Katselin dokumenttia Titanicista. Lähes 300 metriä pitkä loistoristeilijä upposi 1912 maailman suurimpana laivana neitsytmatkallaan Atlantiin. Ylellinen ja suuruudenhullu alus vetosi sen ajan rikkaisiin, jotka olivat valmiit kokemaan sen loiston merellä. Sen varustukseen kului silloin mm. yhdeksän kantta, neljä hissiä, astianpesukone ja lämmitetty uima-allas, turkkilainen sauna, kirjasto, squash-kenttä ja kuntosali. Rikkaat matkustivat ykkösluokassa, mutta löyhä kansa oli kolmosluokassa laivan alaosassa. Se oli mainostettu uppoamattomaksi, mutta Jumala oli sallinut sen törmätä jäävuoreen, joka puhkaisi sen kaikki ilmataskut yhdellä viillolla. 1500 ihmistä hukkui sen mukana. Kerrotaan, että orkesteri soitti upotessa hengellistä laulua: Sua kohti Herrani! Ja se virsi nimettiin myöhemmin Titanic-hymniksi. Nyt sen raato lepää neljän kilometrin syvyydessä ja sinne on tehty kymmeniä sukelluksia vuodesta1985. Tavaraa on nostettu näyttelyksi asti ylös. Ihmisten mielenkiinto on romussa ja helyissä. Tutkijat ovat kyyneliin asti liikuttuneita hylyn ääressä ja kuvia katseltaessa, mutta kukaan ei kysy, minne ne sielut joutuivat kuoltuaan? Tutkijoiden suuri murhe onkin hylkyä ympäröivä ruoste. Sillä aikoinaan ajateltiin, ettei meren pohjassa ole elämää lainkaan? Mutta nyt on havaittu, että ruoste on syntynyt bakteerien syömistä metalliosista, ja korroosio etenee koko ajan.
”Sen tähden, näin sanoo Herra, Herra: Voi verivelkojen kaupunkia, pataa, joka on ruostunut ja josta ei lähde sen ruoste! Tyhjennä se kappale kappaleelta: sille ei ole langennut arpaosaa. Sillä sen vuodattama veri on sen keskellä, paljaalle kalliolle se on sen koonnut, ei ole vuodattanut sitä maahan, tomun peitettäväksi. Nostattaakseni kiivauden, tuottaakseni koston minä olen pannut sen veren paljaalle kalliolle, ettei se peittyisi. Sen tähden, näin sanoo Herra, Herra: Voi verivelkojen kaupunkia! Minäkin suurennan liettä. Lisää halkoja, viritä tulta, keitä liha loppuun, kiehuta liemi kuiviin, polta luut karreksi. Anna sen sitten olla tyhjänä hiiltensä päällä, niin että se kuumenee, sen vaski hehkuu ja sen saastat siitä sulavat, sen ruosteesta tulee loppu. Siitä on ollut vaivaa väsymykseen asti, mutta ei ole lähtenyt siitä sen ruosteen paljous. Tuleen sen ruoste! Hes.24:6-12.
Erikoinen ennustus on 1898 Morgan Robertsonin pienoisromaani Futility (”Turhuus”), joka kertoi jäävuoreen törmäyksen vuoksi uponneesta Titan-nimisestä loistoristeilijästä, joka olisi ollut aikansa ylellisin laiva. Romaanissa kuvattu laiva on hieman Titanicia lyhyempi ja teholtaan pienempi, mutta muuten kirjan Titanin tiedoissa on nähty yhtäläisyyksiä Titanicin tietojen kanssa.
Robertsonin kirjassa Titan törmää jäävuoreen ylittäessään Atlantin ja uppoaa Pohjois-Atlantilla. Uppoaminen tapahtuu huhtikuussa (Titanic upposi aamulla 15. huhtikuuta 1912). Uppoamaton Titan kantoi niin vähän pelastusveneitä kuin lait täyttäisivät. Itse asiassa se sisältää vain 24 - ei aivan tarpeeksi kuljettamaan puolet lähes 3000 sielusta. Tämäkin ennakoi Titanicin pelastusveneiden riittämättömyyttä, mikä johti yli 1500 ihmisen kuolemaan. Futility keskittyy merivoimien upseeriin ja päällikköön nimeltä John Rowland, joka selviää hengissä Titanin uppoamisesta, löytää Jumalan ja voittaa elämänsä rakkauden takaisin. Robertson kuoli vuonna 1915, vain kolme vuotta sen tapahtuman jälkeen, jonka hän oli kirjassaan ennustanut.
Titanicin katastrofin aikaan Harper oli 39-vuotias leski, jolla oli kuusivuotias tytär Annie Jessie. Hän oli matkalla tyttärensä ja sisaruksensa kanssa Chicagoon saarnaamaan useita viikkoja Moody-kirkossa, jossa hän oli ollut vieraana edellisenä syksynä ja hänen menestyksensä siellä johti siihen, että hänet kutsuttiin johtamaan toista kokoussarjaa.
Eräs pelastunut kertoo: - Viimeinen päivä, jonka vietimme Titanicilla, oli sunnuntai, herra Harper pyysi minua lukemaan sen päivän Raamatun lukua aamurukouksissamme, ja myöhemmin menimme sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen. Päivä vietettiin hiljaa ja miellyttävästi, ja kun menin etsimään herra Harperia noin kello kuudelta mennäksemme päivälliselle, löysimme hänet vakavasti puhuvan nuoren englantilaisen kanssa, jonka hän koetti johtaa Kristuksen luo.
Huhtikuun 14. päivän iltana pastori Harper ja neiti Leitch seisoivat kannella ihaillen auringonlaskua.
- Se on kaunista aamulla, sanoi pastori Harper.
Törmäyksen jälkeen Harper herätti tyttärensä, nosti hänet ja kääri hänet huopaan ennen kuin kantoi hänet A-kannelle. Siellä hän suuteli häntä hyvästiksi ja ojensi hänet miehistön jäsenelle, joka laittoi hänet pelastusveneeseen. Kun laiva törmäsi jäävuoreen yöllä 14. huhtikuuta 1912 hänen tyttärensä ja veljentytär pantiin pelastusveneeseen ja selvisivät hengissä, mutta Harper hyppäsi veteen laivan alkaessa upota. Jotkut selviytyneet kertoivat, että Harper saarnasi evankeliumia loppuun asti, erityisesti Apt.16:31 "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi." ensin uppoavassa laivassa ja sitten jääkylmässä vedessä oleville ennen kuin hän itse kuoli siihen. John Harperin tarina Titanicin kyydissä kerrotaan kirjassa Titanicin viimeinen sankari.
Äkillinen, surullinen ja hedelmällinen Harperin elämän päättyminen mykisti. Hänellä oli täysin Kristukselle antautunut elämä, johon oli liittynyt kuolematon intohimo lähimmäistensä iankaikkisen hyvinvoinnin puolesta. Sitä on täytynyt jäljelle jääneiden hämmästellä? Mutta tietävätkö ihmiset omassa elämässään mitään Vapahtajan voimasta ja armosta, jota John Harper rakasti ja palveli ja jonka läheisyyteen hän on nyt mennyt? ”Jumalan tie on täydellinen. Herran puheet tulella koetellut: hän on kaikkein kilpi, jotka häneen uskaltavat. Sillä kuka on Jumala, paitsi Herraa? ja kuka on kallio, paitsi Jumalaamme?” Ps.18:31-32.
Jumalan lähettämät luonnonvoimat olivat
liikaa mammuttilaivalle. Jäävuoret kelluivat äänettömästi päin laivaa, jonka
pohja repesi ja lähetti sen pohjaan. "Tähtitarhasta tulee tuulispää,
pohjan ilmalta pakkanen. Jumalan henkäyksestä syntyy jää, ja aavat vedet
ahdistuvat.” Job 37:10. Mutta Jeesukseen uskova elää ikuisesti.
Eräs mies nousi ylös seisomaan suuressa todistuskokouksessa Hamiltonissa, Kanadassa,
hän oli yksin matkalla Englannista Amerikkaan höyrylaiva Titanicilla, joka kuten historiasta tiedetään, törmäsi tällä ensimmäisellä valtamerimatkallaan jäävuoreen vaipuen pohjaan, satojen ihmisten saadessa surmansa Atlannin aalloissa.
- Olin siihen aikaan aivan suruton ja pintapuolinen ihminen. Sellainen oli tilani myös tuona, kaameana onnettomuusyönä. Muistan kuinka löysin itseni odottamatta kylmän meren helmassa kamppailemassa kuoleman kanssa monen muun epätoivoisen ihmisen rinnalla. Viimein sain tartutuksi johonkin esineeseen, joka juuri ja juuri auttoi minua pitämään päätäni vedenpinnan yläpuolella. Hukkuvien huudot täyttivät ilman ja vapisuttivat minunkin sieluani.
Hetken perästä huomasin erään miehen uivan minua kohti.
- Oletko sinä pelastettu? huusi hän minulle.
- Ei, sitä en ole, sain töin tuskin vastatuksi.
- Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen ja Hän on pelastava sinut, huusi mies minulle.
Samassa aallot heittivät meidät kauaksi toisistamme. Mutta äkkiä kuulin taas hänen
äänensä vierestäni,
- Onko sielusi pelastunut?
- Ei, minä pelkään, ettei niin ole.
- Silloin et tarvitse muuta kuin, että panet kaiken luottamuksesi Herraan Jeesukseen
Kristukseen ja sinä pelastut.
Jälleen paiskasivat aallot meidät kauaksi toinen toisestamme. Kuulin miten tämä mies huusi muillekin, että heidän piti uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen ja antaa itsensä kokonaan Hänelle. Aloin huutaa Herran puoleen, ettei Hän antaisi minun hukkua kadotukseen, vaan pelastaisi sieluni ennen kuin, kuolen, Ja Herra kuuli hätähuutoni. Hän lisäsi minulle armon aikaa, antoi minulle
mahdollisuuden pelastua pahasta äkkikuolemasta, ja tässä minä nyt olen todistamassa
teille, että hän tuona kauheana yönä tarttui minuun niin, että sieluni pelastui Atlantin
kylmissä aalloissa.
Viimeinen, mitä tuosta miehestä havaitsin, oli hänen huutonsa juuri ennen vaipumistaan aaltoihin;
- Nyt minun sieluni nousee ylös Herran istuimen luo!
Ja näin sanoen hän vajosi.
Tämä sielujen voittaja oli John Harper Lontoosta, mies, viimeiseen saakka uskollinen sille kutsumukselle, jonka oli Herralta saanut.
1.Kiiruhda hukkuvan huutoja päin
keskelle aaltojen tyrskyäväin!
Veljes nyt siellä käy taisteluaan,
ken avukseen lähteä rohkeneekaan?
Avuksi riennä, avuksi riennä!
Pelastus hänelle vie, kohta jo myöhäistä lie!
2.Avukseen kaikki nyt kiiruhtakaa.
Itseään säästää ei yksikään saa!
Katso, hän vaipuu, siis kiireesti vaan
käy veneelläsi hukkuvaa pelastamaan.
Avuksi riennä, avuksi riennä!
Pelastus hänelle vie, kohta jo myöhäistä lie!
3.Avuksi riennä sä onnettomain,
kuoleman tuskissa kamppailevain!
Myrskyssä maailman, kiusausten
He hukkuvat syntien syvyyteen.
Avuksi riennä, avuksi riennä!
Pelastus hänelle vie, kohta jo myöhäistä lie!
4.Hetken mä täällä vain palvella saan,
pian saavun rannoille iäisen maan.
Jospa, kun saapuu kuoleman yö
Ois turvani taivainen pelastusvyö!
Avuksi riennä, avuksi riennä!
Pelastus hänelle vie, kohta jo myöhäistä lie.
HLV. 388 Edvard S. Ufford
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti