lauantai 4. toukokuuta 2024

Val.1:22 monet ovat minun huokaukseni, ja minun sydämeni on sairas.

 

Harvinaisuuksiin kuuluu herännyt nimismies. Sellaisiakin on kumminkin tämä merkillinen aika synnyttänyt, vaikka ne ovat hyvin pian luetut. Kansan suussa kulkee sananpartena: herrat helvettiin ja talonpojat taivaaseen; menneiden vuosien tosiolot ovat johtaneet tuollaiseen havaintoon, jossa olisi nykyajan herroillekin vielä paljon ajateltavaa, sillä heissä ovat kansaan levinneen Jumalan kieltäymyksen juuret. Sitä ilahduttavampaa on todeta jokukaan poikkeus yleisestä surkeudesta. Yhtenä sellaisena oli Paavolan nimismies Gustaf Gummerus.

 

Kun tuli puheeksi Gummeruksen käräjäkirkossa käymättömyys, sanoi hän syyksi ettei voi istua kylmässä kirkossa, hänellä kun on niin ohut tukka. Puolisonsa Sofia Gummerus alkoi käydä sunnuntai-iltoina pappilassa seuroissa, sekä sai kotiin tultuaan mieheltään aina ivaa osakseen. Siitä huolimatta kertoi hän kotiväelle, mitä kulloinkin oli seuroissa puhuttu. Muutamien kuukausien kuluttua herkesi hänkin niissä käymästä. Miehensä kysyessä kerran syytä siihen, vastasi hän:

»En hirveä siellä käydä, kun sinun täytyy sitten pilkallasi tehdä niin paljon syntiä.»

 


Tuli taaskin sunnuntai, eikä rouva ollut tietävinäänkään seuroihin lähdöstä. Silloin pyysi nimismies vakavasti:

»Etkö menisi seuroihin, että kertoisit sitten minullekin, mitä siellä nyt puhutaan.»

Rouva tuli iloiten, vei miehelleen terveiset, ja ennen pitkää nähtiin nimismies itsekin jokainen sunnuntai kirkossa ja seuroissa. Huomautukseeni, miten ihmeellisesti hänen päänsä viime aikoina on vahvistunut kylmää kestämään, vastasi hän:

»Ei veikkonen vika ollutkaan päässä; se oli sydämessä.»


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti