Kaikki on koulua kurjille

Olin pikkupoikana usein sukuloimassa tai kylässä jossakin päin Varsinais-Suomea. Muistikuvani noista vierailuista ovat mielessä, mutten muista missä paikkakunnilla ja taloissa kulloinkin käytiin. Mutta yksi vanha nainen jäi mieleen, hänen nimensä oli Iida tai suomalaisittain Iita vaan. Hän oli minun syntyessäni 66 v, joten mielikuvani olivat hyvin vanhasta naisesta. Vietin hänen luonaan maalla paljon aikaa lapsuudessani. Se oli kaupunkilaispojalle antoisaa. Joskus, kun ymmärrykseni vähän lisääntyi ja kiinnostuin lähimmäisistä enemmän, tein joitakin havaintoja mm. Iidasta. Hänellä oli ollut paljon surua elämässään. Hän oli elänyt nuoruutensa Venäjän hallitsemassa Suomessa, ja joutunut käymään läpi kansalaissodan kauhut ja toisen maailmansodan vaivat. Lisäksi hänen

perhettään oli kohdannut hirveä koettelemus, lentävä keuhkokuume, jota sanottiin espanjan taudiksi. Kerrotaan, että se esim. Inarissa tappoi 70% nuoresta väestöstä. Iida menetti miehensä ja kaksi lastaan tähän tautiin. ”Minun sydämeni pakahtuu tuskasta; päästä minut ahdistuksistani. Katso minun kurjuuttani ja vaivaani, anna kaikki minun syntini anteeksi.” Ps.25:17-18. Sitten hän asui leskenä
äitinsä ja veljensä kanssa vuosikymmenet, hoiti lehmät, vasikat, porsaat, lampaat ja kanat. Oma mielikuvani tästä naisesta oli myönteinen, hän oli turvallinen, tasapainoinen ja kiitollinen. Hän oli uskossa, mutta ei siitä paljon puhunut. Enemmänkin se oli elämänasenne: Kaikki otetaan Jumalan kädestä. Myöhemmin olen tutkinut hänen omistamiaan hengellisiä kirjoja, joista muutamat olivat hyvin loppuunkuluneita. Niistä hän oli imenyt hengenravintoa sielulleen. Hiljattain luin hänen kirjoittamansa kirjeen, jonka hän oli lähettänyt äidilleni sota-aikana Turkuun. Kirje päättyi ajatukseen ”Jumalan haltuun”. Niinpä niin, ajattelin. Se on paljonpuhuva ajatus. ”Herra, neuvo minulle tiesi, opeta minulle polkusi. Johdata minua totuutesi tiellä ja opeta minua, sillä sinä olet minun pelastukseni Jumala. Sinua minä odotan kaiken päivää.” Ps.25:4-5.

Mitä siis olemme oppineet elämämme aikana, mitä elämän ilot ja surut ovat saaneet meissä aikaan tai missä eläisimme ilman niitä? Olemmeko pystyneet suostumaan Jumalan tahtoon katkeroitumatta ja olemmeko olleet kiitollisia hänen kaikenkattavasta kaitsennastaan? Olemmeko päässeet ymmärryksen tasolla edes lähellekään Jumalan suunnitelmaa, onko usko kasvanut elämän vaiheissa, olemmeko ammentaneet näkymättömän Jumalan valtakunnan aarteita tämän maailman pimeydessä?

”Minun silmäni katsovat alati Herraan, sillä hän päästää minun jalkani verkosta.” Ps.25:15. Näitä olen ajatellut, kun lukuisat ystävämme ja tuntemamme ihmiset ovat saaneet osakseen runsaasti vaikeuksia ja ylivoimaisen tuntuisia koettelemuksia. Voi vain itse asettua lähimmäisen osaan, kun ainoa lapsi kuolee onnettomuudessa katolta putoavan lumen alle, kun talon isännän pää halkeaa traktorin vetoköyden katkettua ja osuessaan häneen, kun vääräuskoinen murhaa oman tyttären. Tapaukset ovat niin rankkoja, että on vain katsottava Kristukseen ja kyseltävä häneltä voimia ja viisautta jaksaa eteenpäin. ”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.”

Room.8:28. Vaikeat asiat tarvitsevat aikaa ja etäisyyttä, että niitä voi käsitellä. Parhaimmillaan voi myöhemmin avautua joku taivaallinen helmi suuren surun keskeltä, kun Kristus on ilmestynyt asianomaiselle. Ilman Kristusta kaikki näyttää vain sattumalta, kaaokselta tai hullujenhuoneelta.

Nyt käydään kiivasta keskustelua opettajien ja oppilaiden suhteesta koulussa. Näyttää siltä, että opettajat ovat tämän ajan häviäjiä ja oppilaat ovat saaneet tahtonsa läpi? Raamatun ennustama tottelemattomuuden aika on toteutunut. Oma kouluaikani oli täynnä suurta levottomuutta ja ihmeen vähin kolhuin olen siitä selvinnyt? Olin suurimman osan ajasta poikakoulussa, jossa oli siihen aikaan 600 oppilasta. Vieläkin säälin opettajia, jotka joutuivat toimimaan kanssamme, sillä olimme kauhukakaroita – ainakin osa meistä. Varsinkin sellaiset opettajat, joiden sosiaaliset taidot olivat vaatimattomia, olivat meidän kanssamme helisemässä. Varmaan he toivoivat ja rukoilivat pääsevänsä meistä eroon mahdollisimman pian? Ja aikanaan niin tapahtuikin, koulu loppui. Eräs opettaja oli poikkeus, hän todisti tulleensa uskoon. Se jysähti minuun, muistan sen vieläkin. Se oli sitä, mitä tyhjä mieleni oli kaivannut koko lapsuuden ajan, mutta silti se oli vielä minulle tuntematon valtakunta, johon pääsin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Uskoontuloni jälkeen kävin kerran toisessa vanhassa koulussani, tapasin erään toisen entisen opettajani ja hän kertoi, että olin ainoa sen luokan oppilaista, joka olin tullut käymään vuosien jälkeen. Uskomatonta – ja minä olin se?! ”Kaikki Herran polut ovat armo ja totuus niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja todistuksensa. Kuka on se mies, joka Herraa pelkää - sen hän neuvoo tielle, joka hänen on valittava.” Ps.25:10,12.

Herra, sinä pidät meitä koulussasi pitkän aikaa ja me emme näytä oppivan juuri mitään? Vikamme seuraavat meitä ja sopivissa olosuhteissa kaikki syntimme rehottavat kuin keväinen rikkaruohopiha. Kuitenkin tulemme eteesi, Jeesus, odottaen ja rukoillen apua itsellemme ja muille. Auta, että olisimme kerran taivaassa, vaikka kompuroisimme täällä ja jäisimme jatkuvasti luokalle. Opeta meitä sanasi valoon ja Henkesi hallintaan, että omistaisimme lahjasi ja eläisimme niin kuin emme omassa voimassamme koskaan pystyisi.