Ovikello soi. Menin avaamaan.
Siellä seisoi nuori nainen, joka hengästyneenä kertoi vanhan naisen kaatuneen
linja-autopysäkillä kotimme edessä ja loukanneen jalkansa. Heitä samalla
pysäkillä seisseitä oli sitten mennyt naisen avuksi ja olivat nostaneet tämän
pystyyn, mutta naisen jalka ei kannattanut, joten tarvittaisiin tuolia apuun.
Annoin heille yhden tuolin, joka kiikutettiin tädin alle. Pian ovikello soi
jälleen ja sama nuori nainen tuli pyytämään vettä, kun mainittu täti tarvitsi
sitä välttämättä. Annoimme lasin vettä. Pian tuli ambulanssi ja ammattiauttajat
veivät tädin hoitoon. Linja-autokin tuli ja terveet menivät sillä kaupunkiin.
Hyvä. Vaikeuksissa elämän tarpeet supistuvat kovin vähäisiksi, samoin
ystäväpiiri. Joillakin ei ole muita ympärillään kuin ammattiauttajat, kun
lankeemus sattuu kohdalle? Entä sitten, kun ihminen kaatuu pysäkillä yksin tai
yöllä, kun muut nukkuvat? Mutta harva ajattelee aamulla noustessaan päivään,
että tänään elämäni tärkeimmät asiat ovat tuoli, vesilasi ja ambulanssi?
Ajattelin noita elementtejä, tuolia
ja lasia, ne ovat tuttuja, mutta ambulanssissa en ole ollut. Lapsena oma pieni
tuoli oli elintärkeä ihmisyyden mitta, jo korkeutensakin (matala) puolesta.
Tuntui siltä, että kuului yhteisöön, kun oli oma tuoli ja kodissa oli sille
valittu oma paikka. Lastenseimessä oli myös pienet tuolit koko porukalle.
Koulussa oli totuteltava kahdenistuttaviin pulpetteihin, jotka olivat siihen
aikaan muodissa. Ilmeisesti siinä oli ollut jokin pari-filosofinen ajatus
ohjaamassa puusepäntilauksia, olisihan ollut yhtä helppo tehdä yhden tai kolmen
koululaisen pulpetti? Muistan kyllä hyvin kaverin jonka kanssa istuimme monta
vuotta vierekkäin kansakoulussa, mutta en tiedä tuntisinko häntä enää jos
kohtaisimme? Myöhemmin on tullut istuttavaksi monta tuolia, hyviä ja huonoja,
nojallisia ja ilman, rutisevia ja ryhdikkäitä, pehmusteilla ja ilman, puuta,
rottinkia ja muovia. Jonkin tehtävän yhteydessä on tullut sanotuksi päässeensä
tilapäisesti johonkin tuoliin. On istuttu parturin ja hammaslääkärin tuolissa,
linja-auton, taksin, lentokoneen, junan ja laivan tuolissa. On istuttu
pihatuolissa ja aurinkotuolissa. Joskus on ollut autossa mukana taittava
retkituoli.
Jokaiselle ihmiselle tulee kerran
päivä, jolloin kaikki rakennelmat murtuvat, hajoavat ja temmataan pois. Tavaran
käyttöoikeus loppuu ja punaleimaisetkin tuotteet menevät vanhaksi, on ohi
viimeinen käyttöpäivä. Sen keskellä istuu kuihtunut, kulunut, raunioitunut
ihminen, jonka osaa ei kukaan kadehdi - päinvastoin, ihmiset ajattelevat, että
on varjelus, ettei ole itse samassa tilassa. Siellä ihminen katselee tavaransa
keskellä elämäänsä kuin uusin silmin miettien, mikä onkaan lopulta tärkeää,
mistä ei millään luopuisi. Inhimillisesti arvokas tuntuu silloin roskalta,
jonka saa kantaa mihin tahansa huusholliin, huutokauppaan, kirpputorille tai
kierrätyskeskukseen. Kulta ja muut arvoesineetkin ovat kovin köykäisiä ja
himmeitä loistossaan - mitä niillä enää saa, mikä vaiva olikaan niitten
hankkimisessa? Paras uskonto on silloin kuin varjo ja sumuinen päivä, jonka
loppumista vain odottelee auringon säteitten myötä. Se on kuin omin käsin tehty
huone, jonka eristeet ovat alkaneet falskata ja josta ulkoilman kylmyys tulvii
sisälle joka raosta ja katto vuotaa, perustus on murtunut monesta kohdalta. Jos
siellä tyhjässä huoneessa on vielä se suvun ainoa omin käsin tehty tuoli
istujan alla ja sekin horjuu, olisi aika tehdä johtopäätöksiä?
Elämän syysmyrsky on kova koetus
pitkän lämpimän huvikesän jälkeen. Myrsky repii kaiken hajalle, vie peitteet ja
suojat pois, tekee alastomaksi, avuttomaksi. Sivistys, porvarillinen omistusoikeus,
menestyksen kulissit ja suosion pokaalit lentävät tuuleen. Ei tule enää
kutsuja, kehuja, eikä lautakuntapaikkoja, ei kukaan ole innostunut rauniosta?
Tuntuu kuin hänestä olisivat kiinnostuneet vain naakat ja nekin vain hänen
savupiipustaan pesäntekoaikana? Job 19:16-19. "Minä kutsun
palvelijaani, eikä hän vastaa; minun suuni täytyy nöyrästi rukoilla häntä.
Hengitykseni on vastenmielinen vaimolleni, hajuni on äitini pojista ilkeä.
Poikasetkin halveksivat minua; kun nousen, niin he puhuvat minusta pilkkojaan.
Kaikki seuratoverini inhoavat minua, ja ne, joita minä rakastin, ovat
kääntyneet minua vastaan."
Ihmiskunnan murrosaikoihin on aina
syntynyt joitakin uskonnontapaisia ilmiöitä, jotka ovat levinneet kuin
rikkaruohot pihalla ilman kastelua ja hoitamista. Eräs tällainen on ollut
Deismi (deus - jumala), agnostismin-piirteinen käsitys, jonka mukaan kaikkeuden
järjestelmällisistä piirteistä on vastuussa Jumala, joka ei kuitenkaan vaikuta
kaikkeuden tapahtumien kulkuun luomisen jälkeen. Tämä käsitys tuli vallalle
1700-luvulla, se oli eräänlaista pehmo-ateismia? Tämä sairaus tarttui myös
kirkkoon ja sen seurauksena monet työntekijät kokivat, että heidän täytyi ottaa
itse asiat hoitaakseen, kun Jumala ei saanut mitään aikaan? Papistosta tehtiin
silloin valtionvirkamiehiä, jotka eivät saaneet julistaa uskontoa vapaasti.
Tällainen puolivillainen kristillisyyden varjo on menestynyt hyvin kaikkina
aikoina, koska se on ihmisvetoista. Tällainen kuiva, hedelmätön oppi sopi
uskosta osattomille ja Kristuksen kieltäjille. Sieltähän oli karsittu Raamatun
totuudet ja ihmeet pois, ei ollut uskonhenkistä todistusta Vapahtajasta,
ainoasta pelastajasta. Jeesus oli saatu pois päiviltä kuin ajanlaskun
alkuaikoina Jerusalemissa. Oli alkanut järjen erämaan vaikutusaika, johon ihmismielet
ajettiin toivottomuuteen. Keitaita ei ollut, elämänvesi kiellettiin ja sielut
riutuivat ja rasittuivat kuin itsemurhakandidaatit. Ajateltiin, että kun ei ole
enää syntiä, ei syyllisyyttä, niin sen seurauksena tulee ilo ja rauha kuin
itsestään olohuoneeseen? Kun ei ole tulevaa tuomiota, helvetinpelkoa, ei
parannusta ei kääntymystä, niin voi rauhassa nautiskella ja ilossa elellä
elämäänsä velaksi ja koroilla (nytkin, ajassamme korot ovat hyvin alhaiset ja
se on länsimaisen hyvinvoinnin edellytys. Ihmiset velkaantuvat lisääntyvästi).
Kaiken tämän hulluuden kuorutukseksi on sitten vielä viljelty pitkään ja
hartaasti oppia kuoleman sovittavasta vaikutuksesta jokaiselle ihmiselle.
Kuolema on nostettu Kristukseksi, joka avaa ihmiselle taivaan ja saa kaiken
menneen unohduksiin, samoin kuin kristillisyydessä vain syntien
anteeksiantamuksen Jeesuksen Golgatan uhrin kautta.
Mutta eräs uskova kirjoitti
taannoin: Ps.119:127. "Sen tähden minä rakastan sinun käskyjäsi enemmän
kuin kultaa, enemmän kuin puhtainta kultaa." Sama kaveri on kokenut
Jumalan yhteydessä taivaallista rauhaa niin syvästi, että kirjoitti: Ps.119:165. "Suuri rauha on niillä,
jotka rakastavat sinun lakiasi, eikä heille kompastusta tule." Toinen
samanhenkinen kirjoittaa: Ps.3:9. "Herrassa on pelastus; sinun
siunauksesi tulkoon sinun kansallesi. Sela."
Lasi vettä janoiselle on pieni ja
yksinkertainen asia, jonka antaminen onnistuu kenelle tahansa. Se on elämän
edellytys, sillä ilman vettä kuolee muutamassa päivässä. Mutta asia on niin
mitätön, ettei sitä osaa arvostaa kuin todellisessa tarpeessa.
Vesi on myös esikuva Jumalan sanan
pelastavasta vaikutuksesta. Sen saaminen on kuva Jumala-yhteydestä. Jeesus
antaa janoavalle elävää vettä, joka synnyttää sen saajassa uuden elämän
lähteen.
Maailma tarjoaa omaa vettään
ihmiselle ja kehuu sen maasta taivaaseen, mutta se ei tuo elämää. Se vain
väsyttää, uuvuttaa, sillä siihen on saatu niin paljon valhetta, toivottomuutta,
epäuskoa ja kaikenlaista pakanuutta. Se on tappava sekoitus tosiasioita ja
myrkkyä, joka huumaa, huiputtaa, kaataa, saa ihmiset tekemään pahaa,
tappelemaan, valehtelemaan, himoitsemaan, pilkkaamaan Jumalaa Luojana,
Lunastajana ja Pyhittäjänä, sekä lisäksi hänen omiaan.
Mutta Jumalan vesi on erilaista, se
vie ratkaisun paikalle ja uudestisynnyttää sielun, tekee uskovan, antaa
rohkeuden, raittiuden ja rakkauden. Se kirkastaa Kristuksen mielen ja muuttaa
sisältäpäin kantajansa. Minäkin sain tätä vettä omalla Sykarin kaivollani
(Joh.4.), enkä tiennyt olevani sen tarpeessa tai sen arvoinen, en etsinyt sitä,
enkä osannut pyytää sitä. Siihen asti minulle oli tarjottu vain maailman vettä.
Nyt on sitten Jumalan vesi tullut
jokapäiväiseksi ja sitä annetaan kaikille muillekin tarvitsijoille. Puhtaan
veden jakamisesta on tullut elämäntapa. Sitä olen tehnyt ihan työkseni ja
nykyään teen eläkkeellä hieman hitaammin ja harvemmin. Eivät ne, jotka ovat
kieltäytyneet tästä ilosta, tiedä mitä ovat menettäneet. Mutta kerran sekin
heille selviää, miten arvokasta vesi olisi ollut - mutta sitten se on jo liian
myöhäistä. Luuk.16:24. "Ja hän huusi sanoen: 'Isä Aabraham, armahda
minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun
kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!'"
Mutta vielä Herran Henki ja hänen
seurakuntansa tekevät kaikkensa herättääkseen janon sieluissa. Se on Jumalan
tahto meihin nähden. Rukouksemme voisikin olla tässä ajassa, että Jumala
pysäyttäisi hukkuvat sielut. Ilm.22:17. "Ja Henki ja morsian sanovat:
"Tule!" Ja joka kuulee, sanokoon: "Tule!" Ja joka janoaa, tulkoon,
ja joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi."
1.Mun sydämeni syntinen, oi katso alta kuormien:
On tahroistasi puhdistus ja kahleistasi vapahdus,
on armolähde verinen, on anteeksantamus.
2.Mun sydämeni uskoton, oi katso alta tuomion:
Sua etsii Kristus vieläkin, sua vartoo silmin kutsuvin.
Hän yhä uskollinen on, sua huutaa takaisin.
3.Mun sydämeni sortunut, oi katso, ristiinnaulitut
sua kädet kutsuu rakkahat, sun rumat velkas maksavat,
sun häpeäs, ties harhailut, ja kotiin kantavat.
4.Mun sydämeni rauhaton, oi katso: sulle rauha on.
Sun haavoihis sen vuotavan nyt tahtoo tuska Karitsan.
Tapahtuu sulle mahdoton: sovitus Jumalan.
Ensio Kurki-Suonio, s. 1896
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti