ja minä inhoan, pelkään ja vihaan sitä!

Kolmen vuoden kuluttua sain siis vapauteni takaisin. Mutta millainen oli nyt elämäni! Äitini löysin kotikuntani vanhainkodista ja siskot olivat hajallaan kahden kunnan alueella. Ja minä itse, miten saatoin itseäni elättää kunniallisella työllä! Todistuksessani oli tuo kauhea sana: "rangaistu", ja se merkitsi minulle pannaan julistusta, joka kerta kun etsin työtä.

Näin minut pakotettiin kulkuriksi, siis olin ihmisten silmissä kelvoton pahantekijän alku, henkilö, jota kaikkien tuli välttää, ja jota lasten käskettiin paeta, ja joiden kimppuun koirat opetettiin hyökkäämään. Mutta todellisuudessa olin yksinäinen tunteellinen 20-vuotias nuorukainen, johon jokainen loukkaava sana sattui tikarin piston tavoin. Vapautustani seuraavia kuukausia en voi sanoin kuvata. Kaikki ylpeyteni murrettiin kokonaan ja kaikki itsekunnioitukseni katosi jäljettömiin. Kirosin oman syntymäpäiväni ja kielsin rakkaan Jumalan olemassaolon, sekä vihasin kiihkeästi kaikkia ihmisiä.

Niin tuli jouluaatto vuonna 1913. Olin Keski-Ruotsissa erään suuren kaupungin läheisyydessä. Olin koko päivän kävellyt ehtiäkseni iltaan mennessä kaupunkiin. Kuitenkin iltapäivällä alkoi raivota kauhistuttava myrsky ja pimeän tullen kaikki minua lukuunottamatta pysyttelivät huoneissaan. Tilani oli surkuteltava. Takkini oli riekaleina, ja jalkineeni pääosan muodostivat niitten päälliset, ja näiden ja riekaleisen housunlahkeen välistä pilkisti esiin likainen pergamenttipaperi.

Äkkiä näin aivan tien vieressä valon pilkahtavan. Aioin mennä sisään vielä kerran kerjätäkseni. Ehdin astua kaksi askelta, kun jo talon vahtikoira tuli.   Niillä ei ole katkerampia vihollisia kuin kulkurit, ja ihmiset ovat ne siihen opettaneet. Niin oli tälläkin isännällä kunnia talonvahdistaan. Se iski kiinni ja iski syvään. Veri valui pitkin jalkaani, ja housunlahkeen riekaleet liehuivat tuulessa. Huusin tuskasta. Tuliko joku? Ei tietenkään! Sisälläolijat kyllä ymmärsivät, että siellä oli vain kulkuri, joka jouluaattona tahtoi käyttää hyväkseen ihmisten anteliaisuutta, ja varmaan koira sisään tullessaan sai palkakseen suuren lihapalasen. Vihdoinkin tulin kaupunkiin ja livahdin erääseen leipuriliikkeeseen. joka vielä oli avoinna, ja täällä minä olin löytävä taivaan portit ja kohtaava Jumalani. Miten olenkaan kiittänyt Jumalaa siitä, että Hän tuona unhoittumattomana iltana johdatti minut suoraan itsensä luokse!

Leipurimestari oli itse vielä myymälässä, ja pyysin häneltä palasen leipää ja kahvia.

Muutaman hetken hän katsoi minuun ja sanoi sitten:

- Sitä ette saa, mutta tulkaa mukaan asuntooni, niin sen sijaan saatte vähän ruokaa. Onhan tänään jouluaatto.

Hämmästyin, mutta ennenkuin olin ehtinyt ajatellakaan hänen sanojaan, niin kuulin kassakoneen kilahtavan ja mies painoi käteeni kokoonrypistetyn viisikruunusen. Itsellenikin vieraalla äänellä kysyin liikutettuna:

- Sanokaahan herraseni — mikä — mikä — ihminen te olette?

Vastauksen sain viipymättä:

- Minäkö? Olen vain veli ja olen kristitty.

Nyt olivat voimani loppuneet. "Veli", "kristitty"! Mutisin noita sanoja itsekseni ja kurkkuni kävi paksuksi ja silmiini tuli jotakin, joka esti näkemästä, ja hetkisen sen jälkeen istuin pöydän ääressä kasvot käsissäni ja itkin, itkin hallitsemattomasti ja vapauttavasti.

Myöhemmin sain työtä hyväntekijäni leipomossa ja viivyin siellä vuoteen 1915, jolloin jatkoin samalla alalla Tukholmassa ja sain onnellisen sattuman johdosta 1917 sen paikan, jossa nyt olen.

Mutta milloinkaan en ole unohtava tuota jouluaattoiltaa, jolloin olin menehtyä elämän taistelussa, mutta jolloin Kristus minut kohtasi nöyrän palvelijansa kautta.

Kun hän oli vaiennut, tartuin hänen käteensä ja pudistin sitä äänettömästi. Elämässä on sellaisia hetkiä, joina äänettömyys paremmin kuin sanat ilmaisevat sydämemme tunteita. Siellä allamme kohisi Kurfurstendammenilla yöelämä, ja yllämme miljoonat tähdet tuikkivat elokuisella taivaalla, mutta mitä itse tuona ihmeellisenä elokuun iltana sain kokea tuolla penkereellä Berliinissä, se jäi koko Saksan matkani ihanimmaksi ja pyhimmäksi muistoksi. Oma elämäni oli käynyt rikkaammaksi ja uskoni Ristiinnaulittuun voimakkaammaksi.

Mitä voimme tästä todellisuuskuvauksesta oppia?

Ensiksikin näemme väkijuomien ja juoppouden turmelevan vaikutuksen. Oi, jospa kaikki tahtoisivat nähdä, mihin kurjuuteen he syöksevät sekä itsensä että toiset tätä helvetin juomaa käsitellessään. Kapakoitsijat ja salakuljettajat ovat maalle ja yhteiskunnalle pahempia kuin pahimmat villipedot. Heidän työnsä tuloksena syntyy veri- ja kyynelvirtoja, tuhottuja koteja, joissa lapset ovat nälkiintyneitä ja repaleisia. Pyyhkäisköön Iäisen hengähdys pian tämän kauhistuksen maan päältä!

Toiseksi opimme tästä, mitä laupeus voi aikaansaada. Jumala suokoon, että näitä laupiaita ja sääliviä ihmisiä olisi vähän tiheämmässä. Silloin ei edes voisi syntyä sotia eikä kapinoitakaan, sillä "laupeus kerskaa tuomiota vastaan". Jaak.2:13. Tahdonpa sinulle, rakas lukijani, antaa hyvän neuvon: Älä koskaan sulje sydäntäsi köyhältä, kärsivältä veljeltäsi! Hän on apusi ja ystävällisen sanasi arvoinen. Suo se hänelle, niin saat itsekin siitä runsaan korvauksen. "Sillä, joka köyhää armahtaa, häntä Herra on hädän päivänä auttava."

Monet tahtovat kohdella näitä yhteiskunnan surunlapsia kovin sanoin ja kaikenkaltaisin syytöksin. Mutta sillä emme koskaan voi heitä hyödyttää. Ei, vaan pehmeät sanat sattuvat parhaiten. Saanen kiinnittää huomiosi Jes. 58 lukuun. Lue se rukoillen ja ajatellen, niin saat varmasti vastauksen moniin kysymyksiisi. Se on ainutlaatuinen luku ja päättyy sanoihin: Sillä Herran suu on puhunut.

Kolmas opetus on, että anteeksiantamusta ja pelastusta löytyy mille syntisraukalle tahansa. Ei kenkään ole niin kurja, ettei hän pelastua voisi, eikä kenkään niin hyvä, ettei hän pelastusta tarvitsisi.

Rakas lukijani! Oletko henkilö, joka töin tuskin uskallat katsettasi nostaa monien syntiesi tähden? Kuule siis! Sinulle löytyy armoa ja anteeksiantamusta! Katso, Jeesuksen lävistetyt kädet ovat ojennetut Sinua kohden. Tunnusta syntisi ja usko ne anteeksi tänään!

1. Riemuit' me mahdam' vahvast',

Suloisest' sangen sanomast',

Jonk' enkel' ilmoitti, Meille tosin toivotti,

Armon, avun aivotun,

Lunastuksen luvatun, Isält' ijankaikkiselt'.

2.  Jumalan Poika pyhä, Kaikkein kappalten Luoja

hyvä, Pivossans' pitävä taivaan, Maan, meren syvän:

Korkia kunnian Kuningas, Ihmiseks' astui alas,

Orjan puvun päällens' puki.

3.  Pilvet pisaroitsevat, Ja taivaat tässä satavat,

Turvan ain' toivotun, Lunastajan luvatun, Esi-isilt'

ikävöityn, Kansoilt' kaikilt' halatun,

Uhreill' ennen ennustetun.

4.  Taiten tätä tavaraa Ei taida taivaat avarat

Sulkee syliins' sisäll', Eik' mailmaan mahdu olennoll':

Neitsees' makas' mittaamatoin, Kohtuun mahtui

määrätöin, Maan ja taivaan täyttäjä.

5.  Neitseen nuoren kohtuinen, Paits' puutoksetta

neitsyyden, Kätkee, kätkyns' kantaa, Tuo edes, ilmei an-

taa Näkymättömän, nähtävän, Ijankaikkisen, ajaisen,

Annoll' avun ylhäisen.

6.  Jumal' yhtyi ihmiseks', Ihmeeks' kaksi yhteen

yhdeks', Ymmärrystä ylitsen, Luonnon lain ohitsen,

Meillen syntyn', meille suotu, Neitseen kohdust'

tänne tuotu, Vapahtajaks' vaivaisill'.

7.  Pirun puustit kostetaan, Evan omena ostetaan,

Armon apu annetaan, Vangit ulos otetaan, Taivaan ovi

avataan, Riemu, rauha jaetaan, Onnettomill' autuus.

8.  Toivo tosin turvaava Meille tulee tästä vahva,

Sydän syttyy uskoon, Tykö autuaan Isän armon,

Tuskiss' luja lohdutus, Itkuss' ilon odotus, Hengen

vahva vaikutus.

9.  Lepo suotuis' sydämess', Elämä ijän kuolemas',

Saam' nämät ilmeisest', Isän Pojass' ihmisess';

Hänen tyköns' turvatkaam', Häntä kaikin

kiittäkääm', Isää, ynnä Henkee hyvää.

1701 virsikirjan virsi 113.

böömiläinen (Hohenfurth) 1410.

Hemminki Maskulainen, (suom.) s. n.1550 † 1619.

Tänään rukoilemme, Herra, kaikkien onnettomien, ahdistuneitten ja epätoivoisten puolesta, että löytäisivät sinut avukseen ja elämäkseen. Sillä sinä olet vuosisatojen ajan puhunut ihmisille heidän heikkouksiensa keskellä ja elämän umpikujissa auttanut tielle. Kiitos suuresta rakkaudestasi, vaivastasi meidän hyväksemme, pirun pettämien ihmisten eduksi annetusta taivaan lahjasta. Kiitos joululahjasta, jonka käärit juutalaiseen pergamenttiin, profeettojen ennustuksiin, tavallisten ihmisten henkilökohtaisiin todistuksiin ja jonka asetit ensimmäiseksi aasien, lehmien ja lampaiden katseltavaksi. Anna meidän tämän ihmisten nähdä sinut uskossa, toivossa ja rakkaudessa - sinä ikuinen, elävä, pyhä, Jeesus, joka kutsut pimeydestä rikollisia!