Kun sydän huutaa

Toivo Pekkanen

Aikanaan akateemikon arvon saavuttanut kirjailija Toivo Pekkanen eli nuoruutensa Kotkassa. Nykyään siellä on katu ja koulu hänen nimensä muistona. Hän pohti kirjoissaan työläisen osaa ja köyhyyttä. Kansalaissodan jälkeen hän harrasti nyrkkeilyä, mutta lopetti sen tultuaan tyrmätyksi. Häntä on pidetty kuivahkona ajattelijana, jota oli vaikea haastatella. Ollessaan 47-vuotias häntä kohtasi aivohalvaus. Hän joutui opettelemaan uudelleen kaiken aina puhumista ja kävelemistä myöten. Toivuttuaan hän eli vielä yhdeksän vuotta ja kirjoitti pari kirjaa tuona aikana.

Luin hänen muistelmateostaan, jonka hän kirjoitti sairaalassa ollessaan ja toipilaana ollessaan. Jumalan olemassaolo ja oma olemassaolo herättivät kysymyksiä: - Uskallanko uskoa Jumalaan? Tuo kysymys on saanut minut pysähtymään, miltei hätkähtämään. Ehkä meidän aikanamme on todella tarvittu uskallustakin ennen kuin usko on voitu omaksua ja ehkä juuri uskalluksen puute on ollut tärkeänä tekijänä minunkin elämässäni. Mutta nyt yritän olla niin rehellinen kuin osaan ja voin.

Pekkasen etsintä oli todellista hapuilua Jumalan puoleen, oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta siitä puuttui Jumalan ilo ja rauha: - Minulle usko on ollut koko elämäni ajan päättymätöntä sisäistä kamppailua ja sellaisena se tulee luullakseni jatkumaan elämäni loppuun saakka. Minulle on jo kauan sitten selvinnyt, että Jumalan olemassaolon tai kieltämisen todistaminen älymme ja ymmärryksemme keinoin on täysin tarkoituksetonta. Mutta minä en ole tuntenut muita keinoja, minun kykyni ovat olleet sidotut tämän maallisen vaelluksemme piiriin ja siinä esiintyvien probleemien ratkomiseen. Parhaimpina vuosinani olen yrittänyt unohtaa nämä kysymykset, siirtää ne ajatusteni ulkopuolelle, mutta jo silloinkin on ollut kipeitä tuskan, epäilyksen ja epätoivon hetkiä, jolloin on ollut pakko etsiä tukea itsensä ulkopuolelta. Menestyksen päivinä ei ihmisen elämään mahdu Jumala, mutta kuitenkin Jumalan meihin asettama tietoisuus ajaa meitä levottomuuteen ja epävarmuuteen, ettemme luottaisi itseemme tai ihmisiin. Ja mitä kauemmin olen elänyt ja mitä laajemmiksi kokemukseni ja tietoni ihmisten saavutuksista ovat karttuneet, sitä ahtaammalta ja vähäisemmältä tietojemme maailma on ruvennut näyttämään ja sitä selvemmältä minusta on alkanut tuntua, että meidän tietojemme ulkopuolella olevat voimat hallitsevat meitäkin.

Hänellä oli etsikkoaika ja hän olisi tarvinnut sielunhoitajan. Mutta historia ei kerro löysikö hän sellaisen, sillä hänen sanottiin olleen hyvin sulkeutunut, jopa umpimielinen ihminen: - Sydämeni huutaa suurella äänellä tuskaansa taivasta kohti: Auta minua, Jumala, mistä olen tullut ja mihin olen menossa. Oi Herra! Auta minut oikealle tielle, että oppisin millä tavoin minun on kuljettava elämäni viimeiset päivät.

Yöt ja sairaala olivat hänelle tuskien kokemus. Monet selvittämättömät ikuisuuskysymykset ja kehossa ilmenneet vaivat kouristivat miestä rajusti. Raamattu oli kuitenkin alkanut aueta ja piristi häntä aamun hiljaisina hetkinä: - Pääni on raskas ja ruumis levoton tänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen. Tiedän nyt, että yksi syy on se, etten vieläkään osaa alistua nöyryytettyyn asemaani. Siihen minun on kuitenkin yritettävä. Tuntuu kuin tänä aamuna olisin tuntenut Jumalan hyvien voimien näyttäytyvän ympärilläni. Kun heräsin, oli mielialani synkkä ja pelottava. Mutta lukiessani Raamattua tunsin muuttuvani. Ehkä harhaileva henkeni ensi kerran näki välähdyksen tiestä, jolle minun pitäisi pyrkiä. Aamuni ovat yleensä levottomia herätessäni, mutta luen Raamattua, se rauhoittaa minua.

Auta minua, Jumala!

Köyhyys, kärsimys, sairaus, yksinäisyys ja epäoikeudenmukaisuus vaivaavat ihmistä. Toiset miettivät vain rahaa, joko sitä on aina liian vähän tai sitten sen kuluttamisessa on ongelmia? Muutamat miettivät, miten pääsisi naimisiin, vähintään saman verran miettii, miten pääsisi pois avioliitosta. On ihmisiä, joiden tunteet ovat kuolleet ajat sitten ja he vain törmäilevät aikansa kuluksi. Mutta ajallisten kysymysten sijaan nousee kerta kerran jälkeen olemassaolon kysymys, miksi minä olen, mistä minä olen ja mihin minä kerran menen? Ei kukaan voi unohtaa niitä, eikä siirtää aina vain pois mielestään – paitsi kokonaan paatunut kristitty. Hän on jo eläessään kuollut. Mutta elämän kolhaisut ja koettelemukset antavat vauhtia etsintään. ”Minun sieluni ikävöitsee sinua yöllä, minun henkeni sisimmässäni etsii sinua varhain; sillä kun sinun tuomiosi kohtaavat maata, oppivat maanpiirin asukkaat vanhurskautta. Jos jumalaton saa armon, ei hän opi vanhurskautta; oikeuden maassa hän tekee vääryyttä eikä näe Herran korkeutta.” Jes.26:9-10. Rehellinen ihminen ymmärtää, että selkäsauna on ollut ansaittu, eikä siinä ole tapahtunut vääryyttä, jos on saanut Isän kädestä. Mutta falski tyyppi ajattelee olevansa vielä hyvä ja kelpaavansa vaikka esimerkiksi heikommille. Hän etsii syyt ongelmiin muista ihmisistä ja on valmis tuuppaamaan parhaat kaverinsa mereen haiden ruoaksi. Paljon on niitä, jotka ”eivät ole koskaan tehneet mitään väärin”. Heidän kanssaeläjiään käy sääliksi, sillä siellä ei ole rakkautta eikä uskoa, ei sääliä eikä kärsivällisyyttä. Tempoileva elämä on kuin koukkuun jääneen kalan viimeisiä ponnistelluja kuolemaa vastaan.

Ulkoisesta jumalanpalveluksesta ei ole mitään hyötyä, jos sydän ei löydä Herrakseen Jeesusta. Eivät sakramentit tai kirkkotaide lohduta, kun synti painaa mieltä ja omatunto hötkyilee. Soitosta ja laulusta ei ole vapauttajaksi, jos taivas on suljettu. Hyvä menneisyys tai ansaitut hopealusikat eivät paina vaa’assa mitään, kun tulevaisuus on synkkä kuin tornado. Itsensä ruoskiminen ei paranna sitä, jonka pitäisi löytää Kristuksen syli turvapaikakseen.

On niin paljon onnettomia ja kärsiviä ihmisiä, jotka tarvitsisivat sinun elämääsi, Jeesus. Kuule meitä, kun me huokaamme ja valitamme jaloissasi, ristisi juurella ja elämämme raunioilla onnetonta oloamme. Lohduta ja rohkaise meitä taivaan toivolla ja uuden elämän lupauksella. Auta viipymään edessäsi, kunnes saamme avun ja valo paistaa sydämeen.Pelasta ne, jotka roikkuvat epätoivoissaan ikuisen kuilun reunalla ohuen varvun varassa.