maanantai 6. lokakuuta 2014

Kuolleet lehdet


Jacques Prévert (1900–1977) oli ranskalainen kirjailija, joka kirjoitti aikoinaan runon Les feuilles mortes, kuolleet lehdet ja runon sävelsi Joseph Kosma vuonna 1945. Se tuli tunnetuksi erään elokuvan kautta ja sitä ovat laulaneet lähes kaikki suomalaiset iskelmätähdet vuosien varrella. Se on surumielinen rakkauslaulu, josta ei oikein tiedä kuultuaan, että miten sen rakkauden sitten oikein kävi? Lapsuudessani muistan kuulleeni laulun monta kertaa, ja tutut ihmiset tanssivat sen tahdissa juhlapäivinä.
Näin se menee: Toivoisin sinunkin muistelevan päiviä kesämme kaunehimman. Aurinko hymyili suloisemmin, rinnallas armahin kun astelin. Kauan tuo kesämme kestänyt ei, pois halla sen kukkaset vei. Kesästä jäljelle jäi muisto vain, polttava kaipuu nyt on rinnassain. Laulu kulkee menneisyyden herkissä hetkissä, jolloin kaikki oli kesäisen valoisaa, helppoa ja ilon täyttämää. Ei työtä, vain onnellista kulkemista rakkaan kanssa sinne ja tänne. Kuin olisi hieman pallo hukassa, nuori ja hupsu? Ihmisethän näkevät usein asiat menneisyydessä kovin kullattuina, eikä siihen mahdu kurjuuden kuukaudet, kärsimysten yöt tai voimia kuluttavat ylämäet, ei sairauden uuvuttama sielu, ei masennusta kantava mieli, ei katkeruus, epätoivo, eikä epäuskon perkele. Ihmisiin vaan pakkaa aina pettymään ja kauneimmankin ulkokuoren alta pilkottaa itsekkyys ja hurskauden kaavun alta sudenkarva?
Ken muistoja mielessään kantaa, paljon hän voi omistaa. Ei niitä voi toiselle antaa, ne syömmehen kätkeä saa. Muistoissa on mukava elää ja muutamat ihmiset jaksavat aina muistella. Tuntuu, kuin heillä ei olisikaan tätä päivää ja vielä vähemmän tulevaisuutta?
Kun saapuu syys, niin lehdet puiston se hehkumaan saa loistoaan. Kuin ikävyys, mi kauniin muiston voi synnyttää, vaik suru jää. Hetken lehdet nuo vielä hehkuu, on loisto tuo jo viimeinen. Ovat muistojemme lehdet kuolleet, ne mennessään vie tuulonen. Syksyinen pudonneiden lehtien puistokatu on täällä pohjoisessa jokavuotinen ilmiö, joka valmistaa asukkaita talven tuloon. Moni näkee sen kuvaavan ihmiselämän ehtoota, vanhuuden taivuttavaa heikkoutta ja kuoleman läheisyyttä. Laulun lohduton melankolia uppoaa suomalaiseen mieleen, meillä ruska näkyy ja tuntuu ilma-alan jäähtymisenä, kun talvi alkaa hengittää huuruaan. Jos taas uskovaisen elämä on jatkuvaa syksyä, se vie ilon ja elämänhalun.

Hengellinen elämä on aina hyökkäysten ja erilaisten höykytyksien puristuksessa. Sairaana ihminen on kaikkein heikoimmillaan ja mittaa usein kokemuksistaan uskoaan huonolla menestyksellä. Tulee pohjanoteeraus. "ota pois kätesi minun päältäni, ja älköön kauhusi minua peljättäkö; sitten haasta, niin minä vastaan, tahi minä puhun, ja vastaa sinä minulle. Job 13:21-22. Kurjuuden koulussa mies haastaa Jumalaa tasaiselle, kirppu jättiläistä, luotu Luojaansa, mitätön Majesteettia. Pahaolo purkaantuu kiukutteluna kuin lapsella vanhemmalleen. Pian hän vertaa itseään kuolleeseen lehteen, joka lentää suuntaa vailla. "Lentävää lehteäkö peljätät, kuivunutta korttako vainoat, koskapa määräät katkeruuden minun osakseni ja perinnökseni nuoruuteni pahat teot...." 25-26. Taustalla on syyllisyys, synnit painavat tuntoa ja mieli on maassa. Katkeruus kuultaa läpi, sillä hän ei ole saanut oikeudenmukaista kohtelua Jumalalta - niin hän väittää.
Stressattu ihminen käyttäytyy juuri näin, mielen lokeroissa muhii kapina Herra vastaan, eikä tarvitse paljon lisätä kuormaa, kun tulee iso räjähdys, joskus se on loppuräjähdys - se on siinä. Tekemättömät työt, kyllästyminen, epäonni saavat aikaan kestämättömän tunnelman, joka purkautuu epäuskoisena valituksena.

Toinen vaikea alue hengellisessä kartassa on omavanhurskaus, joka kiusaa jokaista uskovaa ajoittain. Tämä ilmenee voimakkaana tahtomisena, yrityksenä olla hyvä ja näyttää kaikille uskovaisuuttaan, lainkuuliaisuuttaan ja menestyksen kunniakirjoja. Tämä vaiva on tyypillinen farisealaisuuden piirissä, mutta siitä löytyy joka lähtöön oma pikku versio tilanteeseen ja yhteisöön sovellettuna. Sillä on oma muotonsa kirkossa ja kirkon takana, se esiintyy karismaattisuudessa, vanhoillisissa ja uudistajissa, se löytää paikkansa lahkoissa ja herätysliikkeissä. Mutta sanan mukaan se on vain pelkkää saastaa, kuivia kuolleita, lentäviä lehtiä, jotka kahisevat kasassa (kuollut seurakunta, jonka tunnuslaulu on kuolleet lehdet?).
"Kaikki me olimme kuin saastaiset, ja niinkuin tahrattu vaate oli kaikki meidän vanhurskautemme. Ja kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niinkuin tuuli." Jes.64:6. Eräänä päivänä Pyhä Henki avaa ihmisten silmät ja he näkevät onnettoman tilansa, se on tosi vaikea hetki. Rehellisyys olisi eduksi ja totuuden löytäminen Raamatusta, muuten kuoleman kierre vain jatkuu, eikä sitä voi kuitata edes runsaalla toiminnalla ja uhraamisella. Mitä hyötyä on lääkkeestä, jota ei koskaan nautita. Nykyään voisi hyvin laittaa monen seurakunnan tunnuslauseeksi: Lakastuneiden lehtien haravamiehet, syksyn värit meidän kirkossa, tai minne tuuli kuljettaa? Hallitsemattomaan tilanteeseen voisi ottaa avukseen rukouksen, että Jumalan tahto tapahtuisi.

Yhteys Jesukseen on poissa, yhteys uskoviin on katkennut, elävästä seurakunnasta jäljellä on vain kasa kuolleita lehtiä. Syksy on lohduton, vuoden ilta, vanhuus, elämän ehtoo, työt on tehty, voima poissa. Siellä on kuitenkin yksi, joka on erilainen, hän on itse Kristus, Messias, Voideltu, uskollinen, täydellinen, virheetön, synnitön. "Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy." Ps.1:1-3. Nyt me kaikki syntiset saamme häneltä uuden elämän kääntymällä hänen puoleensa. Jeesuksen uskollisuus on yöllä ja päivällä uskovan kanssa, Herran lainkuuliaisuus tulee meidän eduksemme, Vapahtajan autuus luetaan uskossa meidän hyväksemme. Kristuksen tie on meidän pelastuksen tiemme. Jeesuksen lehti ei koskaan lakastu, se ei ole koskaan kuollut lehti. Hänen työnsä on siunaus Golgatan ristiltä Jumalan uhrikaritsana ja siellä on Uuden Liiton pelastuksen arkki, josta Nooa (merk. Lepo, lohdutus) lähettää taas kyyhkysen lentoon ja kun se tuo tullessaan tuoreen öljypuunlehden (1.Moos.8:11), on se merkki siitä, että joku onneton syntinen on ottanut vastaan jossakin Jumalan armon. 

Kun Jumalan kansa taisteli väkevää vihollista vastaan, kaikki merkittävä tehtiin silloin näkymättömissä korkealla vuorella, johon oli kiivennyt yksi vanhus, Jumalan palvelija. Sauvansa kanssa hän oli sinne mennyt uskossa, että Herra auttaa ja kaikki apu tulee Jumalalta, kaikki voima ja siunaus leviää hänen esirukouksensa välityksellä myös nuorempien hyväksi. Siellä hän sitten oli väsyneenä kädet kohotettuina Jumalan puoleen. "Ja niin kauan kuin Mooses piti kätensä ylhäällä, oli Israel voitolla; mutta kun hän antoi kätensä vaipua, olivat amalekilaiset voitolla. Mutta kun Mooseksen kädet väsyivät, ottivat he kiven ja asettivat sen hänen allensa, ja hän istui sille, ja Aaron ja Huur kannattivat hänen käsiänsä kumpikin puoleltansa. Näin hänen kätensä kestivät vahvoina auringon laskuun asti. Ja Joosua voitti amalekilaiset ja heidän sotaväkensä miekan terällä." 2.Moos.17:11-13. Mutta missä ovat tämän päivän Moosekset, missä Herraan turvaavat vanhukset, jotka johtavat Jumalan valtakunnan työtä täällä alhaalla? Missä ovat he, jotka uskaltavat käydä Herran eteen odottamaan Jumalan voittoa, hänen siunaustaan, hänen asioihin puuttumistaan ja ohjaustaan? Missä ovat nuoremmat, jotka tukevat vanhempia heidän jumalanpalveluksessaan? Eikö pikemminkin ole tavallista, että nuoriso ei jaksa yhteistä seurakuntaa, jossa kaikenikäiset kokoontuvat Jeesuksen luo? Vaan heillä pitää olla omat tilat, oma musiikki, omat puhujat, laulajat ja ohjelma? Jeesus ei ole enää kaiken keskus, Herran lunastamat sielut eivät olekaan enää keskeinen joukko, vaan omat tavoitteet, toiveet ja harrastus. Voi kuinka runneltu onkaan Kristus-ruumis tässä ajassa, kuinka pirstottu ja hajallaan se onkaan? Voiko sitä enää yhdistää muu kuin sota, vaino tai nälkä? Kuka tätä kaikkea johtaa, Jeesus, vai joku muu?

Olimme kummitytön häissä Hämeenlinnassa. Oli ihana asia olla todistamassa kahden uskovan nuoren ihmisen rakkautta ja halua elää Jumalan tahdon mukaan yhdessä kristillisessä avioliitossa. Suurella joukolla olimme mukana hurramassa. Hämeenlinnan vanhan linnan suuressa salissa oli myös oma tunnelmansa, kun siihen oli tuotu nykyaika ihmisineen. Siinä pihalla kulkiessani huomasin kiviaidan toisella puolella kalterit ikkunoissa, siellä oli ollut vankilan sellit. Muistin käyneeni siellä vuosikymmeniä sitten pitämässä tilaisuutta vankilan kirkossa roistoille ja sali oli ollut melko täynnä. Nyt siis häät olivat samassa pihapiirissä eri rakennuksessa. Mietin, miten ihmisten elämäkin on hyvin kaksijakoista, olemme ryöväreitä itsessämme, tuomittuja rikollisia, vankeja ja synteihin juuttuneita toivottomuuksia. Mutta sitten olemme saaneet kutsun häihin, Kristuksen omaksi, Jumalan lapsiksi, taivaskansalaisiksi, ja Herra tarjoaa meille pelastusta ja ikuista elämää. Saamme aterioida kunninkaan pöydässä, meille annetaan elämänvettä ja elämänleipää, Jumala armahtaa meitä. Kuolleet lehdet saavat uuden elämän, syksy vaihtuu ikikesäksi. Kuolema on voitettu, se ei enää kukista meitä.

Kiitos, Vapahtaja, että jaksat herättää, koota ja rakentaa seurakuntaasi, kärsivällisesti seurata touhujamme ja ohjata hyvyydelläsi eksyneitä rakkauteesi sisälle. On kuitenkin kova paikka, kun kuulee olevansa kuollut uskova, hengellisesti hämärässä, pimeyden siteissä, väsynyt. Mutta silloin tulen eteesi, Kristus, kaiken elämän lähde ja virvoittajamme. Tartu ihmisiin kuin syksyinen haravamies kuolleisiin lehtiin. Tuo Pyhän Henkesi tuuli, elähyttävä taivaan ilmapiiri sinne, missä ei ole mitään hyvää. Armahda meitä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti