Te kuurot, kuulkaa, ja te sokeat, katsokaa ja nähkää.

Olin eräässä kodissa kylässä 80-luvun alkupuolella. Meillä oli ollut ilta Kannelmäen kirkossa ja siellä oli ensiaskeleitaan silloin ottamassa lauluyhtye Konnakuoro. Minä toimin illan evankelistana. Kirkon penkissä istui Jukka Nieminen niminen merikapteeniksi esittäytynyt mies, joka pyysi meidät tilaisuuden jälkeen kotiinsa. Hänellä oli armoitusta profetian lahjan käyttämiseen ja niin tapahtuikin illalla heillä. Tosin se ei minuun vaikuttanut juuri mitenkään silloin, ehkä se oli liian aika-keskeinen sanoma, liian vähän Kristus-keskeinen?

Jukan vaimo, Raija, palveli ja tarjoili meille iltapalaa. Vaimo oli kuuro ja ymmärsi siis vain viittomakieltä ja luki suunliikkeistä sanoja. Jukka oli nuori uskossa ja hyvin innokas julistamaan. Hänelle oli juuri siihen aikaan avautunut iso työprojekti Tallinnaan, Finn-Stroin palveluksessa, satamaa laajentamaan. Eesti oli Neuvostoliiton osa ja monet uskovat tekivät lähetystyötä sinne hyvien kulkuyhteyksien takia. Laivoja ei tainnut liikennöidä montaakaan, itse kuljimme aina Georg Ots aluksella.

”Tuo esiin sokea kansa, jolla kuitenkin on silmät, ja kuurot, joilla kuitenkin on korvat.” Jes.43:8

Luin tässä eräänä päivänä Raija Niemisen kirjoittaman Äänetön saari kirjan. Se on melko pinnallinen matkakertomus Niemisen perheen muutamasta vuodesta Karibian meren eräällä saarella, jossa Jukka oli satamatyössä. Kirjan sanoma etenee päiväkirjanomaisesti, melko naisellisesti ja nykyään facebook tyylisesti, jossa kerrotaan omia tuntemuksia ja ihmisten kohtaamisia vieraassa ympäristössä. Oman värinsä tekstiin antaa Raijan kuurous, hän ei kuule kuin joitakin hyvin korkeita ääniä. Hän opettaa siellä kuurojen koulussa ja tutustuu moniin paikallisiin kuuroihin. Toisaalta Jukan aseman vuoksi he pyörivät myös paikallisissa hienostopiireissä ja illanistujaisissa.

Kirjan episodihenkilö on Alfonsoksi nimetty kuuro poika, kerjäläinen, syrjäytynyt, koditon, yksinäinen, jota Raija perheineen yrittää kaikin tavoin auttaa, opettaa ja tukea. Poika muuttaa heidän kotiinsa ja kaikki näyttää hyvältä, mutta sitten tulevat taas vaikeudet. Monien vaiheiden ja epäonnistumisten jälkeen poika häipyy ja hylkää auttajansa, elää taas omaa elämäänsä, palaa lähtöruutuunsa. Hyvä moraali ja ajatus lähimmäisenauttamisesta hautautuu pettymykseen.

Kirjassa on paljon pettymyksiä, paljon henkilöitä, jotka sivutetaan nopeasti tunteista riippuen. Tuntuu kuin Raijan omat ongelmat olisivat niin suuressa roolissa, ettei hän ehdi oikein keskittyä syvällisesti ihmisiin? Vai onko tämä nykyaikaa?

"Vain lyhyt hetki enää, niin Libanon muuttuu puutarhaksi, ja puutarha on metsän veroinen. Sinä päivänä kuurot kuulevat kirjan sanat, ja sokeiden silmät näkevät vapaina synkeästä pimeydestä. Nöyrät saavat yhä uutta iloa Herrassa, ja ihmisistä köyhimmätkin riemuitsevat Israelin Pyhästä."Jes.29:17-19

Yli kolmesataasivuisen kirjan yksi sivu on uhrattu uskonasioille, vaikka se on painettu sen jälkeen, kun Jeesus oli tullut tähän kotiin? Herää tietysti kysymys, että oliko tämä kuuro nainen itse päässyt  syvällisesti tuntemaan Jumalan armoa Kristuksessa. Ilmeisesti Jukka oli tullut tuolla saarella uskoon yksinäisyydessä Raijan käydessä Suomessa? Ainakin heidän esikoispoikansa kääntymys rippileirillä on vaikuttanut kovasti perheeseen.

Raija kirjoittaa:

- Emme puhu mitään siitä, mitä Jukka on kirjoittanut minulle kotiin Suomeen. Olen liian hämilläni siitä, vaikka tunnen, että minun pitäisi sanoa olevani iloinen Jukan ratkaisusta ja haluavani kannustaa häntä.

Keke tuli uskoon rippikoululeirillä ja sen jälkeen keskustelin hänen kanssaan usein iltaisin puoleen yöhön saakka. Jukka puski noihin aikoihin töitä kaiket illat ja viikonloput — hän oli vetänyt Kotkan Hietasen sataman organisointiprojektia ja suunnitteli sen jälkeen toimintojen siirtämistä tietokoneille. Huomasin, että vaikka olin pikkutytöstä saakka uskonut Jumalaan, en kuitenkaan ollut tietoisesti ajatellut koko asiaa. Nyt minun oli pakko keskustella Keken kanssa ja lukea kirjoja ja aloin nähdä kaikki asiat eri tavalla kuin aikaisemmin. Toisinaan puhuin myös näistä ajatuksistani Jukalle. Ja nyt yksin ollessaan Jukka on lukenut ja miettinyt ja tullut ratkaisuun. Eniten häneen olivat vaikuttaneet säkeet Birgitta Yavarin kirjassa "On rakkaus": "Mitä se hyödyttää ihmistä jos hän täysin purjein ihailun ja juhlinnan myötätuulessa vaeltaa halki maailman mutta päätyy hylyksi ikuisuuden rannalle." "Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon"...

Ehkä minua hämmentää se, että Jukka on yhtäkkiä päässyt pitemmälle kuin minä. Minun on pakko mennä perässä, jonkun kynnyksen yli. Kirjat ja kirjoitukset, jotka ennen ovat olleet fraaseja, avautuvat yhtäkkiä, olemme kuin löytäneet avaimen niihin.

”Te kuurot, kuulkaa, ja te sokeat, katsokaa ja nähkää.” Jes.42:18

Jukka Nieminen kirjoitti 90-luvulla kirjan "Profeetan tilitys", jonka sivuilla hän kertoo yksityiskohtaisesti Jumala-suhteestaan. Kirjassa on paljon henkilöitä, nimiä, jotka ovat tulleet itselleni tutuiksi vuosien varrella. Tietysti siihen ovat valikoituneet pääasiassa yläluokan uskovaiset, silmäätekevät, titteleineen, saavutuksineen, yhteiskunnan napamiehet. Niinhän se on, nimimiehet mainitaan ja korotetaan, mutta hattusen arskat, tilhen topit, mutikaisen maijat ja takasen ainot unohdetaan - hehän eivät ole mitään suurten rinnalla? Vai olisiko Jumalakin erikoistunut parempiosaisiin, kauniisiin ja rohkeihin, menestyviin ja terveisiin? Voi meitä muita?

No, tuossa kirjassa Jukka kertoo, että heille tuli mm. Sana-lehti St. Lucian saarelle noiden vuosien aikana. Sen oli tilannut heille Langinkosken kirkkoherra Toivo Lemmetyinen. Tämä ja erään uskovan liikemiehen vierailu ja lapsuuden hengelliset kokemukset ajoivat Jukkaa kohti Kristusta, uskonratkaisua. Hän kertoo:

- Raija oli matkustanut Suomeen poikien luo talvilomaa ajaksi. St.Lucialla helmikuu oli parasta aikaa. Elimme ilmaston puolesta kuin paratiisisaarella. Oli viikonloppu. Olin yksin kotona Jerin, suuren 6-vuotiaan rottweileruroksen kanssa! Istuin yksin hiljaa ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Tiedän kokemuksesta, että pitkä ja raskas työviikko aiheuttaa usein viikonloppuisin masennusta silloin kun on yksin eikä ole mitään selkeää ohjelmaa. Tämä viikonloppu oli toisenlainen. Sisälleni työntyi voimakas kuolemanpelko ja jatkuvia kysymyksiä: minne joudun, mitä tapahtuu perheelle. Paine kasvoi kasvamistaan. Huomasin, että Jumala, josta olin kuullut nuoruudessani ja josta minulle viestitettiin monella eri tavalla, oli ottanut minut puhutteluunsa. Hän oli käsitellyt minua aina hyvyydellä. Sama hyvyys oli nytkin taustalla nähtävissä. Tunsin, että minulle ei annettu enää mahdollisuutta paeta ratkaisua. Se oli tehtävä puoleen tai toiseen. Herra oli antanut vielä viimeisen mahdollisuuden.

Kahden tunnin taistelun jälkeen tein päätöksen: Herra, tässä olen. En osannut rukoilla. Ainoat sanani olivat: anna syntini anteeksi, ohjaa minua tielläsi. Vapauduin täysin. Yhtäkkiä minut valtasi voimakas ahdistus ja hätä. Minun täytyi kirjoittaa äidilleni ja kahdelle vanhemmalle ystävälleni ratkaisustani. Äitini täytyi saada tietää asia jos minulle sattuisi jotain ennenkuin tapaisimme tai saisimme puhua puhelimessa. Tämä kaikki tapahtui helmikuussa 1977. Äitini oli rukoillut puolestani lakkaamatta 28 vuotta.

Jumala taivutti minut hyvyydellään. Hän ei käyttänyt yhtään voimakasta otetta. Hän oli määrännyt ajan. Hän ei perääntynyt. Hän ei hyljännyt rukouksen lasta. Kutsu oli viimeinen. Job sanoo (Job 33:28-29): "Hän pelasti minun sieluni joutumasta hautaan, ja minun henkeni saa iloiten katsella valkeutta. Katso, kaiken tämän tekee Jumala kahdesti tai kolmastikin ihmiselle."

Nämä kaksi kovin erilaista kirjaa, aviopuolisoiden kirjoittamia, eri maanosissa, eri tunnelmista, tiedosta ja uskosta, antavat kuvan ihmisistä, jotka tarvitsivat Jumalaa enemmän ja vähemmän. Pysähdyn miettimään, mikä on Jumalan osuus tästä kaikesta, mikä on pelkkää ihmistä, missä on Hyvän Paimenen ääni, missä pelkkää lampaan määkimistä? On varsin mielenkiintoista havaita, miten onnistuneesti Herra sotkee ihmiselämän suunnitelmia ja totuttuja kuvioita, miten hän astuu ihmisen elämään ja sydämeen, millainen on Vapahtajan vaikutus. Monen ihmisen koko elämä menee uusiksi, suunta muuttuu hänen käännyttyään taivaan tielle. Sekoilujen tilalle tulee Jumalan rauha ja mielentasapaino. Surullista, mutta totta on sekin, etteivät kaikki etsijät, herätetyt koskaan löydä Kristusta. He ovat tuntevinaan Jeesuksen, mutta kulkevat edelleen oman tahdon tietä, elävät lihallisesti ilman Jumalan rauhaa ja pelastavaa uskoa. Jos Kristus ei pääse meidän syvyyteemme, ei pinnallinen uskonnollisuus voi auttaa koetuksen päivänä.

Kuinka tärkeää olisikin, että elävä todistus Herrasta kuuluisi keskuudessamme, että Jumalan sanan valo loistaisi maailman pimeyteen, sydänten murheeseen. Tarvitsemme seurakunnassa profeetallista sanaa, Herran etsivää rakkautta, ja parannuksen vaatimusta. 

HS. ilmoitti lehtiuutisessaan:

Kuurojen Liiton kulttuurikeskuksen entinen johtaja Raija Nieminen kuoli sairauskohtaukseen lomamatkalla Pertunmaalla Etelä-Savossa 28. kesäkuuta 2004 67-vuotiaana. Hän oli syntynyt Jämsänkoskella 14. helmikuuta 1937. Jukka Nieminen elelee ilmeisesti nykyään Helsingissä?

"Sillä hetkellä hän juuri paransi useita taudeista ja vitsauksista ja pahoista hengistä, ja monelle sokealle hän antoi näön. Niin hän vastasi ja sanoi heille: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään, köyhille julistetaan evankeliumia. Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun." Luuk.7:21-23

Sinä, Herra olet pyhä ja teet aina oikein ja meidän ihmisten kannalta kaiken oikeaan aikaan. Mutta meistä tuntuu, että sinä sekoitat elämämme suunnitelmat ja tavoitteet, ihmissuhteet ja työt. Joudumme nöyrtymään edessäsi ja suostumaan tahtoosi, kieltämään itsemme ja kääntymään pahoilta teiltämme etsimään sinun armoasi. On ihmeellistä, että sinä puhut kuuroille, niin että kuulevat ja teet palvelijoistasi kuuroja maailman äänille. Auta meitä kuulemaan sinun Hyvän Paimenen äänesi, että aina seuraisimme sinua, mihin ikinä menetkin.