Naamiohuveja

Nuorena miehenä olin juuri vaihtanut koulua ja saanut tukun mukavia uusia ystäviä. Tuntui kuin elämä olisi ollut pelkkää myötämäkeä? Koulu tuntui silloin pitkästä aikaa mukavalta ja sinne meni mielellään. Kaverit innostivat ja suunnitelmissa oli valmistua ammattiin, työelämään ja suunnitella uraa. Eräs uusista ystävistäni tutustutti minut omiin ystäviinsä ja niin toveripiirini laajeni. Eräästä tällaisesta tuttavuudesta tulikin sitten merkittävä vaikuttaja omaan arvomaailmaani. Kerran menimme hänen kotiinsa ja harmikseni huomasin hänen äitinsä olevan vanha historianopettajani. Yritin olla ajattelematta menneisyyttä ja entisiä oppitunteja, mutta maikka otti minut entiseen tapaansa heti syyniin. Hän muisti minut - valitettavasti kielteisesti. Hän katsoi minua niin kuin olisin henkilöitynyt hänen ainoaksi oppilaakseen siinä 600 pojan koulussa, jota olin käynyt. Sitten hän sanoi: - Kyllä te olitte aivan hirveitä! (mahdottomia, kamalia, toivottomia).

Olisin voinut aivan hyvin vajota maan alle siinä tilanteessa, jos se olisi ollut mahdollista. Menin sanattomaksi, sillä täti oli aivan oikeassa. Tilanne oli lyhyt ja häivyimme taas tahollemme kaverini kanssa. Mutta asia oli läsnä takaraivossani, vaikka siitä ei enää keskusteltu. Opettaja oli oikeassa, olimme olleet hirveitä. Ongelma oli siinä, että minä olin edelleenkin samanlainen - kauhukakara. En tuntenut Jumalaa, minulla ei ollut uskoa, eikä puolustajaa. Miten syytetty voi selvitä, ellei kukaan puolusta häntä, ellei hänellä ole armahtajaa? Olin pimeydessä. Mieleeni tuli myöskin sekin juttu, jossa luokanvalvoja oli sanonut meistä kuudelle vaikeimmalle tapaukselle, että jos ei muutosta tule, niin tulee potkut? Yksi lähti vapaaehtoisesti, me muut sinniteltiin.

Uskovan pitäisi olla aina rehellinen, se helpottaisi hänen asioittensa käsittelyä taivaassa ja maan päällä. Olemme kuitenkin varustetut suojamekanismilla, johon kuuluu itsensä puolustaminen, toisten syyttely, olosuhteista valittaminen ja monenlaiset heikkouden aiheuttajat, kuten väsymys, alkoholi, lääkkeet, sairaus, masennus, liika into, luuleminen ja tyhmyys. Aivan oman ryhmänsä muodostavat erilaiset naamiot, joita käytämme peittääksemme itsemme, häpeämme, alastomuutemme, avuttomuutemme ja kykenemättömyytemme hyvään.

Uskovainen käyttää hurskaita naamioita, maailman ihminen taas yrittää olla kova, tietävä, rikas, hallitseva. Uskova opettelee käyttäytymismalleja tullakseen hyväksytyksi porukkaan, hän opettelee sanontoja, jotka takaavat pääsyn sisäpiiriin? Uskova ostaa hyväksymistä vaikenemalla, ettei menettäisi kavereita ja jäisi yksin? Mutta uusi elämä tulee Kristuksesta, kun ihminen on valmis hylkäämään oman vanhansa. "Älkää puhuko valhetta toisistanne, te, jotka olette riisuneet pois vanhan ihmisen tekoinensa ja pukeutuneet uuteen, joka uudistuu tietoon, Luojansa kuvan mukaan. Ja tässä ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus." Kol.3:9-11.

Uskovalla on kova työ yrittää minimoida virheitään ja hairahduksiaan, syntejään ja harhojaan. Mitä enemmän hän on Jumalan valossa, sen viheliäisemmäksi hän näkee itsensä, sen voimattomammaksi muuttamaan itseään edes millin vertaa. Mitä enemmän uskova saa kuulla ja oppia Jumalan viisautta, sen hullummaksi hän näkee itsensä, maailman ja kaiken inhimillisen koohotuksen ajassa. Mitä lähemmäs Kristusta uskova pääsee elämässään, sen vähemmän hän luottaa itseensä tai hurskauteensa. Syntisenä hän tulee ja on Vapahtajan luona, Herran vanhurskauden varassa ja turvissa. Sillä viholliset ovat väkevät: piru osoittaa säälimättä kaikki vajaavaisuudet, entiset erheet ja lisää vielä tulevaisuuden pelon. Maailma ei armahda, ei välitä ihmisestä kuin hyöty mielessä. Maailmalle nätti ihminen on vain mato koukussa toisia houkuteltaessa rikkomaan Jumalaa vastaan. Omatunto on lahjomaton syyttäjä, joka kauhistaa, kolkuttaa ja tuomitsee mielen, sanat, teot ja laiminlyönnit. Yritä siinä sitten olla uskovainen?

Hyvän ihmisen naamio istuu naamaan ja elämään yllättävän hyvin, vaikkei olisikaan saavutuksia? Tämä pinnallinen käsitys on perisynnin tuottamaa valhekuvaa ihmisyyden edellytyksistä ja istuu meissä sitkeästi läpi elämän. Siitä syntyy humanismi ja sen seurannaiset ja sivutuotteena kehitysoppi. Hehän saavat omenapuunsiemenestä kasvamaan yleiskoneita tuottavan hedelmäpuun?

"Mutta hän sanoi hänelle: - Opettaja, niitä kaikkia minä olen noudattanut nuoruudestani asti." Mark.10:20. Moni tulee Jumalan luo esittämään fiksuuttaan ja synnittömyyttään, lainkuuliaisuutta ja hyviä tekojaan - mutta turhaan. Taivaan ovi ei aukene näillä tiirikoilla ja käteen jää oikean uhrin sijasta vain luu. On siis joko lisättävä yritystä olla hyvä ja pyhittyä enemmän tai sitten heittäytyä kurjana syntisenä Kristuksen armon varaan. Katoliset ovat kehittäneet oman opin tähän ongelmaan ja siinä hyvät teot lasketaan +pisteiksi ja Jumala sitten auttaa lopun matkaa vajauksesta? Sama piirre on vallalla kaikissa uskonnoissa, ne ovat ihmisvetoisia?! Huonoutta on yritetty myös korjata pyhällä vaatetuksella, iloisilla / surullisilla ilmeillä, julistamalla kuolleita tyyppejä pyhimyksiksi, paastoamalla ja rukoilemalla, tekemällä lupauksia kunnon ryhdistä elämässä.

Samarian nainen oli aika epeli ja miestennielijä - aikansa hän sekoili synnissä, kunnes Jeesus tuli ja kertoi hänen vikansa. Niin naamio putosi ja sen takaa tulivat esiin valhe ja petos, aviorikos ja haureus, kadotuksenalainen tila ja kuoleman ilmapiiri. "Jeesus sanoi hänelle: "Mene, kutsu miehesi ja tule tänne." Nainen vastasi ja sanoi: "Ei minulla ole miestä." Jeesus sanoi hänelle: "Oikein sinä sanoit: 'Ei minulla ole miestä', sillä viisi miestä sinulla on ollut, ja se, joka sinulla nyt on, ei ole sinun miehesi; siinä sanoit totuuden." Joh.4:16-18. Totuus vie ihmisen rehelliseen läpivalaisuun ja itsensä näkemiseen Jumalan valossa - se ei ole kaunista katseltavaa, eikä siitä voi kehua. Mutta se on ainoa mahdollisuus pelastua ja päästä ylös suosta, johon on uponnut sieluaan myöten.

Raamatun suuri hurskastelijoiden ja omavanhurskasten joukko muodostui aikoinaan fariseuksista. Tämä väki ja puolue on kuollut, mutta heidän oppinsa elää hyvin myös nykysuomessa. Meillä on luontainen kykymme naamioida pahuutemme hyvyyden ulkokuorilla ja erilaisilla liturgisilla, puhdasoppisilla ja näyttävillä liikkeillä. Otamme mielellämme kunnian tekemisistämme ja simppailemme, kun meitä ei huomata ja sivuutetaan valinnoissa. "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta." Matt.23:27-28. Emme ole noita kavereita kummempia, emme mitenkään vapaita kuolleista töistä. Vanha uskovainen on taitava näyttelemään nuorta uskovaista, mutta usein arkielämän tarkastelu osoittaa, että asialla on vanha konna, lurjus, peluri ja välistävetäjä. Pudota naamiosi, niin jäljelle ei jää kuin sinä - ja Jumala.

Asuimme Viialassa koko 80-luvun. Kirkossa oli erikoinen alttaritaulu, sen oli maalannut taidemaalari, professori Lennart Segerstråle. Sen keskuksessa on työläisperhe, jolla näyttää olevan kaikki elämän vaikeudet kuormanaan ja taustalla suuri Jeesus-hahmo täynnä elämää, valoa ja rakkautta. Lukemattomia kertoja katselin tuota kuvaa kirkossa istuessani ja puhuessani. Se oli mielestäni harvinaisen puhutteleva ja onnistunut kokonaisuus ja sopi hyvin yhteen Suomen punaisimpaan kuntaan. Sama taiteilija on tehnyt suuria freskoja kansan tarpeisiin. Yksi näyttävimmistä on Rovaniemen kirkossa alttariseinänä valtavan suuri "Elämän veden lähde". Siinäkin Kristus on kaiken kuvattavan keskus.

Segerstråle oli tunnustava kristitty ja hänen mielestään maailman kriisin syvin syy oli selän kääntäminen Jumalalle. Hän kritisoi materialistista maailmannäkemystä ja korosti, ettei ihmisen kannattanut tavoitella ”muuta kuin mikä sydämeen käy ”.

Evankelista Frank Mangs piti Suomessa herätyskokouksia sota-aikana, joissa monet tulivat uskoon hän matkusti silloin Porvooseen ja asui Runoilijankodissa, jossa oli Lennart Segerstråle kodin isäntä. - Kuulehan, Lennart sanoi Mangsille, meillä on nyt melko monta venäläistä sotavankia. Näitä miehiä meidän tulee kohdella rakkaudella, joka on niin hellää ja todellista, etteivät he koskaan ole kokeneet sen kaltaista. Meidän tulee antaa venäläisille veljillemme niin yksinkertaista ja selvää opetusta pelastuksen todellisuudesta ja pelastuksen tiestä, että he tahtovat käydä sitä tietä ja että sen kulkeminen on heille myös mahdollista. Ymmärräthän, että meillä täällä Suomessa on suuri tilaisuutemme juuri nyt tulla siunaukseksi näille ihmisille, jotka tällä merkillisellä tavalla on johdettu tiellemme. Ne, jotka tällä merkillisellä tavalla oli johdettu meidän tiellemme, olivat nuo venäläiset sotilaat ja vangit.

Hän näki kulissien taakse, hän näki ihmisen, kääntymättömän ihmisen, hän näki Kristuksen, joka oli tullut etsimään ja pelastamaan kadonnutta ja synteihinsä kuollutta raukkaa. Vapahtaja esiintyy aina suurimpana siellä, missä on pieni ihminen, joka luottaa häneen.

David Wilkersonin poika, Gary, kertoi muistelmissaan isänsä naamion putoamisesta: - Seuraava konferenssi ei ollut aivan yhtä raskassävytteinen. Isä jatkoi parannussaarnaansa, mutta korjasi itse itseään heti, kun huomasi menneensä liian pitkälle. Näin tapahtui Puolassa vuonna 1986, jolloin isä piti viimeisen koko kaupungin kattavan kokoussarjan. Hän kertoi tapauksesta Jim Cymbalalle, joka myöhemmin sai vahvistuksen tapahtumien kulusta puolalaisilta isänniltä. Isä oli saarnannut siellä suurelle kuulijakunnalle, kun Pyhä Henki oli yhtäkkiä pysäyttänyt hänet kesken saarnan. Isän saarna käsitteli Vanhan Testamentin uhrikäytäntöä ja puhe korosti sitä, että vain virheetön karitsa oli pyhälle Jumalalle kelvollinen uhri. "Tuokaa Jumalalle vain pyhitetty sydämenne," isä oli kehottanut kuulijoita. "Älkää tuoko syntistä sydäntä kuvitellen, että Hän hyväksyy sen." Yhtäkkiä isä oli valahtanut kalmankalpeaksi. Hän oli kääntynyt kohti tulkkia ja vaatinut tätä kääntämään sanasta sanaan sen, mitä hän aikoi seuraavaksi sanoa. "Kaikki, mitä äsken puhuin, oli valhetta," isä oli julistanut. "Ei teidän tarvitse tuoda mitään Jumalalle. Ei teillä ole mitään, jolla on jotain arvoa. Tuokaa Herralle syntinne, tuokaa itsenne särkyneinä ja säälittävinä." Isä ei ollut edes ehtinyt esittää alttarikutsua. Ihmiset olivat vyöryneet eteen tuoden särkyneet elämänsä Jumalalle.

Oi, Jeesus, miten jaksat rakastaa meitä syntisiä, kavalia, kieroja, pettäjiä, epärehellisiä, kurjia, kaiken tuhlanneita, alastomia, rikkinäisiä, luusereita, tyhmiä, virheellisiä, vajavaisia, lankeavia, sinua häpeäviä, sinut kieltäviä, valehtelijoita? Lopeta nämä naamiohuvit, paljasta paholaisen metkut maailmassa ja lihallisuus seurakunnassa, vuodata armosi ja totuutesi, ikuinen sanomasi kuultavaksi ja julistettavaksi, elämän leipänä syötäväksi joka päivä. Herätä nukkuvat sielut antamalla valomerkki, keskeyttämällä turha tarjoilu. Suo ristisi loistaa pimeydessä ja kutsuvasti. Ota suojiisi etsivät lupauksesi mukaan. Aamen.