Asuimme 50-luvulla Turussa Kähärinmäessä. Naapurissamme asui laestadiolainen perhe, neljä vanhaa naista ja heidän ottopoikansa. Olin usein heillä leikkimässä ja pidimme jotain kerhoa. En tiennyt mitään uskonasioista, vielä vähemmän herätysliikkeistä. Naapurin koti oli paljon isompi kuin meidän, mehän asuimme vain alivuokralaishellahuoneessa, jossa oli yksi kamari, heillä oli iso omakotitalo ja huoneita kolmessa tasossa. Heillä oli myöskin auto, joka oli siihen aikaan vielä harvinaista, se oli Peugeot 203. Elintapamme olivat erilaiset, meillä käytettiin vieraiden tullessa alkoholia ja tupakoitiin, naapurissa ei sellaista suvaittu. Poliittisesti he olivat porvareita, meillä oltiin työläisiä. Siellä järjestettiin aina joskus seuroja, meillä ei koskaan. Aikuisena uskoon tultuani mietin joskus, millaisia uskovia nuo naapurin laestadiolaiset olivatkaan olleet. Olin kuullut joitakin kriittisiä arvioita, joista en osaa sanoa mitään. Näin heidän olohuoneessaan ison Raamatun pöydällä, mutta en kuullut sitä luettavan koskaan. Koskaan en kuulut heidän puhuvan Jeesuksesta? Olisin saattanut olla herkkä kuulemaan, jos minulle olisi kerrottu Vapahtajasta? Toisaalta aikaa on kulunut niin paljon, että arviot ovat käyneet suurpiirteiseksi, enkä varmaan edes muista kaikkea?
”Paavali, Kristuksen Jeesuksen vanki, ja veli Timoteus rakkaalle Filemonille, työtoverillemme,” Filemon 1.
Paavali oli Jeesuksen vanki, niin hän sanoi. Nykyajan kaiken hamuaville menestyskristityille se on vaikea sana. Se on hengellinen ruokapala, joka aiheuttaa sulamattomuudessaan mahavaivoja herkässä lihallisen uskovan vatsassa. Olisihan aivan toista jos voisi kirjoittaa kavereilleen olevansa kuuluisa lähetyssaarnaaja, paikallisen seurakunnan kirkkoherra, gospellaulaja, kirkolliskokousjäsen tai vaikka vankilalähetti. Mutta olla nyt vanki, se ei ollut kunniakasta. Mutta tuo jumalallinen etumerkki teki Paavalista toisenlaisen vangin kuin kaikki muut, hän oli Jeesuksen vanki.
Hän ei ollut omasta tahdostaan vankilassa ja kahleissa, ei myöskään ihmisten kurjan asenteen tai pahuuden vaikutuksesta telkien sisällä. Sattuma tai kohtalo ei ohjannut tätä miestä kiven sisään, vaan Jumala. Herra oli itse suunnitellut, että Paavali oli nyt vankilassa. Hän oli siellä Jumalan tahdosta.
Meidän uskovien on joskus vaikea suostua Jumalan tahtoon, koska olemme niin omahyväisiä, itsekeskeisiä, vain etuamme ja nautintoamme ajattelevia. On joskus tarpeen, että Herra kurittaa meitä – laittaa vankilaan vedelle ja leivälle. Mutta tämä vaihe ei ole sallittu meidän kohdallemme vain meidän kasvatukseksemme, vaan myös toisten ihmisten pelastumiseksi. Jumalan taivaallinen suunnitelma ohjaa jokaista uskovaa ihmissielujen pelastumista ajatellen. Uskova voi kuitenkin kieltää Jumalan suunnitelman elämässään ja valita toisen tien. Silloin hän kulkee oman tahtonsa ja mielensä ohjauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki menee päin seiniä. Joskus voi mennä ihan mukavasti ja taloudellisestikin hyvin, virka-asema on saavutettu, on kaunis koti asuntona, ihmissuhteet kutakuinkin kunnossa. Mutta jokin puuttuu elämästä? Se ei ole mitään ulkoista, eikä sitä voi niin mitata. Jeesus puuttuu elämästä. Tällainen ihminen ei voi sanoa uskossa ja Pyhässä hengessä olevansa Jeesuksen vanki. Hän ei edes tiedä, mikä valtava ilo ja onni on siinä taivaallisessa Jeesus-nimessä, jonka mittaamaton arvo pyhittää koko uskovan olemuksen ja elämän. Jumalan Pojan siunaus tuo kaiken tarvittavan uskovan elämään. On suurta olla Jeesuksen oma, antaa koko kurja elämänsä hänelle. Silloin on aivan sama, missä elämä rataansa kulkee. Ilo tulee Jeesuksesta. Voi olla suuri rauha ja tasapaino ihmismielessä ja kuitenkin olla samanaikaisesti vanki. Siinä uskova suhteuttaa asemansa Vapahtajasta käsin ja seurauksena on, että taivaallinen valo tulee siihen elämäntilanteeseen, missä hän juuri nyt on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti