Vehmaalla, Mietoisissa ja Pomarkussa vaikutti 1800-luvulla erikoinen saarnamies Johan Pomlin, jonka maine kiiri lähikuntiin asti. Hän oli karsimaattinen ja herättävä toiminnassaan. Monet ihmiset löysivät Jeesuksen hänen kauttaan. Hänellä oli ilmestyksen ja profetian lahjat, joita hän käytti julistustoimintansa aikana tunnetudti. Hänen saarnansa kestivät usein tuntikausia ja ne olivat hyvin lainomaisia, mutta sisälsivät myös evankeliumin suloisen äänen. Hän kulki huonoissa vaatteissa hoitamattomalla parralla ja asui yksinään vaatimattomasti. Hänellä oli tapana lahjoittaa rahaa kerjääjille. Pomlin meni naimisiin vanhoilla päivillään, mutta hänen vaimonsa kuoli jo seuraavana vuonna.
Pomlin oli hengenmies enemmän kuin monet muut Satakunnan papit. Hänen vaatteensa tosin olivat vanhat ja kuluneet, hänen tukkansa takussa ja partansa hoitamaton, mutta hänen silmissään paloi outo tuli, ja hänen äänensä oli syvä ja läpitunkeva. Hän kasvoi varttansa pitemmäksi, kun hän puhui Jumalan vuoresta Hoorebista, Siinain tulta syöksevästä kukkulasta, jonka huipulle pyhän tahdon kiviset taulut näyttivät tulikirjaimin tietä harhailevalle yön lapselle. Ja läpi luiden ja ytimien kävi, kun hän huuteli »voi jahvee» huutoja yli jumalattoman kansan.
Ihmiset lähtivät kirkosta äänetönnä ajatellen millainen heidän pappinsa olikaan. Hänen katseensa oli kummallinen, hänen sanansa merkilliset ja hänen liikkeensä omituiset. Toiset sanoivat:»Saimme hullun papin.» Mutta toiset sanoivat: »Hullu hän ei ole, mutta mikä muu lienee.» Hän hehkui Siinain tulta. Väkivasaran tavoin hänen sanansa putoilivat kuulijain yli, tunkeutuivat heidän tylsiin omiintuntoihinsa ja valoivat rautaa heidän siveellisesti heikkoihin mieliinsä. Kuolemantuomioita hän julisti niiden yli, joita hän sitä ennen oli nuhdellut riettaasta elämästä, eivätkä olleet parannukseen taipuneet, ja ennen pitkää he kuolivat kenenkään käsin heitä koskematta. Kansaa hän uhkasi jumalattomuuden tähden, ennustaen sille kulkutauteja, tulipaloja ja köyhiä vuosia, ja niin tapahtui. Jumala antoi käydä toteen hänen uhkauksensa. Tämä oli jotain tavatonta, ennen kuulumatonta. Ihmiset riensivät kirkkoon. Papin ei tarvinnut lähteä heille sanaa tyrkyttämään. Elävän sanan houkuttelemana he tulivat, tulivat keitä Herra lähetti tulemaan, ja saivat sanan kosketusta, vapisivat ja tärisivät sen käsissä.
Ja vielä kummempaa tuli. Eräänä adventtisunnuntaina hän kehotti kansaa rukoilemaan joulurauhaa. »Eivät nämäkään pyhä mene onnellisesti ohi, väijyjän käden kautta tulee murhia», hän sanoi. Pyhät menivät onnellisesti, mutta loppiaisena hän jatkoi.» Tähän asti on Jumala suojellut, mutta pyhät eivät ole vielä lopussa, väijyjän jalka on oven edessä, rauhaa tulisi rukoilla.» Samana päivänä Honkakosken kylässä Pietin Matti murhasi Anttilan isännän. Toisena pyhänä Pomlin taas hätäisesti huudahti kesken saarnaansa: »Juuri nyt, ihan tällä hetkellä menee kylän isoin juoppo helvettiin!» Huudahdus teki tärisyttävän vaikutuksen kirkkoväkeen, mutta vielä suuremman hämmästyksen valtaan ihmiset joutuivat, kun saivat kuulla Tervamäen Sakarin menneen päihtyneenä saunan lauteille ja siellä jumalanpalveluksen aikana kuolleen.
Kirkkoon oli tuotu esirukouserään sairaan puolesta. Sairas oli Pomlinille tuttu herännyt mies. Surullisena hän lausui: »Tässä olisi tehtävä esirukous sairaan puolesta, mutta me voimme tehdä kuolleen edestä kiitoksen, sillä juuri tällä hetkellä sairas kuoli kotonansa.» Ihmiset olivat ihmeissään, mutta niin oli käynyt, sairas kuoli Pomlinin ollessa saarnatuolissa ja hän sai siitä tiedon sisällisen näkemyksensä kautta. Tämmöiset tapahtumat antoivat saarnoille harvinaisen voiman. Toisinaan Pomlin saarnasi tuntikauden kiivaasti lyöden nyrkkiään saarnatuolin laitaan, että kirkko kajahteli. Toisinaan henki ei antanut hänen saarnata kuin muutamia harvoja sanoja. — »Jos minä nyt puhun, te ette voi sitä kestää»; hän sanoi. Eikä kukaan kestänytkään hänen sanojensa edessä. Saarnan aikana ihmisiä kaatui taintuneena maahan ja saarnan jälkeen he työntyivät kirkosta itkien ja parkuen. Kirkossa Pomlin oli täynnä intoa ja tulta, mutta kotioloissa hän oli hiljainen ja vähäpuheinen. Rantarossilla hän eli vaatimatonta elämäänsä. Palkkaansa hän ei kysellyt, kuka vapaaehtoisesti toisen emäntä otti vastaan ja vei aittaan, ja rahansa Pomlin säilytti tuohisessa tuvan penkillä, josta hän jakeli tarvitseville sitä mukaa kun niitä tuohiseen karttui. Kun hänelle tuotiin juustoja, joulupaisteja ja muita lahjoja hän lähetti ne Neva mummulle, köyhälle heränneelle vanhukselle kylän laidalle.
Pomarkussa oli lukkarina Aappo Soini, joka oli viinaan menevä mies, eikä ollut uskossa. Hänen kerrotaan Pomlinin sairastellessa ivanneen tätä ja pyytäneen kertomaan kuoltuaan mihin sitten päätyi. Kerrotaan, että Pomlin oli eräänä yönä ilmestynyt Soinille ja vaatinut tätä kirjoittamaan sanoman paperille. Tämän ilmestyksen johdosta syntyi laulu, jota kutsuttiin arkkiveisuksi ja Pomlinin virreksi. Se on kuulunut sitten Rukoilevaisten yhteislaulukirjaan Halullisten sielujen hengelliset laulut numerolla 112. Laulussa on 21 säkeistöä, jotka vievät kuulijansa vakavasti tutkimaan omaa Jumala-suhdettaan.
Tämä tapaus vaikutti suruttomaan Soiniin syvästi ja hän raitistui ja liittyi heränneisiin. Hän rupesi käymään seuroissa ja elämään uskovan elämää.
1.Mä lähdin kylvööni leikkaamaan, Enkelein seuraan veisaamaan Karitsalle kiitosta lakkaamatta, Istuimen edessä loppumatta.
2.Mun sieluni taivaan vaunuilla, Tuhanten huiluin lauluilla Tuotiin istuimen eteen, Suuren seuran kanssa enkelein.
3.Nyt sain mä nähdä Jeesuksen Ja Kolmyhteisen istuimen, Mulle kruunu kallis kannettiin Ja puku kaunis annettiin.
4.Mun työni runsaasti maksettiin Ja vaivani paljolla palkittiin, Jota tein murheen korvessa. Nyt saarnaan suuressa hovissa.
5.Muistakaat, vanhat ystäväni, Odotan teitä perässäni Täällä taivaassa yhteen tulemaan. Iäistä iloo nauttimaan.
6.Oi mikä ilo minulla, Sellainen on myös sinulla: Jeesus on meidän veljemme, Kaikki taivaan pyhät sukumme.
7.Alä luule tänne tulevas, Jollet paranna elämääs. Kuitenkin vielä neuvon sulle, Iäiseks tutuks tulisit mulle.
8.Kyllä meitä monta ystävää Maailmassa oli yhdessä. Kuka tuomarin tutuksi Tulee näist taivaan suvuksi?
9.Mä hiljaisuudessa vaelsin, Jeesusta hartaasti odotin, Kuin verisellä hiellä Puhdisti mun jo pienenä.
10.Te kalliit saarnaveljeni, Toivotan teille mun onneni, Että olisimme vaalissa Suurimmass taivaan salissa.
11.Siellä pyhäin joukot kuulevat, Kaikista myös hyvin luulevat, Lankeevat maahan kasvoillensa Jeesuksen jalkain juurehen.
12.Mun ruumiini maahan laskettiin Ja ahdas sänky annettiin, Se siellä lepää rauhassa, Odottaa tuomiota tulevaa.
13.Pauhinalla ylös nousemme, Haudoistamme ulos lähdemme, Tuomarin huuto herättää, Tutkinnon eteen vetääpi.
14.Aadamin lapset laumoittain, Veljet, sisaret joukoittain, Ansaittua palkkaansa kuulemaan, Jota iäisesti nautitaan.
15.Eedenissä Eeva petettiin. Meidän äitimme pilkattiin Kirotun käärmeen kielellä, Josta olemme surkialla mielellä.
16.Eenokki, meidän veljemme. Hän jätti meidän joukkomme Maan poveen tänne makaamaan. Onneemme kunkin toivomaan.
17.Elias samoin, Herran mies, Enkelten seuraan vietiin myös Tulisten vaunuin muodolla. Taivaan kaupungin ilolla.
18.Kyllä hänellä on monta ystävää Iäisessä ilossa yhdessä; On myöskin tämä Herran mies, Hän kilvoittelee samassa työssä.
19.Kunniassa korkiassa taivaassa, Siellä ei aallot upota, Ei saarnan pelko kauhista, On iloa iankaikkista.
20.Elämän veden keskellä, Siionin linnan
reunoilla, Jeesus on itse perämies, Kaikki taivaan pyhät samassa työssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti