Jeesus on joulun sankari, mutta minullakin meni 20 vuotta ennen kuin ymmärsin sen. Olin kastettu ja konfirmoitu, mutta elin täysillä maailmassa ilman Jumalaa, ilman pelastusta. Ja edelleen on kova rysis joulun sankarin syrjäyttämiseksi kunniapaikaltaan. Meillä on siihen hyvät edellytykset, sillä synnin sekoittamat mielet ryhtyvät tähän puuhaan suurella enemmistöjen joukolla kuin kevään vappumarssille tai alennusmyynteihin. Pääsiäisenä käy samoin, puput, noidat, munat ja mämmi syrjäyttävät Vapahtajan kunniapaikaltaan. Naapurikunnassamme vietettiin aikoinaan kesän sunnuntaina kirkastusjuhlia Jeesuksen kunniaksi, mutta jossain vaiheessa se muljahti ojaan koko homma. Seurauksena tulivat ryyppyjuhlat, jossa piru on ollut kapellimestarina. Juhlan nimenä on ollut edelleen Aitoon kirkastusjuhlat. Mutta kirkastus on vain lasipullossa, jonka on pullottanut ALKO.
Tapasin Mikon Valkeakoskella sairaalassa, olin siellä tapaamassa erästä toista ystävääni ja Mikko istui siellä potilaana kanttiinissa. Juttelimme. Hän oli ollut vuosia Sana ja Työ lehden toimittajana ja niissä merkeissä minulle hyvin tuttu. Pian tämän jälkeen Mikko meni Jeesuksen luo taivaaseen. Eräässä vanhassa lehtijutussaan hän kertoi sota-ajan joulusta rintamalla:
— Se tapahtui talvisodassa ja taatusti jouluyönä. Meidän linjat olivat Muolaassa, joka oli yksi entisen Karjalan Kannaksen pitäjistä. Asemamme olivat Muolaanjärven rannalla Niistä näki myös Muolaan kirkon, joka mäelle rakennettuna oli hyvä maali vihollisen tykistölle. Kirkko oli linjojen välissä, ja luulen että omakin tykistömme joskus käytti kirkon tornia tulenjohdossaan. Seurasimme päivittäin miten ylevä rakennus pala palalta sortui, vaikka yhä olikin hahmoillaan. Sitten tuli jouluaatto, joka ainakin meidän lohkollamme oli rauhallinen. Joskus yksinäinen ammus räjähti jossakin lähistöllä, mutta joulun tuntua oli sittenkin korsuissamme. Vartiovuoromme päättyi hämärän tultua, ja palasimme korsun lämpimään. Kenttäposti oli tuonut paketit meille kaikille, ja niitä nyt availimme kuten lapset iloisina ja tyytyväisinä.
Joukkueemme johtaja oli nuori vänrikki, vihkimistä vailla oleva pappi, joka sitten kaatui eräässä vastaiskussa. Hän oli pitkin iltaa laulellut joululauluja ja nyt hän kesken kaiken sanoi:
— Kuka lähtee joulukirkkoon?
Hetkisen olimme kaikki hiljaa, ja viimein eräs meistä kysyi:
— Missäs täällä sellainen on? Tietysti lähdetään, ainakin minä lähden.
Kun kuitenkin epäilimme tuollaista kirkkoon lähtöä, selitti joukkueenjohtajamme:
— Tuollahan se on mäellä kirkko. Mennään ja tehdään siitä joulukirkko.
Ajatus oli uhkarohkea, eikä komppanianpäällikkömme sitä olisi alkuunkaan hyväksynyt. Mutta häneltä asiaa ei kysyttykään. Päätimme lähteä, ainakin me, jotka olimme lepovuorossa.
— Otetaan mukaan kynttilät, ei siellä taida niitä olla omasta takaa. Se tietysti oli leikkipuhetta, mutta jos kerran joulukirkkoon mentiin, niin totta kai siellä piti kynttilät olla. Vedimme harmaantuneet lumipuvut yllemme ja sen enempää ajattelematta läksimme.
Alkumatka meni hyvin. Vasta siinä kirkon seinustalla jouduimme maastoutumaan, kun valo-ammus valaisi maisemaa.
Kirkko oli raunioina. Katto pudonnut, seinät melkein sortuneet. Alttarin kohdalla oli sentään ehjää, ja sitä kohti meitä viisi miestä suunnisti tähtien valaistessa tietämme.
Alttarin edessä oli joku ammus räjähtänyt, mutta vielä siitä löytyi jonkinlainen koroke, johon laskimme kynttilämme ja sytytimme ne. Nyt olimme sittenkin joulukirkossa ja kuin yhteisestä sopimuksesta aloimme laulaa jouluvirttä Enkeli taivaan lausui näin. Ehkä emme muistaneet säkeistöjä oikein, tai lauloimme ne väärässä järjestyksessä. Mutta mitä se haittasi. Joukkueenjohtajamme luki ulkomuistista joulun evankeliumin, jonka jälkeen me kaikki polvistuimme siihen lian ja hävityksen keskelle ja yhdyimme Isämeidän-rukoukseen.
Ehjinä pääsimme takaisin korsuun kirkkomatkaltamme, vaikka hiukan rauhatonta olikin, kun kynttilät antoivat valoa jouluiseen yöhön. Samana yönä tuohon hävitettyyn kirkkorakennukseen osui ammus uudelleen. Seurasimme syttynyttä tulipaloa voimatta auttaa.
En voi mitään, että vieläkin, kun menen joulukirkkoon ja näen sadat kirkkaat valot, mieleeni hiipii ajatus: — Siellä rauniokirkossa yli kolmekymmentä vuotta sitten taisi Jumala olla meitä paljon lähempänä. Varsinkin siellä kaikui kauniimmin, vaikka ei ollutkaan monikymmenäänikertaisia urkuja säestämässä. — Että totta kai sitä lähdetään joulukirkkoon.
Eikä siihen kenelläkään ollut mitään vastaan sanomista. Onhan joulu kaikkien juhla, niin köyhän kuin rikkaankin, nuoren ja vanhan. Kaikille meille kerran syntyi Vapahtaja, joka on Kristus, Herra.
Olimme vaimoni kanssa eräänä jouluna aikoinaan kaukana kotoa toisella paikkakunnalla, jossa harvoin tuli käytyä. Oli pyhä ilta, istuimme hyvin syöneinä ja lahjoja saaneina lämpimässä kirkossa, joka oli täynnä ihmisiä. Silloin kanttori otti kuoronsa kanssa laulun, jota en ollut koskaan kuullut kirkossa. Kuuntelin sitä ja mietin, että miten se kuulosti niin tutulta? Sitten ymmärsin: Se oli minun tekemäni, olin kirjoittanut sen joskus kymmenisen vuotta aiemmin Turussa nuorena uskovana. Olimme laulaneet sitä pienen ryhmän kanssa kierreltyämme eräänä jouluaattona Turun alkoholistikoteja ja asuntoloita. Mutta sitä ei ollut koskaan esitetty julkisesti missään muualla. Se oli aika mykistävää. Mietin, että mitähän tietä laulu oli kulkeutunut tuolle kanttorille? Enkä muistanut, että olisin itse siihen mitenkään vaikuttanut. Laulu alkoi: Kuuletko laulun enkelten; Jeesus syntynyt on……
Tässä siihen linkki. Äänitteessä laulavat Talita kuum kuorolaiset
https://www.youtube.com/shorts/qgHwsvF4d_Q
1.Kuuletko laulun enkelten,
Jeesus syntynyt on?
Kuuletko pauhun taivaitten?
Iloitsevat nyt joukot Jumalan.
2.Saa kyynellaakso laulun sen,
Kristus syntynyt on.
Saa kyynellaakso vapauden.
Suuri juhla nyt Vapahtajan on.
3.Jo hetken täyttää suloisuus,
Herra syntynyt on.
Ja luodaan maa ja taivas uus.
Siellä asuu niin ilo loputon.
4.Soi hoosianna korkeuteen,
Jeesus syntynyt on.
Soi hoosianna,ylistys.
Messiaalle se kunniata soi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti