Rakas Herra sääsit myös mun paimeneksi laumaasi....

Sielunhoidossa tulee usein esille ihmisten ongelmia käsitellessä heidän suhteensa kristilliseen seurakuntaan. Ongelmien yksi aiheuttaja on ollut eristäytyneisyys, yhteyden puute. Syistä voisi tehdä hakuteoksen, tekosyiden käsikirjan, niin monenlaisia selityksiä kuulen jatkuvasti? Ohutnahkaisuus, kärsimättömyys, laiskuus, kyllästyminen, itserakkaus, harrastukset ja maailmanrakkaus ovat yleisimpiä syitä pois jäämiselle. Ei ole laumaa, eikä paimenta?

Näissä mietteissä selasin käytössä olevia laulukirjoja ja huomasin, että esim. uudessa Viisikielisessä ei ole lainkaan osastoa seurakunnalle? Kotoinen virsikirjamme kunnostautui tässä selvästi paremmaksi, siellä on runsaasti seurakuntaa käsitteleviä lauluja. Kuitenkin varsinaisesti aiheesta opettavia lauluja on melko vähän ja nämäkin lähinnä jumalanpalvelus keskeisiä. Raamatun sanomassa seurakuntayhteys on välttämätön Kristuksen seuraamisessa ja sitä hoidetaan uskovan elämässä yhteyden, opetuksen, rukouksen ja ehtoollisen kautta. Uuden Testamentin kirjeet ovat pääasiassa osoitetut seurakunnille, eivät yksityisille uskoville.

Kun uskovalla ei ole em. yhteyttä, hän kärsii. Kun uskova ei kelpaa laumaan, hän kärsii. Kun uskova jää yksin ja hylätyksi, hän kärsii. Kun lauma hajoaa, uskova kärsii. Kun uskova joutuu olemaan pelkästään jumalattomien kanssa, maailmassa ja syntisten keskellä, hän kärsii. Kun Kristusta ja Jumalan sanaa pilkataan, uskova kärsii. Kun Herra unohdetaan seurakunnassa, uskova kärsii. Kun uskovalla ei ole paimenta eikä laumaa hän kuolee.

Olavi Kares kirjoittaa Herännäisyyden historian vaiheista 1800-luvun lopulla:

- Ja usein näytti olevan aihetta siihen ajatukseen, että pappi jäi seurakunnassaan ilman laumaa. Sitä paitsi oli herännäisyys kaikesta huolimatta vanhoilla herännäismailla yhä vieläkin tekijä, jota seurakunnan pappi ei voinut jättää huomioon ottamatta. Näin oli mm. Keski-Pohjanmaalla, nimenomaan Kalajokivarrella, vielä 1880-luvullakin, — niin paljon kuin taantumusta edellisillä vuosikymmenillä olikin tapahtunut. Se oli sentään kirkkoa rakastavaa ja kirkossa käyvää kansaa. Ja sen keskuudessa täytyi siitä vieraantuneenkin nähdä vielä elämää, jota sen ulkopuolella useimmiten puuttui. Lisäksi tunkeutui juuri näinä aikoina samoilla seuduilla laestadiolaisuus voimakkaasti eteenpäin, mutta samalla vaikuttaen kylmentynyttä mieltä, jopa ynseyttä kirkkoa kohtaan, ja oli muutenkin usein oudolla esiintymisellään omiaan varsinkin papistoon vaikuttamaan luotaan työntävästi.

Taitaa olla nykyäänkin sama ongelma, että suurin osa palkatuista paimenista on ilman omaa laumaa – puuttuu yhteys uskoviin? Kun seurakuntaan vihitään ja palkataan paimenia, joilla ei ole mitään yhteyttä uskoviin, ei voi paljon odottaa tulevaisuudelta – paitsi tietysti kirkonmenoja? Raamatun ohje olisi, että paimen valittaisiin uskoon tulleiden joukosta omasta laumasta soveltuvuuden mukaan, ikä tai koulupohja ovat toisarvoisia.

Jeesuksen esimerkki valaisi uskovia toimintamalleihin, jotka sopivat uskoville. Hän myös varusti heitä Hengellään jokaiseen koitokseen. Kaiken hyvän palvelun keskellä ilmeni suuri ongelma, joka on ollut aina seurakunnan kiusana: Ei ole paimenta?! Aikansa kirkonjohtajat välittivät vain itsestään ja oikeaoppisuudestaan, mutteivät ihmisistä. Toisaalta kaikki kuuliaiset lampaat ja hyväkäytöksiset sopivat heille, mutta rajatapaukset putosivat armotta pois kyseenalaisina.

"Ja Jeesus vaelsi kaikki kaupungit ja kylät ja opetti heidän synagoogissaan ja saarnasi valtakunnan evankeliumia ja paransi kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta. Ja nähdessään kansanjoukot hänen tuli heitä sääli, kun he olivat nääntyneet ja hyljätyt niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Silloin hän sanoi opetuslapsillensa: "Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa." Matt.9:35-38.

Seurakunta koostuu perinteisesti eri-ikäisistä uskovista, jotka Jeesus yhdistää itseensä ja toinen toisiinsa. Seurakunta rakentuu hänen varaansa, hän on Herra ja Vapahtaja. Mutta meillä ihmisillä on  taipumus valkata porukkaa, johon tahdomme kuulua, jotka ovat itsemme näköisiä ja tapaisia, samoinajattelevia, samaa sosiaaliluokkaa edustavia. Raamattu antaa selvän kehotuksen osallistua säännöllisesti seurakuntaan ilman mutinoita ja turhia arvosteluja: "…valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehottakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän." Hebr.10:25. Tämä on joillekin hyvin vaikea teksti, jossa minä on jäänyt Jeesuksen varjoon. Suurissa asutuskeskuksissa on monta juuretonta kristittyä, jotka hortoilevat ties missä etsien paikkaansa, tehtäväänsä, kokemuksia, ihmeitä ja parempia kristittyjä ystäviksi. Aikansa he kulkevat, sitten tekevät päätöksen erota kirkosta (ja kirkoista). Taustalla lienee ongelmia nöyryyden kanssa ja he viittaavat kintaalla Jumalan järjestykselle, toisten kunnioittamiseen, seurakunnan johtajan arvovallan hyväksymiseen. On loukkaannuttu, otettu itsensä, pyritty suojelemaan omaa pyhyyttä liian huonojen kristittyjen seurasta? Omat näkemykset eivät ole tulleet kuulluksi ja niin he osoittavat mieltään. Harvalla on enää siinä vaiheessa mitään hätää ihmissielujen pelastumisesta ja evankeliumin sijoittumisesta tähän aikaan?

 

Uusissa herätyksissä on palava rakkaus Herraan ja hänen uskoviinsa. Viat, puutteet, heikkoudet eivät ohjaa väkeä, vaan ilo rakkaus ja usko innostavat päivittäin. Eri ikäryhmät löytävät toisensa Jumalan armosta ja totuudessa, jaksavat toisiansa. Eletään ihania Hengen kevään aikoja, rukous on elävää, sanaa viljellään, todistus Jeesuksesta on vaikuttavaa. Ihmisiä tulee uskoon ja yhteislaulu on voimallista - kaikki laulavat. Lauma kokoontuu säännöllisesti ja halullisesti.

Aikanaan sitten herätys hiipuu, ja lakkaa kokonaan. Uskovat väsyvät ja kyllästyvät jatkuvaan erämaavaellukseen. Samankaltaisuus syö voimia, kyllästytään samoihin naamoihin ja juttuihin, alkaa arvostelun aikakausi, hengellinen lapsuus on auttamattomasti takanapäin. Samalla vanhat synnit valtaavat mielet, harhaoppeja kannetaan seurakuntaan ja valvomattomat uskovat sotkevat pahasti pesän. Sopimattomat pyrkivät johtopaikoille ja ilman Jumalan valtuutuksia he vievät laumaa yhä enemmän pieleen. Armolahjat sammutetaan ja vastuusta laistetaan. Kellokkaat eivät saa tarpeeksi tilaa, eivätkä halua palvelijoiksi, niin he perustavat uusia laumoja omalla nimellään - sitten heidän nimensä kuuluu ja näkyy - aikansa. Nämä pienpiirit kukoistavat hetken kuin ruoho, sitten ne kuivuvat, jakautuvat taas tai kuolevat pois. Yhteinen piirre kaikilla on kuitenkin vielä elämänmerkkinä ja se on jatkuva rahantarve, jolla hiillostetaan kannattajia yhä runsaampaan uhraamiseen. Myöhemmin tutkijat tekevät näistä poppoista löytöjä, väitöskirjoja ja tutkimuksia, joita ovat historianlehdet täynnä.

Jeesuksen kanssa uskova oppi vastuuta Herran laumasta, Vapahtaja kasvattaa omiaan huomioimaan ympärillään olevat ihmiset. Kristillisyys on verkostoitumista, jossa keskeisin on Kristus ja ytimen muodostavat uskossa elävät, jotka toimivat säännöllisesti seurakunnassa. Sitten ulommas Kristuksesta mentäessä piiri laajenee ja usko heikkenee. Lopullisen rajan vetäminen Jumalan valtakunnan ja maailman välille on meille mahdoton, sillä niin paljon on siinä sun kiikulla olevia kristittyjä ja mieleltään ja elämältään häilyviä?

"Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä: kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta, ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina, niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen." 1.Piet.5:-4. Jokainen uskova on kuitenkin vastuunalainen suhteestaan omaan verkostonsa ihmisiin. Hän on todistaja ja esirukoilija, kehottaja ja palvelija, harvemmin kovin suuri johtaja tai suurten tekojen ihminen. Tämä on uskovan alatie, jossa ei etukäteen jaeta prenikoita tai kunniamainintoja. Näissä vaiheissa uskova tuntee usein väsymystä, sillä lauman hoitaminen ei ole helppoa, siitä saa harvoin palautetta tai näkyviä tuloksia, pelastumisia, parantumisia. Mutta Jeesus auttaa jokaista tarvitsevaa ja odottavaa.

Nimimiehet muistetaan ja suosionkukkuloilta on lyhyt tie murheen laaksoon. Mutta kaikki tarvitsevat joka päivä Jumalan sanaa ja yhteyttä Kristukseen. Oma kokemukseni oli alussa varsin kivinen tie, sillä en ollut halukas lähtemään seurakuntaan, en omaan enkä muuhunkaan. Pari vuotta opiskelin Raamattua yksin ja siten vakuutuin siitä, että seurakunta on Jumalan tahto ja näkyvä Herran lauma kuuluu minunkin elämääni. Tämän etäyhteys-vaiheen jälkeen lähdin mukaan paikallisseurakunnan toimintaan. En tavoitellut asemaa siellä, mutta pian huomasin olevani monessa mukana kuin Hankkija-yhtiö ennen vanhaan maataloudessa. Nyt pitkän ajan jälkeen ymmärrän kirkon pappeja, jotka vihitään virkaansa ilman laumaa ja kutsumusta. Sitten heidät sijoitetaan kauas kotiseudultaan vieraitten ihmisten pariin, jossa verkoston luominen ei onnistu ja heistä tulee pelkkiä virkamiehiä. Kun he sitten joutuvat virkansa puolesta hengellisiin tilaisuuksiin, niin se on heille vastenmielistä, ja he pyrkivät sieltä pois mahdollisimman nopeasti. He pelkäävät uusia ihmissuhteita ja keskusteluja, kysymyksiä ja että joku vielä pyytää sielunhoitoa ja esirukousta? Niin sitten seurauksena on se, että muutamat seurakuntalaisista ryhtyvät kantamaan paimenen vastuuta ja hoitamaan Herran laumaa. Jännitettä syntyy ja erimielisyyksiä, kun virallinen taho ei pidä hyvänä uutta järjestystä?

"Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus." 1.Kor.3:5-9.

Jumalan puutarhassa riittää työtä, istutusta, kastelua ja vaalimista. Mutta joskus tulee sotkuttuakin isoin saappain ja jälki on sen mukaista. Kyse on ihan tavallisista ihmisistä, jotka opettelevat elämään yhteisössä ja tulemaan toimeen keskenään.

Nykyaika on länsimaissa jo niin maallistunut seurakunnallisesti, ettei seuraava sana toteudu kuin äärimmäisen pienessä porukassa, joka uskoo lujasti Kristukseen ja siksi luottaa toinen toisiinsa: "Sentähden kehoittakaa toisianne ja rakentakaa toinen toistanne, niinkuin teettekin. Mutta me pyydämme teitä, veljet, antamaan tunnustuksenne niille, jotka tekevät työtä teidän keskuudessanne ja ovat teidän johtajanne Herrassa ja neuvovat teitä, sekä pitämään heitä erinomaisen rakkaina heidän työnsä tähden. Eläkää rauhassa keskenänne. Me kehoitamme teitä, veljet: nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan." 1.Tess.5:11-14.

1. Oi paras Paimeneni kun laumaasi niin sä säästit, ett' henkesi antaen sä kuolosta sen päästit ja vielä varjelet sitä aina voimallasi, lampaitasi ravitset pyhällä sanallasi!

2. Mun otit laumastasi ja paimeneksi nostit, että kaitsen lampaitasi, verelläsi jotka ostit. Ah kuinka taitanen, oi Herra, toimittaa, mä mato vaivainen, näin työtä korkiaa!

3. Vaan koska tämä työsi on, rakas Herra, omasi, ja itse sääsit myös mun paimeneksi laumaasi, niin anna armoasi ja lahjasi lahjoita, mä palvelijanasi, että olisin taitava!

4. Suo nimes kunniaa mä etsin kiivaasti, ja laumaasi hajoavaa myös kaitsen hartaasti; enkä katsoisi kiitosta, en vihaa maailman, kun harhapoluilta vaan pois saan lampaan!

5. Hengelläsi vahvista, että saarnaan totuuttasi! Syntejä nuhdella mun suo sun voimallasi! Ah auta minua, että sanaasi selkiää kun tulee puhua, en katso mieliä.

6. Koska sanaasi saarnaan mä, ihmeitäsi julki annan, suo että puhtaana ne laumallesi kannan! Niin sanasi siemen suo mun kylvää sydämiin, se että viljan tuo ja kasvun kauniin!

7. Kun tahdon osoittaa autuuden tien mä muille, niin auta oikiaa tietä itse myöskin kuljen, ja vältän synnin työn, kanssa häijyn hekuman, niin etten maahan lyö, mitä itse rakennan!

8. Älä anna etsiä mun kunniaa ja kultaa, vaan siihen tyytyä, minkä olen saanut sulta! Kun jokapäiväisen vaan leivän, Herra, saan, ilolla kiittelen sua asti kuolemaan.

9. Suo, korkein Paimeneni, mun kaitsea sun laumaasi, että ilon iäisen ja riemun saa se taivaassa, siis että tullessasi tekemään loppua, saan kruunun taivaassasi, enkelten seurassa!

Papin virsi 1881 virsikirjassa 406 (nyk.vk. 252)