Ei työmme meitä pelasta, Jeesus on turvanamme.

 

Laurentius Petri oli Ruotsin ensimmäinen luterilainen arkkipiispa ja tärkeä uskonpuhdistaja. Hän opiskeli veljensä kanssa Martti Lutherin alaisuudessa Wittenbergissä, josta he lähtivät levittämään luterilaisuutta Ruotsiin. Ruotsissa alettiin katolisissa piireissä pelätä tätä kehitystä. Piispa Hans Brask huomasi, että on kehittymässä merkittävää luterilaista toimintaa. Hän ilmoitti asiasta katolisten arkkipiispalle Johannes Magnukselle, että siellä oli häpeämättömiä pappeja, jotka levittävät luterilaista hapatusta julistaen tietyille maallikoille, että kirkko on olemassa ihmisiä varten, ja mitä kirkko omistaa, kuuluu kansalle.

 Lutherin oppilaat olivat hyökänneet kerjäläismunkkeja ja pyhimysten palvontaa vastaan. He olivat selittäneet, että papinvirka on tärkein ja saarnaaminen on tärkeämpää kuin messu. Oli todettu, että synnintunnustus tulisi tehdä sydämessään pelkästään Jumalalle eikä papille. Laurentiusta arvostettiin Ruotsin kirkossa laajalti oppineisuutensa ja hurskautensa sekä hänen lempeän ja vakavan luonteensa vuoksi. Syytöksiin luterilaisten harhaoppisuudesta vastattiin, että kaikki vaaditaan saarnaamaan evankeliumia ja Jumalan sanaa: ”Jumalan sanan julistaminen on papin virka niin kuin takominen on sepän virka”.

 

Laurentius Petrin kirkkojärjestyksessä vuodelta 1571 vahvistettiin, ettei kristittyjen pitänyt noudattaa juutalaisten sapattia, mutta kolmas käsky velvoitti kristityt pyhittämään lepopäivän. Tämä näkemys heijastaa uskonpuhdistuksen yhteydessä vakiintunutta luterilaista suhtautumistapaa, ja sitä levitettiin katekismuksissa.

 

Piispa Laurentius Petri päätti, etteivät romanit saa Suomessa kirkollisia palveluita. Asiasta teki päätöksen myös kirkolliskokous. 1600-luvulla oli voimassa laki, jonka mukaan karkotetun romanin sai tappaa ilman oikeudenkäyntiä.

Suomeen romanit tulivat Ruotsin kautta 1500- luvulla. Ensimmäiset merkinnät romaneista Suomen alueella on Ahvenanmaan Kastelholman linnan arkistoista, joiden mukaan romaneilta takavarikoitiin kahdeksan työhevosta v. 1559. Ruotsi-Suomessa suhtautuminen romaneihin oli kielteistä. Arkkipiispa Laurentius Petri kielsi kaikki kirkolliset toimitukset romaneilta. Vuonna 1637 tuli voimaan ns. hirttolaki, jonka mukaan romanit tuli hirttää, elleivät he noudattaneet karkottamiskäskyä.

Myöhemmin asenteet romaneja kohtaan lientyivät jonkin verran. Suomen siirryttyä Venäjän suurruhtinaskunnaksi v. 1890, voimaan tulivat erityislait, joiden tavoitteena olivat romanien sopeuttaminen ja paikoilleen asettuminen. Romanit rinnastettiin kulkureihin ja kerjäläisiin. Vuonna 1812 annettiin laki, jonka mukaan kodittomat kulkijat piti sijoittaa työlaitoksiin, koski myös romaneja. Myös vuosina 1900 ja 1955 Valtioneuvoston asettamat komiteat kannattivat ajatusta, että ainoastaan sulauttamalla romanit valtaväestöön, heidät saataisiin yhteiskuntakelpoiseksi.

 

1644 Turussa piispa Laurentius Petri puuttuu Saarnakirjassaan viinan juontiin jakaen pikarit: 1. tarpeen ja hädän pikari 2. terveyden pikari 3. ilo-siementen pikari ja 4. enempi kiukkuisten pikari, joka ihmiset tomppeliksi tekee.

 Ruotsissa muotoutunut maallikonomainen lukkarin virka soveltui hyvin reformaation tuomiin painotuksiin. Arkkipiispa Laurentius Petri kehotti vuonna 1576 valitsemaan seurakunnissa nuoria henkilöitä koulutettavaksi avustamaan pappia ruotsalaisten virsien, uskontunnustuksen ja rukoushetkissä laulamisessa ja opettamisessa. Sitä mukaa kuin kansanopetuksen merkitys tuotiin yhä enemmän esiin, alettiin lukuisissa säädöksissä ja ohjeissa vaatia lukkareilta lukutaitoa, jota heidän tuli myös opettaa muille. Perinteiset lukkarit eivät kuitenkaan tähän pystyneet, joten tehtävä jäi aluksi heikosti palkattujen kappalaisten hoidettavaksi. Lukkarin virkakin saattoi tällöin yhdistyä kappalaisen virkaan. Kuitenkin 1600-luvun kuluessa virkojen erillisyyttä alettiin painottaa.

 

Laurentius Petri kirjoitti virren, joka oli vielä edellisessä virsikirjassamme osastossa kuolemaan valmistautuminen:

 

1.Niin kauan kuin me elämme, sitä aina ajatelkaamme, että kuolo kohtaa meitä. Kaikkien on se tiedettävä, vaikkemme tiedä hetkeä. Kaikkien tie johtaa hautaan. Oi Jeesus, suo.  Oi Jeesus, suo mun välttää harhateitä.

 

2.Kun mitään vielä ei havaita, ei vähintäkään arvata, on kuolo ovellamme. Ei auta silloin rikkaus, ei tieto. taito, viisaus, ei voima, kunniamme. Voi Jeesukseni, voi Jeesukseni, sä olet ainoa auttajamme.

 

3.Terveenä täällä ollessaan ei moni muista sieluaan, kalleinta omaisuuttaan. Tavaraa jokainen kokoaa, rahasta kiistelee, niistä etsii autuuttaan. Oi ihminen, oi ihminen, kuinka käy sun viimein sielusi.

 

4.Kun ruumis hautaan heitetään ja multaan mustaan peitetään, sun saaliisi katoaa. Sun tavaroistasi riidellään ja perinnöstäsi kiistellään, sen kaiken suku jakaa ja sun unohtaa. Oi ihminen, oi ihminen, minkä osan sielusi saa.

 

5.Kun joudut eteen tuomion, niin sulla kova pelko on, et itseesi voi luottaa. Sun työsi kaikki silloin tutkitaan, ja kelvottomiksi tuomitaan. Sen kaiken synti tuottaa. Täällä ihminen, täällä ihminen. sun kyynelvirtasi vuotaa.

 

6.Sä herran tykö palaa, häntä yli kaiken rakasta, niin rauhan löydät aivan. Aina kuule kätke sanansa niin et sä piinaan vajoa, vaan pääset iloon taivaan. Ei Jeesus, ei Jeesus, sinua silloin jätä vaivaan.

 

7.Alastomia ajattele, sairaita holhoa, hoitele. Ne jotka on harhateillä taas oikealle johdata. Murheellisia lohduta! Niin Herra tahtoo täällä. Oi ihminen, oi ihminen, näitä älä hylkää tiellä!

 

8.Vaan näistä ei sovi kerskata, ei työmme meitä pelasta, Jeesus on turvanamme. Meidät Isänsä kanssa sovitti, kuolemallaan meidät lunasti hän yksin kuolemasta. Oi Jeesukseni, oi Jeesukseni, kaikki armostasi saamme!