Kangasalan harrastelijateatteri oli
valikoinut kesäohjelmaansa yhden vanhan klassikon sadan vuoden takaa, Minna
Canthin Työmiehen vaimo näytelmän. Se on syntynyt ajalla, jolloin sekä naisten
että työväestön asema on ollut varsin rajoitettu ja uuden ajan äänet olivat jo
vahvistumassa muutoksen puolesta. Se oli sen ajan politiikkaa, josta vielä
nykyään monet ammentavat tavoitteensa ja sanottavaansa. Mikä siis voisikaan
olla ihanne ihmisen aseman parantamisessa ajallisesti, tai milloin voidaan
sanoa saavutetun riittävän muutoksen tai parannuksen? Onko edes mahdollista,
että kaikki muuttuisi paremmaksi ja voitaisiin olla tyytyväisiä oloihin,
elämään ja talouteen? Ja onko mahdollista toteuttaa näitä pyrkimyksiä ilman
Jumalaa niin, että niistä olisi jotain kestävää hyötyä? Nyt näyttää siltä että
sekä naiset sekä työväki on valjastettu markkinavoimien palvelukseen osto ja
myynti rulettiin, jolla rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Samalla
yritetään pitää sosiaalista ääntä ja toimintaa riittävästi, ettei synny
vallankumousta, anarkiaa ja liikaa tyytymättömyyttä. Onko kaikki siis vain
suurta näytelmää, johon kutsutaan vapaaehtoisia ja palkattuja näyttelijöitä –
meitä? Kansa, jolle tarjotaan sirkushuveja ja kehitysopillista humanismia on
helppo ohjata mihin tahansa. Maltillisesti tiputetaan karkkeja kadulle ja
löytäjät mainostavat niitä muillekin? Muta mihin tämä tie johtaakaan?
Minna Canthia pidettiin omana aikanaan
hyvin radikaalina. Hänessä oli ainesta vaikka uuden puolueen perustamiseen.
Canth kritisoi kirkkoa, mutta henkilökohtainen uskonnollisuus veti häntä
puoleensa. Hän luki hengellisiä kirjoja ja yritti vaikuttaa yhteiskunnalliseen
muutokseen. Jeesuksen Vuorisaarna vetosi häneen ja Tolstoilainen humanismi
innosti. Uskonnollisuus oli hänelle oikeita elämän ratkaisuja ja hyviä
käytöstapoja, rehellisyyttä, omatunnon oikeutta. Mutta herkkinä hetkinä hän
kaipasi Jumalaa ja oli Herran kutsun edessä. Tästä hän ei kuitenkaan paljon
puhunut.
Ollessaan 42-vuotias, Canth tapasi
muutamia sen ajan merkittäviä hengenmiehiä, kuten Elis Bergrothin (Suomen
ensimmäinen merimiespappi, Räisälän kirkkoherra, päätoimittaja ja
valtionpäivämies), josta hän kirjoitti: - Häntä elähdytti todellinen
kristillisyys, ei siinä ollut fanatismia eivätkä he myöskään uskontoa minäkään
manttelina pidä, jonka alla kätketään inhottavimpia itsekkäisiä tarkoituksia.
Kunpa meidän papit olisivat sellaisia, ei sitten hätää mitään!… Väittelimme
pastori Bergrothin kanssa kaiken aikaa ja kuitenkin erosimme parhaina ystävinä.
Hän osaa panna sanat niin, että ne menevät luihin ja ytimeen. Mutta kun se ensi
pistos meni ohitse, pidän hänestä kuitenkin nyt kahta vertaa enemmän...
He kyläilivät toistensa perheissä ja
Bergroth arvioi Canthin kirjoja ja he kävivät useita henkeviä keskusteluja. Hän
näki niissä luokkataistelun aineksia ja moraalittomuutta, joita arvosteli.
Canth kirjoitti: - Tekin, pastori Bergroth, tekin olette nyt ankara ja kova!
Te, jolta viime kesänä, pitkän ajan jälkeen taas sain kuulla elävää Jumalan
sanaa semmoisena, että sen täydellisesti saatoin itselleni omistaa. Kuinka
ihanasti silloin selititte rakkauden oppia! Sananne sattuivat kuin virvoittava
kaste kuivaan maahan. Olisin halunnut kuulla teitä joka päivä, isosin ja
janosin sitä henkeä, joka teistä puhui. Ja riemastuin nähdessäni uskonnon
edustajassa noin suurta innostusta, voimaa ja jumalallista inspiratioonia, se
antoi minulle ikään kuin tukea siitä, että Kristinoppi kyllä kiirastulien läpi
menee, ja jälleen puhdistettuna ja kirkkaana nousee, maailmaa valaisemaan ja
ihmiskuntaa pelastamaan. Mutta kiirastuleen sen täytyy joutua, sillä paljon
ovat ihmiselliset heikkoudet ja puutteellisuudet päässeet sen alkuperäistä
totuutta ja henkeä himmentämään. Ja siitä syystä onkin ihmiskunta nyt
tällaisessa onnettomuuden ja epätoivon tilassa.
- Tuo realistinen kirjoitustapa teitä
inhottaa, pastori Bergroth. - Kuinka hyvin teitä ymmärrän, enkä sittenkään
voisi toisin kirjoittaa. Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan
kaunista, mutta myöskin rumaa. Siksi kirjailijan tuli olla rehellinen ja
kaunokirjallisuuden olla kuvastimena, joka ihmisille näytti, minkälaisia he
ovat. Hävetä heidän pitääkin, pastori Bergroth, se juuri on tarkoitus. Muuten
he eivät tapojaan paranna…. Mutta hirmuista olisi, jos tykkänään olisi
harhateille joutunut ja vääryyden puolella taistelisi.
- Varjelkoon suuri Luoja, ettei hänelle
(Bergroth) ikävyyttä minun tähteni tulisi pidän hänestä niin paljon.
Saarnatkoon vaan, hän kuitenkin on ja pysyy yhtenä niistä harvoista miehistä,
joita ihailen ja kunnioitan. Hän vaan ei ymmärrä omaa itseään, ei tiedä, että
hän juuri on realisti uskonnon alalla. Kyllä ne papit sentään olisivat niitä
parhaita miehiä, jahka ne vaan olisivat semmoisia kuin niiden olla pitäisi.
Kaikkein herkimmin Elis Bergrothin ja
Minna Canthin ystävyys ilmeni heidän kirjeenvaihdossaan Minna Canthin tyttären
Hannan, 19 v. kuoleman johdosta. Bergroth oli menettänyt myös pienen tyttärensä
ja kertoi itkeneensä pienen tyttönsä haudalla, kunines hän oppi tuntemaan
tämän: "Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi." - Kun
itsekäs sydän oli oppinut tätä kiitosi sanaa Herralle lausumaan, silloin surun
ota oli taittunut - pois otetun pienen epäjumalani sijaan pääsi sydämeeni se
suuri Jumala, joka yhä enemmän ja täydellisemmin on täyttävä olentomme kaikki
sopukat. Kuinka monta kertaa olen rukoillut, että teidän nyt kävisi yhtä
onnellisesti kuin minun silloin kävi! Ja kyllä niin käykin, sillä kuuleehan
Herra rukoukset; ja ovathan hänen tiensä ihmeelliset, mutta aina ne ovat armo
ja totuus.
- Rakas pastori Bergroth! Kuinka herttaisen
hyvä te olitte, kun kirjoititte minulle tänä surun hetkenä! aloitti Minna Canth
herkän hienon vastauskirjeensä ja sanoi tuntevansa tällaisen surun jalostavaa
voimaa sekä tietävänsä: - että enemmän tulisi meidän kiittää Jumalaa surusta ja
kärsimyksestä kuin myötäkäymisestä, kunhan vain olisi varma siitä, että Jumala
oli sen määrännyt ja että se tuli Hänen kädestään. Mutta epäilykset ja
ristiriidat tahtoivat nousta, kun ei päässyt oikein selville siitä, missä
luonnon lait herkiävät vaikuttamasta ja korkeampi voima tarttuu kiinni. Ja niin
- ehkei hän (tytär) olisikaan kuollut, jos heti olisi ymmärtänyt ruveta häntä
oikein hoitamaan. Mutta toisaalta Hannan koko elämä oli samaa ystävällisyyttä
ja hellätuntoisuutta riitti hänellä kaikille - viittasi siihen, että aikainen
kuolema oli sille johdonmukainen ja luonnollinen loppu kuin aamen kirkossa.
Suloista oli sitä muistella. Hän oli kuin laina taivaasta, jonka arvoa ei aina
huomannut, ennenkuin se otettiin pois.
Minna Canth sanoi joka päivä
vähentymättömällä mieltymyksellä tutkineensa Thomas Kempiläisen kirjaa
Kristuksen seuraamisesta, jota hän oli lukenut monta vuotta yhä uudelleen
kannesta kanteen. - Minun pitäisi osata se ulkoa, hän kirjoitti. - kun olen
niin moneen kertaan sen lukenut, ja kuitenkin sillä yhäti on minuun sama
uutuuden viehätys. Kummastelen aina, miks'ei kaikki muut ihmiset ole siihen
ihastuneet samassa määrässä kuin minä.
Lähettäessään Minna Canthille Vartijassa
(eräs lehti) julkaisemansa Salakarin (Canthin kirja) arvostelun Elis Bergroth
kirjeessään sanoi: - Taas minä olen ollut paha teitä vastaan, rouva Canth. On
tuskin päivääkään, etten hän olisi rukoillut teidän puolestanne. Olen myöskin
varma siitä, että Herrani vielä voittaa teidät puolellensa ja että yhdessä
tässä maassa saamme tehdä hänen työtänsä. Ja hän sanoi pyytäneensä toisiakin
rukoilemaan hänen puolestaan uskoen rukouksen voimaan, jota oli itsekin
kokenut. Ja niin hän uskoi Minna Canthin yhä selvemmin näkevän, kuinka
valoisaksi maailma tulee iäisyyden valossa katsottuna. - Vaimoni tervehtää
teitä sydämellisesti - Jumalan rauha vallitkoon sydämessänne ja kodissanne,
sitä toivoo ja rukoilee tosi ystävänne.
Minna Canth kuoli 53-vuotiaana ja Elis
Bergroth 51-vuotiaana.
Herra lähettää etsikkoaikoja ihmisille ja
kulissien takana tapahtuu paljon sellaista, mitä emme tiedä, mistä ei
julkisuudessa kirjoiteta. Joku löytää viime hetkillä Kristuksen ja pelastuu,
vaikka elämä menee hukkaan. Moni ei pääse Jumalaa tuntemaan, vain etäältä
hänestä juttua kuulee ja elämä jää olosuhteitten ja tapojen paranteluksi.
Raamattu sanoo: "Vaan jokaista
kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee;" Jaak.1:14.
Luontainen sielun ominaisuus vaihtelee, mutta kaikilla ovat omat
viehtymyksensä, heikkoutensa ja vaivansa. Kaikki eivät vain koskaan näe sitä,
vaan kokevat olevansa muita etevimpiä pyrkimyksissään ja päämäärissään. Vain
Jumalan arvio kelpaa kertomaan, mikä on hyvää mikä huonoa, mikä tarpeellista
mikä vahingollista, mikä auttavaa, mikä kadottavaa. Ihmismielipiteet ovat
tyhjän veroiset. "Vanhurskaan kieli on valituin hopea, jumalattomien äly
on tyhjän veroinen." Snl.10:20. Ihminen ilman Jeesusta on tällainen,
kaikki ihmiset, hallitsijat ja rahvas. Vasta Herra voi avata ymmärryksemme,
niin että käsitämme himon ominaisuuden. Ilman Jeesusta ei yhteiskunnallisista
uudistuksista ole paljonkaan hyötyä. Mitä siitä, jos on saanut nimikkokadun,
tai jos on näköispatsas kuoleman jälkeen, tai kaunis hautamuistomerkki, jos on
sielunsa kadottanut ikuisesti? ”Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs,
ja minun elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs: kuinka aivan turhat ovat
kaikki ihmiset, jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät Sela!” Ps.39:6
(biblia)
Alkuseurakunnan vaikutus maailmaan oli
hengellinen herätys, lähetystyö, Jumalan sanan julistaminen ja Kristuksesta
todistaminen. Sillä ei ollut poliittista ohjelmaa, eikä yhteiskunnallisia
tavoitteita. Kaikki muutokset maailmassa olivat seurausta siitä, että ihmiset
tulivat uskoon ja alkoivat elää Jeesuksen seuraajina. Vasta paljon myöhemmin, 300-luvulla
kirkko järjestäytyi ja rupesi käyttämään valtaa ja tekemään politiikkaa.
Samalla se kadotti evankeliumin ja kutsumuksensa, jota Herra sitten lähetti
tavalliset uskovansa kansan keskellä kertomaan ydinasiasta, Jeesuksesta. Se
taas synnytti vainon ja katolinen kirkko teki kaikkensa voidakseen säilyttää
valtansa ilman uskoa ja Kristusta. Ja se on jatkunut ja sama syöpä on
pesiytynyt kaikkiin kirkkokuntiin, joten ei hyödytä rientää etsimään
täydellistä yhteisöä - sellaista ei ole. Vaan jokaisessa vajavaisessa
seurakunnassa voi toimia uskovana Jeesuksen omana ja asialla, mutta se ei
koskaan käy ongelmitta.
Jeesuksella ei ole politiikkaa, hän
suostuu toimimaan vääryyden maailmassa, epäoikeuden, sodan, vihan ja vääryyden
keskellä. Hän ei puuttunut Juudakseen rahan varasteluun ja tämän jälkeen on
uskovien keskuuteen puikahtanut jatkuvasti varkaita, jotka aikansa harrastavat
tätä syntiä. "Hän ei sanonut tätä kuitenkaan siksi, että olisi huolehtinut
köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Rahakukkaron hoitajana hän otti itselleen
siihen pantuja varoja." Joh.12:6. Rahanhimo oli vaikutin Juudaksen
kavaltajaksi tulolle. Rahojensa tähden hän myös viimein kuoli - ilman rahoja.
Aina silloin tällöin putkahtaa tätä
Juudaksen asennetta, syntiä, seurakunnissa esiin. Ihmiset kauhistelevat,
rehelliset ihmiset, joku rukoilee varkaiden puolesta, joku menee raastupaan
hakemaan saataviaan, mutta taivas tuntuu olevan kovin hiljaa? Miksi? "Te
olette kärsineet vankien kanssa ja ilolla suvainneet omaisuutenne ryöstön,
tietäen, että teillä on parempaa ja pysyvää omaisuutta." Hebr.10:34.
Jumala on siis laittanut meille koetuksen, jossa ilmenee, kuinka paljon olemme
kiinni ajallisessa? On turha odottaa rehellisyyden voittavan täällä synnin ja
valheen maailmassa. Tämä ei ole paratiisi, eikä sellaiseksi tule.
Muistan erään työtoverini, jolla oli
rikollinen tausta ennen uskoon tuloaan ja hän joutui siitä kärsimään pitkin
elämäänsä myöhemmin. Ilmeisesti suurin syy kuitenkin oli se, ettei hän
yrittänytkään hyvittää kolttosiaan läheisten ja sukulaisten kanssa, vaan pakeni
joutumasta kasvotusten menneisyyden kanssa. Aikansa hänkin kuulutti julkisesti
oikeudenmukaisuuden politiikkaa, yhteiskunnallista vanhurskautta, joka
tarkoitti lähinnä vasemmistolaista puoluepolitiikkaa? Mutta en tiedä mitä olisin
ajatellut, kovin ristiriitaiselta se tuntui?
On siis osattava ja opeteltava elämään
Jumalan lahjoista tai sitten yritettävä itse touhuta muutokset, uudistukset
ilman Jumalaa omalla vastuullaan ja ansiollaan. "Älkää eksykö, rakkaat
veljeni. Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä,
valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa."
Jaak.1:16-17
Elämme täällä lyhyen ajan ja etsimme
mieltymyksiä, mutta harvoin sinua, Herra Jeesus. Olet meille kuin hätävara, johon
turvaudumme vasta äärimmäisessä hädässä, kuoleman edessä. Mitä siis voimme
ajatella: Tulkoon kuolema rajoitetusti liki, että sielut pelastuisivat. Sinä
sallit sen aikoinaan tulla Lasaruksen kotiin, että saatoit herättää hänet
takaisin elämään. Sen kodin suuren surun keskellä sinä olit ainoa valo, voima,
viisaus, rakkaus, sääli ja toivo, ylösnousemus ja elämä. Omat tarpeemme ovat
aina päällimmäisiä ja sinun tahtosi vasta niiden jälkeen rukouslistallamme.
Armahda meitä, jotka muuttaisimme yhteiskuntaa ja lähimmäisiämme, muttemme anna
sinun muuttaa itseämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti