Olin kirkossa Venäjällä. Luokseni tuli
mies, jolla oli kädessään muoviin käärittynä kiiltävä esine. Hän ojensi sen
minulle. Se oli kruunu tai sen tapainen, kullanvärinen koristeltu ja täynnä eri
värisiä jalokiviä. Kysyin mieheltä, että oliko tämä tarkoitettu minulle, johon
hän vastasi, että tytölle. Tunsin käsissäni kruunun olevan vain arvoton lelu ja
sanoin vieväni sen lapsenlapselleni Suomeen. No, Venäjällä voi sattua mitä vaan
ja matkoilla tulla vastaan yllättäviä asioita. Mutta lelut kestävät aikansa,
sitten niistä ei ole enää kuin romuksi.
Kruunu on aika kaukainen käsite
tavallisen ihmisen elämässä, eikä semmoista tule juurikaan ajateltua. Hiukset
taitavat olla ainoa kruunu köyhälle ja nekin harvenevat iän myötä. Toiset
ajelevat ne pois jo nuorena. On siis arvostettava ihmistä henkilönä jollakin
muulla tavalla. Semmoisia ovat erilaiset näyttävät vaatteet, kunniamerkit ja
kuvitukset. Nykyään on muotia tatuoida mitä hullumpia kuvia iholleen luulleen
nostavansa siten omanarvon tunnettaan. Vuoden katsotuin TV-ohjelma on
itsenäisyyspäivän linnan juhlat ja siellä näyttävät esiintymisasut. Komeissa
pukeissa esiintyvät silmäätekevät ovat kuitenkin suurin osa tyhjäntoimittajia
ja sammuneita tähtiä, tuulten ajeltavia poutapilviä ja hermostuneita meren
laineita. Pian luemme heidän menehtymisensä, elämän katkeamisen ja
suru-uutisen. Synti syö mädäntyneeksi uljaammankin tyypin. Tänään täällä käy
niin kuin ammoin juutalaisille ja se johtuu synnistä: "Niin paljon kuin
heitä on, niin paljon he ovat tehneet syntiä minua vastaan. Minä muutan heidän
kunniansa häpeäksi." Hoos.4:7.
Daavid iloitsi uudesta asemastaan
Israelin toisena kuninkaana ja näki siinä paljon enemmän kuin vain ulkoisen
merkin, kruunun päässään. Jumalan siunaus ja uskon tuoma onni olivat tärkeimmät
asiat hänen sen hetkisessä elämässään. Niiden avulla hän saattoi tehdä
valintansa ja ratkaisunsa onnistuneesti ja Herran tahtoa noudattaen. Hän näki,
että tämä poikkeuksellinen asemansa oli tullut Jumalalta, eikä ollut sattumaa
tai hyvin suunniteltua politiikkaa. "Sinä suot hänelle onnen ja
siunauksen, panet hänen päähänsä kultaisen kruunun." Ps.21:4. Tästä on
pitkä matka Kristuksen kärsimyksiin, vaivaan ja kruunaamiseen.
Maailmankaikkeuden tärkeimpään henkilöön katsominen oli murheellinen kokemus,
sillä hänen päässään oli kultaisen kruunun sijaan asetettu maan kirouksen
symboli, orjantappurasta väännetty kruunu. Sen oli tarkoitus häväistä hänet
lopullisesti ennen kuolemantuomiotaan. Mutta siitä tulikin merkki, jolla hänen
täydellinen sovitustyönsä vakuuttaa taivaallisen Isän edessä kaiken pilalle
menneen, ihmisten rikkomusten ja synnin korjausta, uuden elämän alkupäätä.
Jokainen ihminen tarvitsee osakseen Jumalan armoa ja sääliä. Siksi on
kirjoitettu: "…joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta ja kruunaa sinut
armolla ja laupeudella…"Ps.103:4.
Kruunu on ajallinen koriste, joka on
antanut kantajalleen kunniaa ja kiitosta, ja lyhytaikaista arvonantoa. Sitä
kantoivat aikoinaan kuninkaalliset, papit ja voittajat. Sen esikuvallisuus
ilmaisi myös arvonsa menettämistä, hyvän asemansa kadottamista. "Sano
kuninkaalle ja kuninkaan äidille: Istukaa alhaiselle sijalle, sillä pudonnut on
päästänne teidän kunniankruununne." Jer.13:18. Siitä herää kysymys,
että miksi tuollainen lopputulos? Miksi joku menettää valtansa ja kunniansa?
Jumalan kansan kruunu on Herran tunteminen ja hänen yhteydessään pysyminen. Jos
usko ja elämä rikkoontuvat, jää jäljelle vain lihallinen ihminen omassa
mitättömyydessään: "Tämä on sinun arpasi, sinun mitattu osasi minulta,
sanoo Herra, koska olet unhottanut minut ja luottanut valheeseen. Niinpä
minäkin nostan sinulta liepeet kasvojen yli, ja sinun häpeäsi näkyy."
Jer.13:25-26.
Mietin ystäväpiiriäni ja heidän
aikaansaannoksiaan, kuka oli menestynyt, kuka epäonnistunut, kenellä meni
hyvin, kenellä jatkuvasti vaivat kiusaamassa? Mietin, miten arvostukseni
vaikutti heihin, mitkä asiat tekivät heidät arvokkaaksi, mitkä hämärsivät
ihmiskuvaa, missä odotin muutoksia? Huomasin heidän olevan hyvin erilaisia,
yksilöllisiä ja heidän taustojensa ja ympäristönsä vaihtelevan suuresti. Ei
ollut kahta samanlaista, kaikki olivat vieläpä eri näköisiä, ikäisiä,
erilaisilla lahjoilla ja ominaisuuksilla varustettuja. Tulin siihen
johtopäätökseen, että Jumala on suuri, koska pystyy luomaan näin vaihtelevan
rikkaasti ihmiset. Olemme kaikki yksilöllisiä ja arvokkaampia kuin varpuset.
Palasin menneisiin vuosiin,
ihmissuhteisiin, jotka olivat jo päättyneet. Muistin monet keskustelut,
tapaamiset, yhdessä vietetyt hetket, rukoukset, opetukset, avut ja
kädenojennukset. Muistin Herran Jeesuksen olleen kanssamme ja siunanneen meitä.
Muistin hetket, kuinka armon sana oli tullut lähelle ja koskettanut sydäntäni,
kuinka Herran Henki oli vaikuttanut uskoa ja rakkautta, pyhää ilmapiiriä. En
ollut kuitenkaan nähnyt heitä kruunatuiksi näillä silmilläni, pikemminkin
vaatimattomiksi, yksinkertaisiksi, tavallisiksi ja monella tavoin vajavaisiksi,
epätäydellisiksi. Mutta uskossa näin heidät kruunatuiksi Vapahtajan armolla ja
siunauksella. Kuulin heidän todistuksensa Herrasta ja näin heidän
ratkaisuissaan Jumalan johdatuksen ja taivaallisen valinnan. Uskossa näin
Jeesuksen kulkevan seurakunnan keskellä, herättävän, opettavan, profetoivan,
paimentavan, etsivän, kehottavan ja kurittavan laumaansa.
Mikä onkaan ihmisen kunnia, miten me
arvioimme toinen toisiamme ajallisesti? Miten laitamme ihmiset mielessämme eri
asteikoilla eri arvoisiksi, sijoitamme heidät eri karsinoihin, looseihin,
jalustoille. Kuinka helppoa onkaan hylätä toinen ihminen hänen puutteittensa ja
vikojensa tähden? Mitättömälle ihmiselle on mieleen tuntea jokunen itseään
rikkaampi, fiksumpi ja näyttävämpi ihminen? Se nostaa omanarvon tuntoa, kun voi
vedota johonkin korkeampaan asemaan päässyttä henkilöä? Onhan aivan tavallista,
että suurissa kysymyksissä haetaan mahdollisimman arvovaltainen ihmisääni
tukemaan omia käsityksiään. On kuin saisi kruunattua omia ajatuksiaan tai
uskomuksiaan toisten kustannuksella. Mutta mitä jääkään loppujen lopuksi
jäljelle meistä, meidän tekemisistämme? Onko se ollut vain pelkkää sotkemista,
muiden mielipiteitten toistoa, jäljittelyä, turhaa kehuskelua, taistelua
paikasta auringossa, ihmisorjuutta, alistumista enemmistön mielipiteisiin,
yritystä kelvata ihmisille? Onko se ollut Jeesuksen häpeämistä, Jumalan
kieltämistä, hengellisten asioiden vähättelyä, epäuskoa, tyhjyyden tunnetta,
kyllästymistä tavanomaisuuksiin, pahanolon purkauksia, mustia tunteita,
pettymyksien valitusta? Ja tähän kaikkeen Jumala tarjoaa itsensä tuntemisen ja
ikuisen elämän, kruunun luonansa. Käsittämätöntä? "Minä tulen pian;
pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi." Ilm.3:11.
Miten helposti usko katoaa ihmisen
elämästä, kuinka moni onkaan ollut kerran elävästi lapsenuskossa, pyhässä
luottamuksessa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa; ja sitten
aivan hitaasti, lähes huomaamatta Jeesus on kadonnut matkaseurueesta?
Jokapäiväinen rutiini onkin keskittynyt työhön, harrastuksiin, omistamiseen,
myymiseen ja ostamiseen, ihmiskunniaan ja himojen tyydyttämiseen. Elämään ei
ole eräänä päivänä mahtunut muuta kuin kourallinen tyhjiä puheita,
televisioruutu, mobiililaite ja sateinen ikkunaruutu? On vain muisto
onnellisista hetkistä Vapahtajan seurassa, ensirakkauden ihanassa ilmapiirissä
ja toisten uskovien turvallisessa seurassa kulkemisesta? Kodin kirjahyllyssä on
lojunut jo vuosia hengellisiä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea ja niiden
keskellä itse Jumalan sana, ikuinen ilmoitus, jonka pelastussanoma on
suljettuna odottanut avaajaansa. Mutta elämä hiipuu, terveys heikkenee, kaverit
vähenevät ja tavoitteet ovat tulleet tiensä päähän - jospa saisi edes kupin
kahvia ja istua rauhassa omalla tuolillaan? Silloin Kristus sanoo: - Minä
tarjoan sinulle pelastusta, ikuisen elämän lahjaa ja kunnian kruunua! Ja niin syntinen
alkaa ryömiä Herraa kohden, huokailla hiipuvassa olemuksessaan kohden
auttajaansa. Hän kaipaa hyväksyntää, taivaallista syliä, armahdusta, lepoa ja
sellaisen tilan hän löytää Kristuksen uhrissa ja haavoissa.
Tämä nöyrä karitsa se on rakkain Jeesuksemme,
jonka Isä antoi kuolemaan, synneistä
päästäksemme,
Oi rakkaus kaikkivoittava, jota ei voi
järki tajuta,
Isältä pojan vaadit! Oi rakkaus aivan
rajaton,
sä häpeään ja kuolemaan elämän Herran
saatoit!
Nyt aina sanoin, niinkuin töin, ylistän
rakkauttasi,
nyt kiitän päivin, kiitän öin, sun suurta
laupeuttasi.
Mun veisuuni lakkaamatta soi, niin
heleästi kuin se voi,
ja laulaa armostasi, mä ennen kaikki
unhotan,
kuin rakkautesi, kalliimman kaikista
lahjoistasi.
Sydämeni ahdas, laajene ja aarre kätke
parhain!
Kirkkaampi, kalliimpi on se, kuin kullat
tähtitarhain.
Maat, meret, taivas avara, ne vaan on
hiukka tomua,
kun katson aarteeseeni. Tämä tavarani
verraton sun,
Jeesus, veresi kallis on vuotanut
hyväkseni.
Ja koska retkeni maallinen päättyy täällä
kerran,
Suo vanhurskautesi vaatteekseni,
astuissani eteen Herran!
Se kunniakruununi olkoon, mun silkkini
katoamaton, verraton loistossansa, jossa
omanasi
iäti sun morsiamesi astuupi, sua kiittäin
riemussansa!
Paul Gerhard virsi 44:2,4,5,7 (Vk. 1888)
Oi Herra, miten pian mielemme laukkaa
aivan väärille urille, vieraille laitumille, naapurin puolelle ja turhuuden
markkinoille unohtaen sinut, pelastajamme? Millaisia olemmekaan uskovina sinun
silmissäsi, sanasi valossa, miten paljon olemmekaan tehneet virheitä ja
pilanneet suuren nimesi maailman keskellä? Miten usein suolamme on käynyt
mauttomaksi ja herätyksen ääni sammunut synninyöhön, olemme tukahduttaneet
antamasi armolahjat, käyttäneet varojamme itsekkäästi ja olleet veltot kristillisyydessä?
Ja kuitenkin sinä tarjoat meille elämänkruunua, paikkaa luonasi, oikeaa,
pysyvää kotia taivaassa. Auta siis meitä, vuodata rakkauttasi, ohjaa
askeleitamme, tue toivoamme, laske siunaavat kätesi päällemme, kruunaa
armollasi ja laupeudellasi, muista meitä runsaasti enemmän kuin ansaitsemme.
Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti