Monet juutalaiset lähtivät pakolaisiksi 1930-luvun lopulla. Kaikilla ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta paeta Saksasta. Köyhillä ihmisillä ei ollut tarpeeksi rahaa matkaa varten.
Ongelmana oli myös se, että monet valtiot eivät halunneet ottaa juutalaisia turvapaikanhakijoita vastaan. Esimerkiksi Suomi otti vastaan 500 juutalaista pakolaista.
Sen jälkeen Suomi vaikeutti turvapaikan saamisen ehtoja. Kesällä 1939 Helsinkiin saapui juutalaisia pakolaisia kuljettanut laiva S/S Ariadne. Sitä ei päästetty enää satamaan, vaan sen piti jatkaa matkaa.
Samoin kävi juutalaisille myös monissa muissa valtioissa. Ihmiset eivät halunneet lisää vieraita ihmisiä maahansa. Taustalla vaikutti myös antisemitismi eli juutalaisvastaisuus.
Elokuussa 1938 ss/Ariadne toi Helsinkiin yli 60 Itävallasta paennutta juutalaista. Viranomaiset eivät päästäneet heitä maahan. Helsingin juutalaisen seurakunnan Abraham Stiller vetosi kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpeen, joka vetosi valtiovarainministeri Väinö Tanneriin. Tanner sai sisäministeri Urho Kekkosen suostumaan pakolaisten päästämiseen maihin. Ehtona oli, että juutalaiset seurakunnat vastaisivat pakolaisten oleskelusta.
Hallitus päätti kuitenkin, että myöhemmin pakolaisia ei enää päästetä Suomeen. Neljän päivän kuluttua Ariadne toi Helsinkiin uuden pakolaisryhmän, mutta heidät käännytettiin hallituksen tekemän päätöksen mukaan maasta.
Yksi Ariadnen itävaltalaispakolaisten puolesta ahkerimmin taistelleita poliitikkoja oli sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Hän kävi tapaamassa heitä laivalla ja muisteli sitä kirjassaan Sörnäisten tyttö politiikan pyörteissä (Tammi, 1966): ”En jaksa kuvata järkytystäni saadessani luvan nousta laivaan ja keskustella noiden hätääntyneiden, rukoilevien ja itkevien ihmisten kanssa. He olivat symbolina kaikesta siitä vääryydestä, mitä maailmassa tapahtuu!”
Ariadne lähti lauantaina puoliltapäivin takaisin Stettiniin. Käännytettyjä pakolaisia saattamassa oli paljon väkeä. Heidän joukossaan oli Suomen juutalaisia ja aiemmin Suomeen tulleita pakolaisia. ”Takaisin Saksaan palautettavat juutalaiset olivat valvoneen ja itkeneen näköisinä kokoontuneet laivan peräkannelle ja keskustelivat sieltä käsin laiturilla seisovien heimoveljiensä kanssa tulevista suunnitelmistaan”, kirjoitti HS seuraavana päivänä. HS:n uutisen mukaan pakolaiset yrittäisivät Saksaan saapumisen jälkeen saada luvan matkustaa johonkin muuhun maahan.
Laivan lähtiessä Helsingistä useat heistä purskahtivat itkuun.
Taimi Torvisen kirjassa Kadimah, Suomen juutalaisten historia (Otava, 1989) viitataan Rauha Moisio -nimisen henkilön antamaan suulliseen tietoon, että pakolaiset olisivat päässeet turvaan Kööpenhaminaan. Rauha Moisio (1912–1999) oli syvästi uskova Suomen lähetysseuran työntekijä.
Suomen lähetysseura oli lähettänyt hänet jatkosodan aikana lähetystyöhön Hämeeseen sijoitettujen juutalaispakolaisten joukkoon. Hän tunsikin huomattavan osan Suomeen paenneista juutalaisista.
Toisen maailmansodan jälkeen Moisio lähti lähetystyöhön Palestiinaan ja Israeliin, jossa hän oli muun muassa Israelin vuosien 1948–1949 itsenäisyyssodan aikana. Siellä Moisio tutustui myöhemmin kuuluisaksi tulleeseen israelilaiseen kirjailijaan Amos Oziin. Oz kertoo muistelmakirjassaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (Tammi, 2007) hyvin arvostavasti Moisiosta ja hänen työparistaan Aili Havaksesta. ”Nuo kaksi lähetyssaarnaajaa eivät lähteneet Jerusalemista piirityksen aikana. Kutsumus eli heissä vahvana. Tuntui kuin Vapahtaja itse olisi antanut heille tehtäväksi lohduttaa piiritettyjä ja toimia vapaaehtoisina Shaarei Tsedekin sairaalassa, missä hoidettiin haavoittuneita”, Oz kirjoittaa. ”He uskoivat, että jokaisen kristityn piti yrittää sovittaa omin teoin eikä vain sanoin sitä pahaa, minkä Hitler oli tehnyt juutalaisille.”
Suomeen ehti saapua 1930-luvun lopulla arviolta 500 juutalais-pakolaista. Heistä noin 350 pääsi jatkamaan matkaansa muihin maihin. Valtiollinen poliisi luovutti suuren kohun saattelemana saksalaisille kahdeksan juutalaispakolaista vuonna 1942. Heistä seitsemän kuoli saksalaisten käsissä. Tapaus on yksi Suomen historian mustimpia hetkiä. Suurin osa Hämeeseen sijoitetuista pakolaisista siirtyi kuitenkin vuoden 1944 kevään ja kesän aikana turvallisesti Ruotsiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti