Mathilda Wredelle annettiin mukaan samanlaiset eväät kuin talon renkienkin lapsille ja yhdessä heidän kanssaan hän teki koulumatkansa. Vaasassa oltaessa Mathilda sai seurata vankien elämää, kun he kahleisiin kytkettyinä työskentelivät milloin missäkin, silloin tällöin hänenkin kodissaan.
Hänessä herätti kauhua näky, kun eräs seppä juotti kiinni erään vangin jalkarautoja. Lähellä oleva vanhempi ihminen tahtoi saada lapsen pois tapausta katselemasta, mutta tämä vastasi vain:
- Jos vanki voi kärsiä sellaista, niin pitää minun voida nähdä sitä.
Kahdeksantoistavuotiaana Mathilda Wrede koki voimakkaan herätyksen armon merimiessaarnaaja Orestin saarnain kuulossa. Eräänä iltana, jolloin hän kirkosta päin saarnan koskettamana oli olojen pakosta joutunut maailmalliseen seuraan, tunsi hän sydämessään ehdottoman ratkaisun vaatimuksen.
Sinä iltana hän vuoteensa vieressä polvillaan sanoi:
- Jumala, tässä minä nyt, olen! Jos on totta, että voit auttaa minua, niin tee se nyt! Jos tahdot ottaa minut vastaan nyt, niin antaudun sinulle juuri sellaisena kuin olen, ajaksi ja iäisyydeksi.
Aamulla herättyään hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Tämän johdosta hän myöhemmin kirjoitti:
- Siihen aikaan huomasin itsessäni uuden tunteen, hartaan halun, että jokainen ihminen, jonka näin, saisi kokea samaa kuvaamatonta onnea ja rauhaa, joka minulla oli. Tuo toivomus kasvoi yhä suuremmaksi, kun näin ja puhuttelin köyhiä, sairaita tahi vankeja. Niin, vangit, nuo yhteiskunnan surunlapset, saivat koko sisimpäni palamaan säälistä, osanotosta ja rakkaudesta. Luulen, että taivaallisen rakkauden kipinä sytytti silloin sydämeni rakastamaan — ei syntiä, vaan syntistä.
Tätä rakkautta hän sai osoittaa aivan pian kääntymisensä jälkeen. Eräs vanki oli lähetetty korjaamaan hänen huoneensa lukkoa. Hänelle Mathilda Wrede alkoi puhua Jumalan rakkaudesta ja siitä, mitä hän aivan äsken oli sydämessään saanut kokea. Vanki pyysi tyttöä tulemaan seuraavana sunnuntaina vankilaan häntätervehtimään. Vaivoin hän sai isänsä suostumuksen, mutta sai kuitenkin ja sai vielä muulloinkin.
Eräänä yönä Mathilda näki unessa, miten kahleihin köytetty vanki astui hänen huoneeseensa ja sanoi:
- Tuhannet ja taas tuhannet sieluparat huokailevat kaivaten elämää ja rauhaa, sano heille joku sana Jeesuksesta, niin kauan kuin sinulla vielä on aikaa!
Mathilda heräsi ja avasi Raamattunsa. Siitä avautui tällainen kohta: "Ja minä sanoin: Voi Herra, Herra! Katso, en minä osaa puhua, sillä minä olen nuori, vaan mene kaikkien tykö, mihin minä sinut lähetän ja puhu kaikki, mitä minä sinulle käsken. Älä pelkää heitä, sillä minä olen kanssasi pelastamassa sinua, sanoo Herra!" Jer.6:7-8.
Rukoiltuaan, että Jumala osoittaisi hänelle tahtonsa, hän avasi uudelleen Raamattunsa ja sai vastaukseksi Hes.3:8-11: "Minä teen sinun otsasi niinkuin timantin, kalliota kovemmaksi; älä pelkää heitä, äläkä hämmästy heidän edessänsä, sillä he ovat vastahakoinen suku. Ja hän sanoi minulle: Ihmisen poika, ota sydämeesi ja kuule korvillasi kaikki minun sanani, jotka minä sinulle puhun. Lähde, mene vankien, kansasi lasten tykö ja puhu heille ja sano heille: 'näin sanoo Herra, Herra' - jos he kuulevat tai ovat kuulematta."
Tämän jälkeen Mathilda Wrede kävi usean tunnin kestävän tuskaisen taistelun, joka päättyi sisäiseen rauhaan ja varmuuteen siitä, että Jumala tahtoi hänen olemaan tien näyttäjänä Vaasan lääninvankilan vangeille. Samana aamuna klo 10 hän kävi erään vangin luona ennen antamansa lupauksen mukaan. Tämä vanki tuli: herätykseen.
Kun maaherra Wrede syksyllä 1884 erosi virastaan ja perhe muutti kokonaan pois Vaasasta, oli Mathilda vakuutettu siitä, että hänen työnsä vankien keskuudessa myös oli päättynyt. Hän voisi nyt ainoastaan kirjoitella entisille ystävilleen vankilaan. Jumala johdatti kuitenkin toisin.
Saman vuoden lopulla Mathilda joutui hammassäryn takia matkustamaan Helsinkiin. Siellä hän kadulla liikkuessaan näki kuljetettavan vankeja. Niitä katsellessaan sääli ja häpeä valtasi hänet. Hän ei voinut enää muuta kuin mennä vankilantarkastaja Grotenfeltin luo pyytämään lupaa saada vapaasti käydä kaikissa Suomen vankiloissa puhumassa vangeille heidän sielunsa tilasta ja jakamassa Uusia Testamentteja ja uskonnollisia lentolehtisiä ja raamatunlausekortteja ym.
Pitkän epäröinnin jälkeen tarkastaja Grotenfelt antoi hänelle luvan käydä Helsingin, Turun, Hämeenlinnan ja Lappeenrannan vankiloissa. Mathilda Wrede oli silloin 20-vuotias. Hän aloitti nyt varsinaisen elämänuransa tämän tunnuslauseen merkeissä:
- Ruumiini on kenties sortuva, mutta mitäpä se tekee, jos vain muut saavat sen kautta siunauksen — elämäni, ajatukseni, aikani, voimani — kaikki Jumalalle ja sieluille!
Hän alkoi nyt käydä vankiloissa, joihin oli saanut lupakirjan. Vankilaviranomaiset oudoksuivat, eivätkä aina tahtoneet antaa hänen ilman seuraa mennä vankien puheille, mutta juuri sitä hän tahtoi. Jumalaan luottaen hän astui monien raakojen murhamiesten, elinkautisten vankien koppeihin. Hän puheli heille ystävällisesti ja säilytti mielenmalttinsa silloinkin, kun joku koetti raa'asti häntä pelotella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti