Tule kanssani Herra Jeesus

Oli menossa ensimmäinen koulupäivä elämässäni, se tapahtui Turussa, Kähärin kansakoulussa v. 1959 1. syyskuuta. Lapsia oli paljon ja kaikki oli uutta ja jännittävää. Istuimme pulpeteissa, jotka olivat selvästi pienempiä kuin isompien lasten pulpetit. Luokka oli maatasossa, sinne ei ollut portaita ja sen ikkunoista näkyivät pihan suuret lehmukset. Opettaja kertoi yleisiä asioita koulusta, koulunkäynnistä ja tulevaisuudesta. Otimme tietoa vastaan kuin linnunpojat evästä nokka auki. Silloin hiljaisuuden katkaisi yhtäkkiä pienen tytön huuto, joka sai minutkin pelästymään. Aikansa hän huusi kovaan ääneen ja me muut katsoimme häntä, että mitä tapahtuikaan seuraavaksi? Sitten huuto lakkasi ja hän sai itkultansa sanotuksi: - Mä haluun kotiin! Opettaja otti tilanteen hallintaansa ja sanoi tytölle: - voit mennä kotiin ja tulet sitten huomenna uudestaan. Tyttö otti pienen kassinsa ja käveli pulpettien lomitse luokasta pihalle. Tilanne ei enää toistunut syksyn aikana.

Myöhemmin, kun kouluaika oli vakiintunut, meille opetettiin virsiä. Jokaisen piti tuoda kouluun oma virsikirja ja siitä sitten tempaistiin aamutuimaan laulu, joka oli samalla päivänavaus. Tämä suoritettiin seisten, jolla osoitettiin kunnioitusta pyhiä arvoja kohtaan. Yksi paljon siihen aikaan laulettuja lauluja oli Hilja Haahden "Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ". Muistan, että sen sanoma upposi lapsen mieleeni ja halusin sen olevan totta elämässäni. Mutta ilman seurakuntayhteyttä, Raamatun lukemista, rukousta, ei sanoma sulautunut minuun. Vähitellen herkistynyt mieli paatui maailman menoon muiden tapaan. Jeesus sai vielä odottaa vuoroaan. Mutta nyttemmin on tämä virsi tullut hyvin ajankohtaiseksi ja tärkeäksi elämässäni. Laulan sen edelleen vähintään kerran viikossa ajatellen, mitä laulan.

Vain avuttomuutemme ajaa meitä rukoilemaan, koska emme pärjää omillamme, tiedollamme, ymmärryksellämme, tahdollamme, tunteellamme. Rukoilemme, koska ihmisten apu ei auta, emme voi olla ihmisten varassa, tarvitsemme Lunastajaamme ja hän on yllättävän lähellä. Hän sallii meille pimeyttä elämään, että odottaisimme hänen valoaan johdattajaksi. Hän antaa meidän masentua, että kaipaisimme hänen läheisyyttään ja rakkauttaan. Hän sallii elämäämme murheita, että löytäisimme ilon hänen yhteydessään. Hän irrottaa meitä ihmisistä voidakseen luoda yhteyden kanssaan. Hän antaa nälän, että voisi ravita meidät. Hän saattaa köyhäksi, että voisi henkemme rikastuttaa. Se on armoa! Jeesus sanoo: "Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus. Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani." Ilm.3:19-20. Hänen tavoitteensa jokaisen kohdalla on kääntymys.

Synnin orjana vai Jeesuksen pelastamana

Olemme Kristuksen edessä kuin Israelin kansa erämaassa myrkkykäärmeiden puremien jäljiltä, heikkoina, kuolevina, parantumattomina, onnettomina. Jos meille sanotaan, että meidän tulisi ryömiä hänen luokseen, emme jaksa tai kykene siihen. Jos meidän tulisi päästä kosketuksiin hänen kanssaan, on se aivan liikaa vaadittu, olemme liian kaukana hänestä. Sairaat paranivat silloin katsomalla kuparikäärmettä, niin nytkin ja aina. "Niin Mooses teki vaskikäärmeen ja pani sen tangon päähän; jos ketä käärmeet sitten purivat ja tämä katsoi vaskikäärmeeseen, niin hän jäi eloon." 4.Moos.21:9. Evankeliumi on ihmeellinen Jumalan antama lääke syntiselle ja kurjalle. Tiedämme, että syntikäärmeet ovat purreet meitä kuolettavasti ja ne aivan roikkuvat meissä kiinni. Hyvästä ihmisestä tulee kerralla tai vähitellen huono. "Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni;" Room.7:21. Monen ihmisen elämässä kuluu vuosia, joskus vuosikymmeniä, että hän käsittää olevansa syntinen, parantumattomasti synnin orja, täysin hukassa ilman Vapahtajaa, ilman armoa autiomaassa petojen pelotellessa. Moni herää vasta epätoivon kolkuttaessa eteisessä, kuoleman hengittäessä niskaan pakenevaa. Se on Jumalan tie, jolloin Jeesus kolkuttaa hätämme kautta sydämen ovella. Hiljaista kolkutusta emme kuulisi kuin hädän aikana, sillä maailman meteli ylittää sielun tarpeen. Ja kerran aika pysähtyy ja ensimmäinen todellinen valonsäde syöksyy ihmisen pimeyden keskelle, Jeesus ilmestyy näkyviin niin kuin ei koskaan ennen. "Ja

niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä." Joh.3:14-15. Syntiset ylentävät Vapahtajan, ensin pahoilla töillään, synneillä; sitten pelastettuna sydämen ilolla rauhan saaneina ja viimein vain Herraa katsellen, ajatellen ja seuraten. Suuret taistelut ovat syntitaisteluja, siinä ovat voittajia vain ne, joilla on Jeesuksen usko. He poistavat synnin Golgatan ristin pelastuksen tuleen, tuliseen uhriin, Kristukseen. Mutta Paavali kokosi kasan risuja, ja kun hän pani ne nuotioon, tuli kyykäärme kuumuuden tähden esiin ja kävi kiinni hänen käteensä. Kun asukkaat näkivät tuon elukan riippuvan kiinni hänen kädessään, sanoivat he toisilleen: "Varmaan tuo mies on murhaaja, koska kostotar ei sallinut hänen elää, vaikka hän pelastuikin merestä." Mutta hän pudisti elukan tuleen, eikä hänelle tullut mitään vahinkoa.” Apt.27:3-5.

Jumalan läsnäolossa vai Jeesuksen kanssa

Rukous on Jumalan kanava, jolla hän pyrkii vaikuttamaan meihin, eikä päinvastoin. Nykyään on muotia, että varsinkin karismaattisten kristittyjen kokoontumisissa ei enää pyydetä Jumalalta, vaan vaaditaan Jumalaa näyttämään voimansa. Myös saarnaava profetia on saanut enemmän jalansijaa, siinä rukoilija puhuu Kristuksen asemassa toisille uskoville. Tähän sisältyy varmasti aitoa , hengellisesti rakentavaa, mutta myöskin sielullista kuvittelua, manipulointia ja ohjailua? On myös ryhdytty käyttämään sanontaa: "Jumalan läsnäolossa", joka tahtoo vakuuttaa kokemuksellista tuntumaa, aistittavaa Jumalaa? Tässä on ilmeisesti pohjana englanninkielinen käsite "the presence of God". Se on käännetty suomalaisissa raamatunkäännöksissä: "Herran kasvojen edessä" "Jumalan johdattamana" tai "Jumalan edessä". Alkukielen sana merkitsee näyttämistä, ilmoittamista ja ilmestymistä, mutta ei läsnäoloa. Kristityn ei pidä tuudittautua aina tunnettavaan Jumalaan, se ei ole mahdollista. Mutta hänen pitää tarttua uskossa Herraan joka tilanteessa, tuntui miltä tuntui, näytti miltä näytti. Rukoilemme: "Tule Herra Jeesus" ja silloin ajattelemme riippuvaisuutta hänestä kaiken aikaa. Harvoin tunnemme (aistimme) Jeesuksen, mutta usko on silti vahva, rohkaiseva, kuljettava ja turvallisuutta tuova voima. Sen lähtökohta on aina Raamattu, josta usko syntyy kuuntelemalla ja elää tunnustamalla. Se, joka elää tuntemustensa uskossa, tulee pettymään raskaasti. Tällä tiellä on niin paljon vaikeita asioita, ikäviä kokemuksia, ahtaita aikoja, pelottavia tapahtumia, että vain usko Jeesukseen kantaa niiden läpi.

Korkeampaa tietoa vai suuri Jeesus

Alkukristittyjen piirissä alkoi jo silloin esiintyä ns. korkeampaa tietoa (gnosis - tieto - gnostilaisuus, jonka kristityt hylkäsivät eksytyksenä), joka syrjäytti kirjoitetun Raamatun sanan. (Semmoinen seurakin on nykyään toimimassa Suomessa ja sen tunnuksena on viisisakarainen tähti. Heillä on mm. Juudaksen evankeliumi, jonka mukaan Juudas oli kaikkein lähinnä Jeesusta ja omasi muita opetuslapsia korkeampaa tietoa). On ilmeistä, että evankeliumin lähipiirissä pyörii aina porukkaa, jotka eivät koskaan löydä Kristusta, eivätkä pelastusta, eivät koskaan mene sisälle ahtaasta portista, eivätkä elämän tielle? Nämä ihmiset pyrkivät korvaamaan Vapahtajan korvikkeella, joka voi olla uskonto, salainen tieto, riitti tai vihkimys (esim. vapaamuurarit ja muut salaseurat, teosofit ja sen muunnokset, new age). Jos salaisesta tiedosta tulee elämän sisältö, seuraa tuon tiedon seuraaminen kuin se olisi totuus (Kristus). Äärimmilleen vietynä se on oppi, joka saa nykyäänkin (nuoret) ihmiset uskomaan valheita, taistelemaan eduistaan, keinottelemaan, tappamaan, vihaamaan ja tuhoamaan, irtautumaan seurakunnasta. Jeesus uskoo omillensa salaisuuksia, joista maailma ei tiedä mitään. Ne on sanottu Isä meidän rukouksen kolmessa ensimmäisessä osassa: 1. Jumalan nimen pyhittäminen 2. Jumalan valtakunnan tuleminen 3. Jumalan tahdon tapahtuminen. Elävä kristillisyys elää näissä tiedoissa. Näiden salaisuuksien vaikutuksesta usko vahvistuu ja ihmiset kiinnittyvät lujemmin Kristukseen. He rukoilevat: "Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan".

Helppo elämä vai Kristuksen tie

Tuomas Emil Ponsimaa toimi koko ikänsä pappina Kangasalla, ensin pitkään kappalaisena ja sitten muutaman vuoden 60-luvulla kirkkoherrana. Hän lukeutui heränneisiin. Hän kirjoitti joitakin kirjoja ja runoja. Eräässä sellaisessa hän julistaa kuinka vaikeaa on pysyä uskossa ja armossa, kuinka elämän kallein asia meinaa luisua koko ajan käsistä oman huonouden tähden. Runo ei luota omaan yritykseen olla (hyvä) uskovainen, vaan turvaa ainoastaan Kristukseen. Se on hyvä esimerkki rukouksen vaalimisesta uskossa, vaikeuksissa, taisteluissa, johdatuksessa, toisten kanssa ja maailmassa. Se ei anna liian ruusuista kuvaa kristillisyydestä ja näkee turmeluksen todellisen luonteen ja siihen liittyvät vaarat.

1.Olen vankina täällä, mä tiedän sen, mitä kuoleman korpea kuljen,

mutta silti sen hyötyä etsiskelen ja sen saalista syliini suljen.

Näin kahlehissain koen toimehen tulla ja viihtyä vain.

2.Hyvin tunnen turhiksi turvat maan ja sen aartehet arvottomiksi.

Yhä niihin mä kuitenkin luotan vaan, yhä lainaan ne lohduttajiksi.

Tätä maata mä vain yhä katselen taivahan matkallain.

3.On kilvoitus veltto ja vilpillinen, sydämessä on synnillä valta.

Olen kristitty keskellä kristittyjen, otan kiitosta maailmalta.

Taas kauhistun tätä kurjuutta luontoni turmellun.

4.Oi Herra, mä synnistä syntihin vaan käyn tuttua tietäni pitkin.

Se valtaansa viettelee uudestaan, vaikka juuri sen iskuja itkin.

Yhä lankean vaan ja taakkaani kartutan matkalla maan.

5.Sinun armosi istuimen luokse mä käyn kuin syntinen nainenkin ammoin.

Taas nähdä sun silmäsi saa saman näyn: Sydän särkyvä, vaikein vammoin

nyt nyyhkyttää, ja helmaasi painuu syntinen pää.

6.On luonasi laupeus loppumaton, sinä kurjalle armosi annat.

Siis vaivojen tiellä se toivoni on, että kuormani, kahleeni kannat

Ja raadollisen Viet kyynelten laaksosta taivaasehen.

Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. On onnellista olla omasi, Jeesus, sinun kanssasi vaeltaa ja elää. En ole huomannut jalostuneeni uskovana, mutta sinä olet ollut uskollinen ja sanassasi luotettava. Harvoin tunnen sinun vaikutustasi, mutta näen sen elämässäni monissa käänteissä ja johdatuksessa. Tahdon olla kasvojesi edessä, avoimesti, yksin ja muiden kanssa; niiden kanssa, joilla ei ole ketään kantajaa, esirukoilijaa, metsään eksyneitä, liian korkealle kiivenneitä, syvälle pudonneita, ihmisiin loukkaantuneita, tuulten kuljettamia lastuja, meren aaltojen kaltaisia seikkailijoita, heikkouksiensa heittelemiä, vajaamittaisia, keskeneräisiä, ontuvia, jälkeen jääneitä, jotka pyytävät kanssani: Tule kanssani Herra Jeesus…. tule kanssani kulkemaan…. Sua ilman en saata olla…. pysy luonani ainiaan.