Luin internetistä uutisen ystävästäni, joka oli kuollut väkivaltaisesti. Hänet oli murhattu, paloiteltu ja poltettu, niin tappaja oli kertonut. Teosta oli luettu lähes kymmenen vuotta linnaa. Yritin muistella ystäväni kanssa vietettyjä hetkiä ja mieleeni nousi monta antoisaa tapaamista. Olimme pitäneet useita hengellisiä tilaisuuksia, ystäväni oli yöpynyt meillä ja puhunut seuroissa. Sitten tuli mieleen eräs kamala juttu, jonka ystäväni kertoi tapahtuneen aikoinaan eräällä vanhalla koululla. Ystäväni asui siellä perheineen ja piti hengellisiä kokouksia säännöllisesti. Sitten perhe muutti pois toiselle paikkakunnalle. Koululle tuli asumaan mies, joka vihasi kristittyjä. Ystäväni oli tehnyt pihalle suuren puisen ristin Jeesuksen kunniaksi ja jättänyt sen siihen lähdettyään. Uusi asukas raivostui ristiin ja poltti sen. Myöhemmin kävi niin, että samainen koulu tuhoutui tulipalossa ja mainittu mies paloi sen mukana.
– Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa, kirjoitti aikoinaan Niilo Tuomenoksa. Tämä vaellusvirsi on sittemmin jakanut kristikuntaa, kun monet eivät halua sitä laulaa sen negatiivisen sävyn vuoksi, mutta toiset samaistuvat sen sanomaan omakohtaisesti. Olisi paljon helpompi elää, jos synnin todellisuus olisi arkipäivää uskovankin elämässä. Luullaan, että vähäinen synnistä puhuminen olisi pyhyyden lisääntymisen merkki. Siihen lisätään vielä mielellään ylistys ja hyvistä asioista puhuminen, positiivisuus. Ei mainita ahdistusta, epätoivoa, raihnaisuutta, masennusta. Niin saadaan hyvän kristityn mitaksi näyttävä, hymyilevä, vaivaton triathlonisti. Mutta Raamatun mukaan, mitä lähempänä kristitty on Jeesusta, sen huonommaksi hän itsensä ymmärtää. Armon käsittämisen yhteydessä synnintunto syvenee koko ajan.
En paremmaks voi tulla, en pyhäks ollenkaan,
vaan kuitenkin oi Herra, sun käsiis jäädä saan.
Venäläisessä laulussa sanotaan: ” Joskus saan, niin murhemielin tunnustaa mä lankesin. Synti vei mun mukanansa, kun valvoa mä unohotin.” Hyvä havainto, joka kertoo kristityn tajunneen ongelmiensa todellisen syvyyden ja lähtökohdan. Monet, jotka elävät synnissä, eivät tiedä sitä itse, eivät ole sitä myöskään valmiit tunnustamaan, eikä pois panemaan. He viihtyvät siinä ja kypsyvät omassa mehussaan kuin syöttöporsaat kermakastikkeessa. Synnintunnon herättyä pitäisi ihmisen tietysti heti kiiruhtaa Vapahtajan luo, anoen, etsien ja kolkuttaen. Miksi siis synti vie mukanansa itse kutakin? Siihen on helppo vastata. Synti ei tunnu miltään tekijästään, hän ei tunne sitä, eikä käsitä älyllään tai tahdollaan tekevänsä väärin Jumalan edessä. Fariseuksien tavoin hän jopa pyhittää pahuutensa vetoamalla rakkauteen ja hyviin tekoihin, lainkuuliaisuuteen ja yleiseen mielipiteeseen. Mutta vasta Jeesuksen luo palatessaan ihminen voi laulajan tavoin ymmärtää, mistä hän on pelastunut, kun on uudistunut uskossaan.
Oma herätykseni oli raju, kun Jumala näytti minulle, millainen olen ilman häntä. Kokemus oli tuskaisen tyrmäävä. Hän näytti minun senastisen elämäni kuin filminauhalla pikakelauksella ja se oli yhtä mustaa pötköä kaikki. Se oli kuin valottamaton filminauha, ei mitään hyvää, ei lainkaan valoa. Kaikki vain hävettävää elämää, jota oli eletty ilman Jumalaa. En edes tiedä, kuinka kauan tähän kokemukseen meni aikaa, mutta sen muistan, että sen jälkeen Herra antoi minulle syntien anteeksiantamuksen ja sen kanssa taivaallisen rauhan. Olin siinä huoneessa yksin, enkä kuitenkaan yksin, Jeesus oli kanssani, vaikka en vielä tuntenut häntä.
Sä rohkeaksi hoidat ja uskon vahvistat,
hiljennät levottoman, murheessa lohdutat.
Sä kurjan ilo riemu, ja taivas syntisen.
Sua itkuissani kiitän, viritän virren sen.
Nykyajan myönteiset profeetat ovat jatkuvasti kysyttyjen maineessa ja heille markkinat ovat avoimet. Heidän ennustuksiaan kuunnellaan, heillä on paljon seuraajia ja ihailijoita. Heidän sanomansa on aina myönteinen, ystävällinen ja armahtava. He eivät tuomitse ketään, eikä heidän sanomassaan ole lain vaatimusta, eikä kuoleman uhkaa. Siinä ei korosteta Raamatun vakavaa sanaa, eikä Jumalan pyhyyttä. Jokaiselle ajalle löytyy tätä tarjontaa. On kuin Israelissa aikoinaan. ”Mutta Joosafat sanoi Israelin kuninkaalle: ”Kysy kuitenkin ensin, mitä Herra sanoo.” Niin Israelin kuningas kokosi profeetat, noin neljäsataa miestä, ja sanoi heille: ”Onko minun lähdettävä sotaan Gileadin Raamotia vastaan vai oltava lähtemättä?” He vastasivat: ”Lähde; Herra antaa sen kuninkaan käsiin.” 1.Kun.22:5-6. Sehän kuulosti hyvältä ja jumalalliselta, taivaan valolta, menestyksen uskonnolta? Se oli kuin ääni kansan syvistä riveistä, suuren enemmistön mielipide? Mutta sitten paikalle tuotiin yksi totuuden puhuja, profeetta, joka ei julistanut hyvää? ”On täällä vielä mies, jolta voisimme kysyä Herran mieltä, mutta minä vihaan häntä, sillä hän ei koskaan ennusta minulle hyvää, vaan aina pahaa; se on Miika, Jimlan poika.”1.Kun.22:7. Hänellä oli toisenlainen viesti Herralta tähän tilanteeseen. Sanoman kuultuaan he löivät häntä ja heittivät vankilaan vastustaen kaikin tavoin Jumalan antamaa ennustusta. Ja niin käy edelleen, luonnollinen ihminen ei koskaan ota vastaan Herran sanaa, eihän sillä ei ole siihen edellytyksiä.
”Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” 2.Tim.4:3-4. Jumalan sanan julistajilla on aikamoinen vastuu olla Herralle kuuliaisia oman etunsa kustannuksella. Moni on valmis myymään Jeesuksen, suosion ja rahan tulon tähden. Oma hyöty ja maine kiilaavat Kristuksen edelle. Omat himot näyttelevät siinä suurta roolia, ja niitä riittää pilvin pimein. Ihmiset eivät tahdo luopua synnistä, vanhasta elämästään, ystäväpiiristään, pimeyden vallasta, mutta he haluavat Kristuksen olevan heidän palvelijansa. Kelpaako siis uskossa vaeltava oikein mihinkään tai kenellekään? Kuka haluaa semmoisen kaveri, kuka kehua tuntevansa hänet?
Herran sana varoittaa syntistä, ettei tämä menisi ansaan, eikä pysyisi pimeässä, eksyksiin ja ikuiseen tuhoon. Mutta on paljon ihmisiä, jotka eivät ota sitä sydämeensä ja elämäänsä. He vain olkaansa kohauttaen ajavat sammutetuin lyhdyin ilman rauhaa, ilman toivoa, ilman armoa. Hebr.4:2. ”Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.” ”….ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi;” Hebr.3:13
Mä mato vain ja savi oon huono sotija.
Kiusoissa taisteluissa mun täytyy sortua,
jos et sä Kristus, Herra, mua auta vahvista –
vaan autathan, oi auta, voimallas pueta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti