keskiviikko 23. heinäkuuta 2025

Vaikeat ajat saavat ihmiset etsimään Jumalaa ja tulemaan kirkkoihin



 

Inkerin kirkko on koko historiansa ajan koostunut pienistä seurakunnista. Uskonnon harjoittamisen kieltäneen Neuvostoliiton kommunistihallinnon aikana inkeriläiset kokoontuivat kodeissa ja metsissä, milloin missäkin.

 

Ortodoksisella Venäjällä on nykyisin vain joitakin kymmeniätuhansia evankelis-luterilaisia. Inkerin kirkon jäseniä on alle kymmenentuhatta.

 

Inkerin kirkon pikkuruisia seurakuntia syntyy kuitenkin koko ajan lisää.

 

Niitä on tällä hetkellä jo 120, joista kaukaisin on Keltosta 6 300 kilometrin päässä Itä-Siperiassa sijaitsevassa Ulan-Udessa.

 

Siellä jumalanpalveluksissa puhutaan suomen sijaan burjatia.

 

– Vaikeat ajat saavat ihmiset etsimään Jumalaa ja tulemaan kirkkoihin, piispa Laptev sanoo.

 

– Haasteenamme on pystyä vastaamaan hengellisiin kysymyksiin ymmärrettävästi.

tiistai 22. heinäkuuta 2025

Taisteluja kirkossa ja kirkon takana

 

Eräs ystäväperhe Porissa sai yövieraakseen lapsenlapsensa ja illan tullen pidettiin sitten rukous pikkuisen kanssa ennen nukkumaan menoa. Siinä kaveri lateli ulkoa vanhaa runomittaa ja päätti sen: - Älä meitä päin heitä! ja Hyvää yötä!

Ilmeisesti hengellinen ymmärrys ja ulkona käyty lumisota olivat menneet sekaisin rukousta rustattaessa? Mutta ei se silti ollut huono rukous, vaikka Jumalasta tuleekin hieman kummallinen kuva. Voihan sitä sitten ottaa puheeksi sukulaisen kanssa oikean evankeliumin sopivalla ajalla ja kertoa Jumalan rakkaudesta syntisiä kohtaan.



Meillä kotona tuli lastenlapsilla riitaa puhelimesta ja turhaa huutoa riitti. Sanoin sitten lapsille, että pappa pitää nyt teille raamattuopetuksen. He hiljenivät hetkeksi ja otin esiin tekstin "'Autuaampi on antaa kuin ottaa." Kerroin sitten sovelluksen tähän tilanteeseen, että toisen kännykkä on annettava takaisin omistajalleen ilman vedätystä. Ihmeellistä, lapset muistivat vielä seuraavanakin päivänä saman asian, kun sitä tiedustelin.


Tapasin erään vanhan ystävän kirkossa. Juttelimme tovin ja hän kertoi olleensa aamulla kello viisi kuuntelemassa metson soidinääntä? Erikoista, että joku jaksaa nousta niin aikaisin vain kuuntelemaan linnun mekastusta? Luulen, että monet hurskaista ystävistäni kääntävät siihen aikaan tyytyväisenä kylkeään ajatellen, hyvä ettei kuulu lintujen ääntä? Ehkä sinäkin? Samassa kirkossa oli joukko rippikoululaisia, joilla on vaikeuksia olla hetki paikallaan ja hiljaa. Niinpä pari tyttöä rupesi pelaamaan kirkonmenojen aikana kännykkäpeliä. Mutta ikävä juttu, kanttori huomasi parvelta hyvin alkaneen ajanvietteen, hän tuli ja otti puhelimet pois. Joten jos ilta- tai aamusanomissa on pian tällainen juttu, jossa paheksutaan ahdasmielistä kirkkoa, niin tässä se sitten oli. No, hyvä, ettei kanttoritäti lyönyt tyttöjä.



Eräässä toisessa kirkossa oli menossa konfirmaatiojumalanpalvelus ja se oli aika järkyttävä kokemus, enkä taida vähään aikaan suunnistaa semmoisiin kisoihin? Väkeä oli kuin Haminan markkinoilla, kaikki tyylikkäästi puettuja koristeineen vaatteineen. Eräällä naisella oli erikoinen propelli päässä, se markkeerasi ilmeisesti perhosta ja kukkasia; se heilahteli mukavasti, kun nainen pyöräytteli päätään. Ehdotin vaimolleni, että ostaisin hänellekin sellaisen, mutta hän puisteli päätään ja hymyili kuin Mona Liisa. Emme siis näe toistaiseksi Aaltosen perheessä tätä kaunistusta, paitsi jos vaimo tulee mielenmuutokseen. Muuten kirkossa ilmapiiri oli lähinnä odottava, kukaan ei laulanut (paitsi me kaksi), kukaan ei rukoillut (paitsi me kaksi), Jumalan Karitsa-liturgian kohdalla kukaan ei noussut ylös laulamaan (paitsi me kaksi) ja jossain vaiheessa tuntui, että kaikki muut ottivat kuvia kameroillaan ja kännyköillään (paitsi me kaksi). Oloni oli kuin ostoskeskukseen eksyneellä turistilla, joka ei osaa maan kieltä eikä ole kukkaroa mukana. Ahdistus helpotti ulkona hautausmaalla – kuolleet eivät sählää enää.


Historiassa 1737 tehtiin sellainen päätös, että niitä, jotka jumalanpalveluksen aikana poistuvat kirkosta tai vaeltavat kirkonmäellä tai pappilan alueilla, rangaistakoon armotta ensi kerran vallattomuudesta tavattaessa pitämällä häpeätukissa (jalkapuu?) yhtenä sunnuntaina niin kauan kuin jumalanpalvelusta kestää, toisen kerran kahtena sunnuntaina ja kolmannen kerran hairahtuessaan neljänä sunnuntaina peräkkäin. Myöskin niitä, jotka eivät aikanaan tule kirkkoon, oli varoitettava ja rangaistava. 1769 päätettiin pitäjänkokouksessa yksimielisesti, että ne, jotka eivät saavu kirkkoon ennen synnintunnustuksen lukemista tai poistuvat ennen kuin siunaus on luettu, saavat maksaa sakkoa vähintään 16 hopeaäyriä tai yhtenä sunnuntaina olla häpeätukissa..... 1794 on erään seurakunnan pöytäkirjassa määrätty 16 hopeaäyrin sakko niille, jotka joko itse ovat uineet tai hevosiaan uittaneet pyhäpäivinä. Oi niitä aikoja!


Seurakuntaelämä on muuttunut huomattavasti noista päivistä, mutta onko se nyt parempaa? Onko Kristus kirkastunut, tuleeko ihmisiä uskoon, rakentuvatko he Jumalan elävästä sanasta? Tuntuu siltä, että meidän aikanamme ovat muut ongelmat ottaneet ison siivun parhaan kustannuksella. Synnin tähden meillä on tapana askarrella toisarvoisissa asioissa ja valhe maistuu monesti makeammalta kuin totuus. Viihde syrjäyttää uskon, sielun paijaaminen syrjäyttää hengen uudistuksen, kristillinen puuhailu syrjäyttää ihmissielun pelastuksen. Uskovaisuus muuttuu harrasteluksi uuden elämän kustannuksella. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei mitään tunnusteta enää synniksi. Sillä se karkottaa myöskin armon, joka luetaan vain syntisille. Lieneekö meillä helpompaa, vai valitammeko turhasta? Olisiko aihetta kiitokseen? Voisimmeko miettiä tänään, mitkä asiat ovat elämässämme kohdallaan? Ehkä iloitsemme Jeesuksesta, joka on Herramme ja Vapahtajamme, joka on voittomme tae, joka on ovi, tie, usko, rakkaus ja voima taivaaseen. Ehkä kokoonnumme yhteen kiittämään Häntä, joka on aina kiitoksen arvoinen.



Elämme tänään merkillistä aikaa. Kristillisyys on kaikkialla saavuttanut toiminnallisia huippulukuja, tilastot pursuavat rahaa ja ihmissieluja, kirkkoihin on satsattu varoja, henkilökuntaa ja urkupillejä enemmän kuin koskaan. Julkinen sana arvioi kristillisyyttä ja uutisoi sitä näyttävästi. Tuon tuostakin pulpahtaa esiin joku merkittävä kristitty ja hänen lausuntojaan voi lukea lehdissä ja netissä. Työvälineet ovat huippuluokkaa, koulutustaso on kehittynyttä ja monipuolista. Mutta samalla kaikkialla kristittyjä vaivaa suuri hengellinen uneliaisuus, kyllästyminen, penseys, voimattomuus, lihallisuus, maallistuminen ja eriseuraisuus. Kristikunnan pirstoutuminen on huimaa ja heikentävää. Uskovat eivät jaksa olla toistensa seurassa. Rukous on yleisesti sammunut ja tilalle on tullut aktiivinen arvostelu. Uskoon tuleminen on korvattu mukana olemisella tai kirkkoon kuulumisella. Kristuksen armo syntiselle on korvattu hyvällä yrityksellä, synnin suosimisella, politiikalla, itsekehulla, lähimmäisen auttamisella, maahanmuuttajien ymmärtämisellä ja oikeaoppisuudella. Luopumuksella ei näytä olevan rajoja lainkaan.


Emme ole uskovina synnittömiä, mutta armahdettuja. Emme ole tulleet täydellisiksi, teemme virheitä, eksymme ja erehdymme, mutta Herra puhuu meille. Se on uskontodistus, Jumalan lahja. Se merkitsee tulevaisuutta, ikuista elämää Jeesuksen luona. Se on uuden elämän viesti. Hän luo uudeksi kaiken. Sairaus, synti, raihnaisuus, taistelut, heikkous, pelko, avuttomuus, kyyneleet ja epätoivo jäävät tänne, taivaassa ei niitä ole enää.



Jeesus me tarvitsemme sinua juuri nyt kirkossa, enemmän kuin koskaan ennen. Näethän kaiken sekoilun, joka on keskuudessamme, synnin, joka rehottaa kaikkialla ja tunkee sisään ikkunoista, ovista ja sydämiin. Tarvitsemme Herra herätystä, hengellistä murtautumista tähän aikaan, sinun nimesi korotusta ja nöyryyttä edessäsi. Armahda meitä henkivaltojen hyökkäyksistä, pimeydenvoimien puristuksesta, kavalista eksytyksistä, ihmismielipiteistä ja lisääntyvistä valheista. Anna totuutesi kuulua keskellämme, että suuri voitonsanomasi synnistä, kuolemasta, perkeleestä kuuluisi kaikille pelastavana uutisena. Anna meille uskossa kärsivällisyyttä, odottavaa mieltä ja rukouksen henkeä. Aamen.

tiistai 15. heinäkuuta 2025

Monenlaisia talletuksia


Talletuksia ei arvosteta, mutta kulutusta kylläkin. Maailma saarnaa rahan käytön puolesta ja kulutusjuhlan huippupäiviä. Vain ostaminen ja myyminen on arvokasta. Elämme kuin viimeistä päivää, vaikka emme siihen uskoisikaan. Rahasta on tullut ihmisarvon mittari, ja joka tekee rahaa tavallaan ja tyylillään saa arvostusta. Sanotaan: Oikein väärin kokoon käärin.

Pankki mainosti rahankeruuta ennen aikaan näyttävästi. Minullekin opetettiin jo kansakoulussa säästämisen tärkeä ulottuvuus, että sitten myöhemmin olisi mistä ottaa. Siihen aikaan lainoista puhuminen oli harvinaista. Veimme siis lapsina muutaman kymmenen pennin rahat viikoittain säästötilille ja saimme siitä vastakirjan merkintöineen. Kodeissa kerättiin säästöpossuihin pennejä ja vähän isompiakin kolikoita, joita sitten tarpeen mukaan myöhemmin haaskattiin.


Mutta Jumala opettaa omilleen taivaallisia talletuksia ja hänen hyvyytensä syntistä ihmistä kohtaan, kun tämä turvautuu Herraan. Ps.31:20. Kuinka suuri on sinun hyvyytesi, jonka talletat pelkääväisillesi ja jota osoitat sinuun turvaaville ihmislasten edessä!


Häilyvä on elämä ilman Jumalaa, häilyvä ihmisen luonto ilman Jumalan rauhaa, häilyvä elämän perustus ilman Jumalaa. Jes.26:3-4. Vakaamieliselle sinä talletat rauhan, rauhan, sillä hän turvaa sinuun. Turvatkaa Herraan ainiaan, sillä Herra, Herra on iankaikkinen kallio.


Uskovan suuri etuoikeus on elää taivaan pankin talletuksista jo täällä ajassa ja kerran sitten näkyvänä ikuisesti siitä lahjasta, että Jeesus on ostanut meidät omikseen ristinkuolemallaan. Tätä sanomaa julistetaan nyt ja rohkaistaan kaikkia turvautumaan Vapahtajaan. Kol.1:5-6. me kiitämme häntä sen toivon tähden, joka teille on talletettuna taivaissa ja josta jo ennen olette kuulleet sen evankeliumin totuuden sanassa, joka on tullut teidän tykönne, niin kuin se on myös kaikessa maailmassa, missä se kantaa hedelmää ja kasvaa, samoin kuin teidänkin keskuudessanne siitä päivästä alkaen, jona te kuulitte ja opitte tuntemaan Jumalan armon totuudessa,


Tästä talletuksesta puhui aikoinaan hyvä ystäväni, kanttori Pekka Ventelä Vesilahdesta.


https://www.youtube.com/watch?v=L_O6aeLlTOc

 

tiistai 8. heinäkuuta 2025

Kristuksen Jeesuksen vanki

 


     Asuimme 50-luvulla Turussa Kähärinmäessä. Naapurissamme asui laestadiolainen perhe, neljä vanhaa naista ja heidän ottopoikansa. Olin usein heillä leikkimässä ja pidimme jotain kerhoa. En tiennyt mitään uskonasioista, vielä vähemmän herätysliikkeistä. Naapurin koti oli paljon isompi kuin meidän, mehän asuimme vain alivuokralaishellahuoneessa, jossa oli yksi kamari, heillä oli iso omakotitalo ja huoneita kolmessa tasossa. Heillä oli myöskin auto, joka oli siihen aikaan vielä harvinaista, se oli Peugeot 203. Elintapamme olivat erilaiset, meillä käytettiin vieraiden tullessa alkoholia ja tupakoitiin, naapurissa ei sellaista suvaittu. Poliittisesti he olivat porvareita, meillä oltiin työläisiä. Siellä järjestettiin aina joskus seuroja, meillä ei koskaan. Aikuisena uskoon tultuani mietin joskus, millaisia uskovia nuo naapurin laestadiolaiset olivatkaan olleet. Olin kuullut joitakin kriittisiä arvioita, joista en osaa sanoa mitään. Näin heidän olohuoneessaan ison Raamatun pöydällä, mutta en kuullut sitä luettavan koskaan. Koskaan en kuulut heidän puhuvan Jeesuksesta? Olisin saattanut olla herkkä kuulemaan, jos minulle olisi kerrottu Vapahtajasta? Toisaalta aikaa on kulunut niin paljon, että arviot ovat käyneet suurpiirteiseksi, enkä varmaan edes muista kaikkea?


Paavali, Kristuksen Jeesuksen vanki, ja veli Timoteus rakkaalle Filemonille, työtoverillemme,” Filemon 1.


    Paavali oli Jeesuksen vanki, niin hän sanoi. Nykyajan kaiken hamuaville menestyskristityille se on vaikea sana. Se on hengellinen ruokapala, joka aiheuttaa sulamattomuudessaan mahavaivoja herkässä lihallisen uskovan vatsassa. Olisihan aivan toista jos voisi kirjoittaa kavereilleen olevansa kuuluisa lähetyssaarnaaja, paikallisen seurakunnan kirkkoherra, gospellaulaja, kirkolliskokousjäsen tai vaikka vankilalähetti. Mutta olla nyt vanki, se ei ollut kunniakasta. Mutta tuo jumalallinen etumerkki teki Paavalista toisenlaisen vangin kuin kaikki muut, hän oli Jeesuksen vanki.


    Hän ei ollut omasta tahdostaan vankilassa ja kahleissa, ei myöskään ihmisten kurjan asenteen tai pahuuden vaikutuksesta telkien sisällä. Sattuma tai kohtalo ei ohjannut tätä miestä kiven sisään, vaan Jumala. Herra oli itse suunnitellut, että Paavali oli nyt vankilassa. Hän oli siellä Jumalan tahdosta.

    Meidän uskovien on joskus vaikea suostua Jumalan tahtoon, koska olemme niin omahyväisiä, itsekeskeisiä, vain etuamme ja nautintoamme ajattelevia. On joskus tarpeen, että Herra kurittaa meitä – laittaa vankilaan vedelle ja leivälle. Mutta tämä vaihe ei ole sallittu meidän kohdallemme vain meidän kasvatukseksemme, vaan myös toisten ihmisten pelastumiseksi. Jumalan taivaallinen suunnitelma ohjaa jokaista uskovaa ihmissielujen pelastumista ajatellen. Uskova voi kuitenkin kieltää Jumalan suunnitelman elämässään ja valita toisen tien. Silloin hän kulkee oman tahtonsa ja mielensä ohjauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki menee päin seiniä. Joskus voi mennä ihan mukavasti ja taloudellisestikin hyvin, virka-asema on saavutettu, on kaunis koti asuntona, ihmissuhteet kutakuinkin kunnossa. Mutta jokin puuttuu elämästä? Se ei ole mitään ulkoista, eikä sitä voi niin mitata. Jeesus puuttuu elämästä. Tällainen ihminen ei voi sanoa uskossa ja Pyhässä hengessä olevansa Jeesuksen vanki. Hän ei edes tiedä, mikä valtava ilo ja onni on siinä taivaallisessa Jeesus-nimessä, jonka mittaamaton arvo pyhittää koko uskovan olemuksen ja elämän. Jumalan Pojan siunaus tuo kaiken tarvittavan uskovan elämään. On suurta olla Jeesuksen oma, antaa koko kurja elämänsä hänelle. Silloin on aivan sama, missä elämä rataansa kulkee. Ilo tulee Jeesuksesta. Voi olla suuri rauha ja tasapaino ihmismielessä ja kuitenkin olla samanaikaisesti vanki. Siinä uskova suhteuttaa asemansa Vapahtajasta käsin ja seurauksena on, että taivaallinen valo tulee siihen elämäntilanteeseen, missä hän juuri nyt on.