Minä olen teitä rakastanut, sanoo Herra.

Nykyään puhutaan paljon rakkaudesta, mutta harvemmin kuitenkaan sanotaan, että rakastan sinua. Ehkä se on suomalaisessa rehellisyydessä liian paljon ilmaistu ja vaatisi jonkin sortin selityksen, että mihin sitä nyt pyritään? Puolisot voivat sanoa niin toisilleen häissä ja vielä häiden jälkeenkin - jos ovat sitä mieltä? Lapsille voidaan sanoa niin yli rajojen, mutta Suomessa vieraalle ihmiselle emme sano niin. Rakkauden on korvannut ruotsin lainasana tykätä, joka on selvästi lievempi ilmaisu ja sen voi helposti kumota ja kuitata mielen muutoksella? Seuraava aste lievempään on sitten välittäminen ja sen jälkeen tulee vielä sääli ja sietäminen, joka on siellä rakkauden laidalla. "Niin nainen sanoi hänelle: "Kuinka sinä saatat sanoa: 'Minä rakastan sinua', vaikka sydämesi ei ole minun kanssani?" Tuom.16:15.

En muista koskaan kuulleni, että omat vanhempani olisivat sanoneet julkisesti rakastaneensa toisiaan, mutta en myöskään koskaan kuullut heidän riitelevän keskenään? Avioliitossa he olivat kuolemaansa asti ilman suurempia kriisejä. Työ, toimeentulo ja arjen askareet täyttivät pienen perheen aikataulun. Lapsuuden mielikuviini on jäänyt näkemys, että isä oli aina töissä ja kävi joskus kotona? Äiti polki fillarilla kaupunkiin töihin noin viisi kilometriä ja vei minut mennessään lasten seimeen, sekä haki tullessaan pois sieltä. Niin pienen pojan päivä poissa kotoa oli normaalisti 10 tuntia. Kotiaika jäi lyhyeksi ja siitäkin osa kului huoltotöihin, lämmitykseen, vedenkantoon ja siivouksiin. Kyllä minä sain osakseni rakkautta, sanoja ja huolenpitoa. Mutta muuten elämä oli vaatimatonta, nykymitassa köyhää ja hengellisistä asioista ei meillä puhuttu.

Asuimme sodan jälkeen rakennetussa rintamamiestalon yläkerrassa vuokralla n. 30² hellahuoneessa pienenä perheenä luvulla Turun Hirvensalon saaressa. Alueella oli Seiskarista siirtyneitä evakkoja, joille oli annettu mahdollisuus rakentaa uusi koti itselleen. Alakerrassa asui omistajaperhe, jonka samanikäinen poika oli paras kaverini monta vuotta. Siihen aikaan ei ollut talossa mukavuuksia, vesi tuli ja meni, kun jaksoi kantaa. Mutta sähkö oli saatu taloon pian syntymäni jälkeen ja huoneet lämpisivät pystyuuneilla ja hellalla polttopuilla. Ihmiset olivat köyhiä ja työtä tehtiin lujasti hengenpitimiksi.

Suuret juhlat olivat sen ajan herkkua, jolloin ihmiset kokoontuivat toistensa kotiin irrottelemaan. Mieleeni on painunut monta tällaista tapahtumaa, jossa vanhemmat joivat alkoholia, tanssivat ja pelasivat korttia. Isäntäperheellä oli iso ularadio, jossa oli avattava kansi. Kannen alla on levysoitin, jossa oli safiirineula ja siinä soitettiin savikiekkoja, viihdemusiikkia, iskelmiä jms.

Perheinä tultiin juhliin mukaan, siellä ei ollut sinkkuja. Yksinäisen ihmisen oli vaikea tulla toimeen, koska palkat olivat pienet ja asunnot rakennettiin perheitä silmällä pitäen. Mutta rakkautta oli sen verran, että suhteet pysyivät jotenkin koossa, vaikka riideltiinkin? Eräs aviopari jäi mieleen noista juhlista, heillä oli tapana aina riidellä humalassa? Vai oliko niin, että lapsenmieleeni jäi riitojen estottomuus ja kova ääni? Yleensä he kuitenkin lähtivät kahdestaan juhlista ja niin sopu antoi sijaa? Vanhempieni en muista riidelleen, enkä muutenkaan käyttäytyneen sopimattomasti.

Rakkautta on hehkutettu iskelmissä koko pienen ikäni ajan, mutta tulokset ovat jääneet kovin laihoiksi ja kyse on enemmänkin toiveajattelusta ja rahastamisesta. Sen ovat korvanneet erot, hylkäämiset, exät, irtiotot, ostorakkaus (kauhea sana) ja uusperheet. Murrosiässä tuntui, ettei rakkautta ole missään ja kaikki on vain suurta sekoilua, järjetöntä kaaosta? Tietysti näkemykseni oli subjektiivinen ja joku oli voinut saada rakkaudesta paremman käsityksen ympäristössään? Ehkä osa kuului jo syntymänsä perusteella hopealusikkakerhoon ja osa meistä oli totutettu näkemään asiat aurinkolasien takaa? Mutta entä semmoiset, jotka eivät koskaan pääse syliin, jota kukaan ei halaa - korkeintaan kättelee hanskat kädessään tai desinfinointiaineen kautta? Ihmiset eivät tunne Jumalan rakkautta, eivät puhu siitä, eivät koe sitä. "Minä olen teitä rakastanut, sanoo Herra. Mutta te sanotte: "Missä sinä olet osoittanut rakkautesi meihin?" Mal.1:2.

Mieleeni on jäänyt vuosien takaa tilanne, jossa vaimoni toi työpaikaltaan meille kotiin kaksi lasta väliaikaisesti, kun heidän vanhempansa eivät kyenneet hoitamaan heitä alkoholismin ja rikollisuuden tähden - koti oli tilapäisesti tyhjä. Vieläkin näen nuo lasten säälittävät kasvot ja pelokkaat ilmeet silmissäni. Ja oliko noilla vanhemmilla koskaan itsellään ollut edellytyksiä hoitaa ja huolehtia muista - oliko kukaan rakastanut heitä?

Ilman Jumalaa elämme loputtomassa vihan, koston ja säälimättömyyden kierteessä. Ilman Jumalaa ei ole rakkautta ja joku sen aina tuo ulottuvillemme Jeesuksen evankeliumissa. "….tietäen, veljet, te Jumalan rakastetut, teidän valitsemisenne: että meidän evankeliumimme tuli teidän tykönne…." 1.Tess.1:4-5.

Uskovien välit ovat usein kaikkein suurin solmukohta hengellisessä työssä ja paikallisseurakunta tuntuu seisovan vain kirkkorakennuksen uljaassa fasadissa? Puhutaan siitä, että kemiat eivät kohtaa, mutta todellisuudessa taustalla on aina ylpeys, jota seuraa halveksiminen, vähättely ja hylkääminen. Myös eriarvoisuus pesii helposti uskovien porukoissa ja niin syntyy kahden ja useamman kerroksen väkeä. "Ja nyt, rouva, minulla on sinulle pyyntö, ei niinkuin kirjoittaisin sinulle uuden käskyn, vaan minä kirjoitan sen, joka meillä alusta asti on ollut: että meidän tulee rakastaa toinen toistamme." 2.Joh.1:5. Kun kadottaa Jeesuksen, kadottaa myös hänen sanansa, uskon ja rakkauden, ihminen alkaa seurata omia sommitelmiaan. Herra on tehnyt selvät hiihtoladut pysyäksemme niillä, mutta on kova hinku vääntää uutta omaa latua niiden viereen? Osa haluaa tasamaalta lasketteluun, osa ei mene mäkeen, osa ei kuittaa edes suksia, voitelusta puhumattakaan?

Niin, onhan meissä uskovissa vikaa ja vanhemmiten ne vain lisääntyvät, tai ehkä niistä tulee enemmän tietoisiksi. Nuorempana ihminen on aidosti naiivi ja luulee vielä jotakin itsestään? Vanhempana tulee kaduttua monta nuoruuden töppäilyä, joita ei kuitenkaan saa tekemättömäksi. Mutta syyllisyyden voi hoitaa pois tulemalla Kristuksen luokse ja hylkäämällä pahuutensa siinä määrin kuin on siitä tietoinen. Ilmeisesti tässä on suurta maakunnallista ja luonteenomaista vaihtelua, myös seurakunta ja ympäröivä uskovien joukko käsityksineen, opetuksineen vaikuttaa suuresti suhtautumiseemme syntiin.

Täysin pyhittyneet (missä heitä lieneekään?) eivät tarvitse armoa, eivät myöskään pikkusyntiset (hehän korjailevat pikku vikansa kuin mopon moottorin mennen tullen), jotka porskuttavat muiden päiden yläpuolella? Mielisairaat ovat ainakin itselleni olleet vaikea ryhmä, sillä siinä menevät sielu ja henki sekaisin. Sielullinen tasapainottomuus (riippumatta älyllisistä edellytyksistä) heittelee heitä milloin tuleen milloin veteen, luulemiseen ja kuvitelmiin. Onhan tunnettua, että nämä levottomat sielut saattavat soittaa sielunhoitajilleen jopa 10 kertaa päivässä. He eivät ole löytäneet Kristuksen rauhaa. Mutta Jeesuksen rakkaus on heillekin kaikkein tärkein asia - ymmärtävät he sitä tai ei. Mutta miten he voivat päästä siitä osalliseksi, kuka jaksaa heidän kanssaan, kuka kuuntelee, keskustelee, rukoilee, opettaa kärsivällisesti kuin lasta? Vai onko uskovien keskinäinen rakkaus jäätynyt? Etsiikö evankeliumi vain terveitä ja hyväosaisia nykyään?

"Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli, kutsutuille, jotka ovat Isässä Jumalassa rakastetut ja Jeesukselle Kristukselle varjellut. Lisääntyköön teille laupeus ja rauha ja rakkaus." Juuda 1-2. Kuinka tärkeää on usein kuulla olevansa kutsuttu, Jumalan kutsuma, valitsema, valtuuttama, rakastama. Kuinka tärkeä sana onkaan sielulle, joka painii omien ongelmiensa kanssa ja on maallisissa murheissa päivittäin, kuulla olevansa Jumalan rakastama. Parhaimmillaan se valo näyttää tietä eteenpäin, nostaa langenneen, vetää tielle takaisin eksyneen, sitoo haavoittuneen pahat ruhjeet, antaa levottomalle rauhaisan yöunen, hiljentää häijyn luonnon ja antaa anteeksi syntimme.

Mutta ei vain se hetkinen Herran kanssa ja edessä, vaan lisääntyvässä määrin sääliä, rauhaa ja rakkautta Jeesukselta. Jos Jeesuksen rauha ja rakkaus eivät lisäänny, seurakunta hajoaa, Kristuksen ruumis runnellaan taas, uskovat vetäytyvät toisistaan hajalleen pieniin itseriittoisiin ryhmiin, jotka vähitellen kuivuvat olemattomuuteensa.

Jeesuksen seuraaminen ei ole mikään pikku juttu, joka hoidetaan kädet taskussa vihellellen. Herran kanssa on opeteltava kulkemaan joka päivä, tyynessä ja myrskyssä, yksin, kaksin ja ryhmässä, terveenä ja sairaana, vauraana ja rahattomana, rukoillen ja etsien, todistaen ja vaieten, menestyneenä ja epäonnistuneena, odottaen ja vastaanottaen, rakkaudesta lukien ja sitä tuntien, Golgatalla ja ihmisten keskellä, itkuissa ja ilossa.

Kun Jeesus oli valinnut apostolinsa ja antanut lähetyskäskyn, hän kohtasi heidät ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen järven rannalla: "Hän sanoi hänelle taas toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" Hän vastasi hänelle: "Rakastan, Herra; sinä tiedät, että olet minulle rakas." Hän sanoi hänelle: "Kaitse minun lampaitani." Joh.21:16.

Kuinka valtava lataus tuohon keskusteluun sisältyikään, kuinka kauas sen sanoma ulottuikaan. Siinä Kristus rakensi uudelleen rikkimennyttä yhteyttä kieltäjään, Pietariin, sillä ilman tuota rakkaudenyhteyttä kaikki olisi turhaa ja voimatonta. Omavoimainen Pietari oli jo kerran nyrjähtänyt pois uskosta yön pimeydessä, eikä häneen voinut luottaa. Tarvittiin suurempi voima, uudistava armo ja se oli Kristuksen rakkaus.

Jokaisen uskovan tulisi kuulla tuo kysymys omalla kohdallaan: Olenko minä sinulle rakas? Jos emme rakasta Jeesusta, emme voi olla uskossa, eikä ole myöskään hyvää hedelmää seuraamuksena.

Loppujenlopuksi Jeesus ei sittenkään kysy Pietarin kykyä rakastaa, vaan sitä uskooko hän Jeesuksen olevan rakastettava henkilö? Se on olemassaolon kysymys ja vastauksemme ohjaa suuntamme, käytöksemme, elämämme, valintamme ja tulevaisuutemme. Herran rakkaus ei sammu, meillä se on usein himmeällä hiilloksella.

Simo Korpela, Toivakan kirkkoherra kirjoitti Kotimaa-lehden joulunumerossa 9.12. 1908 rukouksen keskellä ahtaita aikoja ja se sopii myös meille tänään etsiessämme Herraa:

Meit' auta, oi armollinen.

Mä murehdin, Herra, mun kansani kuollutta tilaa.

Se nääntyy, se hukkuu, sen saatana pirstaa ja pilaa,

Se vääryyden maljasta sappea sieluunsa juo

Ja uhreja Kainin kantaa alttaria luo.

Oi Herra, jo armosi suo !

Jo äidit, jo lapsetkin taistelun telmeessä pauhaa.

Oi Herra, ei alttarien juurellakaan ole rauhaa.

Nyt manalanhenget jo kahleista irralla lie

Ja kansani pettää ja särkee ja surmahan vie.

Oi aukene, autuuden tie!

Vai loppuiko, Herra, sun armosi aivan jo meiltä?

Pois käänsitkö kasvos jo kansani kurjilta teiltä?

Oi kuule vieläkin huutoa hurskahien

Ja säälivä katseesi luo tähän kurjuutehen!

Meit' auta. oi armollinen!

Ja autuuden sauvaan tartu ja pyhyyden miekkaan

Ja irroita meitä jo kahleista saatanan viekkaan.

Ett' uskoja rakkaus tai vahan kastehellaan

Jo alkaisi kansaamme sairasta virvottamaan!

Käy, Herra, jo armahtamaan!