"Oi Herra, lähetä kuka muu tahansa!"

Elämäni varrella olen tutustunut moniin ihmisiin, suurin osa suhteista on jäänyt moro-asteelle ja siten hyvin pinnallisiksi. En ole oppinut tuntemaan heitä syvemmin, kasvot ovat usein jääneet mieleen ja mahdollisesti asuinpaikkakunta, ammatti, joku erityinen tyhmä temppu, tai lausuttu viisaus, asenne, ilme, auto, talo? Ihmiset ovat luonnon ohella muodostaneet elämäni kehyksen, en ole koskaan oikein ollut hyvä materialisti? Hyvät uskonystävät ovat olleet elämäni suola ja rikkaus, luotettavia, kärsivällisiä ja uskollisia he ovat olleet. Parhaimmillaan se on ollut vuorovaikutusta, antamista ja saamista, rikasta elämää hengellisesti, jossa sielukin on tullut hoidetuksi. Näiden kanssa on tarkoitus elää ikuisesti taivaassa Jeesuksen luona?

Aivan oman ryhmänsä elämässäni ovat muodostaneet sellaiset ihmiset, joka ovat halunneet muokata minua henkisesti. Tähän porukkaan on kuulunut vilpittömästi hyvää tarkoittavia, hyväksikäyttäjiä, mainipulaattoreita, ryhmän etua tavoitelleet, aatteeseensa uskoneet ja vahvaluonteiset pomotyypit. Ystävyyden nimissä olen usein huomannut tehneeni myönnytyksiä, joita olen myöhemmin katunut. Varsinkin ennen uskoon tuloani olin mielelläni "hyvä veli kerhossa", jossa asiat sujuivat samanmielisyyden nimissä hyöty näkökulmasta. Ystävyys oli siis ostoslistan kärkipäässä ja rakkaus matalasti käsitettynä kauppatavaraa? Ja kun pääsi siihen maailman virtaan, ei tarvinnut tehdä mitään siinä pysyäkseen, antoi vain virran viedä - ja sehän vei vauhdilla - kohti tuhoa! Piti vain olla aina samaa mieltä, eikä tehdä itselleen tai muille liian vaikeita olemassaolon kysymyksiä. Nykyään sitä sanotaan fatalismiksi - kohtalouskoksi. Mutta sekin on valinta, nautintojen, itserakkauden ja mielistelyn valinta, jossa äänestetään aina enemmistön mukana Barabbasta, ja Jeesus tapetaan.

Tulin aikoinaan uskoon niin sanotusti pystymetsästä, silloin ei ollut suuria herätyksiä, enkä tuntenut nuoria uskovia (enkä vanhojakaan uskovia), kotini oli vasemmistolainen, emmekä käyneet kirkossa. En lukenut Raamattua, enkä hengellisiä kirjoja (enkä juuri mitään). En ajatellut uskovan uraa. Ilmeisesti suurimmat kristilliset vaikutteeni olin saanut koulussa, sillä siihen aikaan Raamatun sanomaa luettiin ja opetettiin yleisesti uskontotunneilla. Se oli mielenkiintoista, vaikkei olisi ollut kovin tunnustuksellistakaan. Olin ehkä 10-11 v. kun eräällä uskontotunnilla käytiin läpi kymmentä käskyä, Mooseksen Jumalalta saamaa lakia. Se kolahti sieluuni, olipa väkevää tekstiä ja ihan ymmärrettävää ilman selitystäkin. Mutta tuo kaikki pysyi visusti taka-alalla vielä kymmenen vuotta ja minulle historian hieno oivallus ilman suurempaa vaikutusta. Vasta kun olin kohdannut elävän Jumalan, puhuvan Jumalan, ihmisiä rakastavan Jumalan, herättävän Jumalan, Jumalan joka oli kiinnostunut minusta - ihmeellistä? - tuo kaikki alkoi avautua kuin olisi aurinko noussut valaisemaan elämääni?

Mutta muutaman uskonkuukauden jälkeen tuli eteen kamala paikka, kun Herra alkoi vedättää tulevaisuuttani omille uomilleen. Hän puhui väkevästi tulevaisuuden tehtävistä ja suunnasta. Se järkytti minua suuresti. Olin käsittänyt ennen Jumalan, joka toimi Israelissa tuhansia vuosia sitten, muttei ollut sen jälkeen ottanut yhteyttä maailmaan ja jättänyt ihmiskunnan oman onnensa nojaan? Mutta nyt hän oli aivan iholla ja tiesi kaiken, johdatti kaiken, hallitsi kaiken ja tahtoi sanoa mitä minun elämääni kuuluu ja sopii? Järkyttävää! Jouduin opettelemaan Isä meidän rukouksen kolmea ensimmäistä osaa käytännössä. Yritin sitten hienovaraisesti käydä kauppaa Jumalan kanssa esittämällä hänelle vaihtoehtosuunnitelman, jos hänen ei ehkä olisikaan vielä kirkossa kuulutettu? Mutta pian huomasin, että minun oli taivuttava - hän voitti minut. Suostuin vasten tahtoani siihen, mitä hän sanoi. Se oli kova koulu, mutta näytti samalla, mitä tulevaisuus tulisi olemaan.

Nyt 45 v. myöhemmin voin sanoa, etten olisi itse valinnut tällaista tietä. Mutta hän ollut kanssani koko matkan, hän on avannut ovet, vienyt eteenpäin, valinnut ystäväni, antanut työtä, leipää ja elämän edellytykset. Hän on piirtänyt minulle rajat ja osoittanut asuinpaikkani. Joskus olen saanut niin kouriintuntuvia sanoja ja johdatusta matkani varrella, että olen mykistynyt. Sanoitta olen istunut hänen edessään ja kuunnellut hänen viisauttaan tuntien itseni samalla tavattoman tyhmäksi ja kovin rajoittuneeksi? Olen Mooseksen tavoin nähnyt peilistä kutsumukseen sopimattoman ihmisen ja ajatellut, että minun puolestani hän olisi voinut lähettää kenet muun tahansa puolestani? Olisin ollut valmis siihen äänestykseen.

Jumalan koulussa ihminen, minä ja muut, on aina tuntenut olevansa kovin pieni. Jatkuvasti jää luokalleen, tuntien tarkkaavaisuus on heikkoa, mieli askartelee toisarvoisissa asioissa ja maailma vetää puoleensa, toiset uskovat tuntuvat edistyvän saavuttamattomiin, eikä valkolakista ole tietoakaan, puhumattakaan korkeakoululoppututkinnosta. Jatkuvasti saa ehdot lukemisessa, laulussa ja laskennossa. Käytöksen ja huolellisuuden puolesta jää luokalleen. Yksityisopetuksen tarve ilmenee armolahjoissa, lähimmäisen rakkaudessa ja evankelioimisessa. Rukouksessa on tarkkailuluokalla. Ei ole tullut stipendejä, ei mainintoja koulun matrikkelissa, ei, on vain tuntemattoman Herran sotilaan varustus ja vaatetus, taivaallinen reppu ja reissumies. Eivät eväät ole heikkoja, eikä opetus huonoa, mutta astia on onneton peltimuki. Onko Herralla siihen taivaan mannaa? Onko siis tullut luetuksi oikeat läksyt, käytyä omantunnon painit, tullut riippumattomaksi ihmismielipiteistä ja ennen kaikkea löytänyt rauhan Jumalan yhteydessä - sapatin levon?

"Mooses vastasi ja sanoi: "Katso, he eivät usko minua eivätkä kuule minua, vaan sanovat: 'Ei Herra ole sinulle ilmestynyt'." …. Niin Mooses sanoi Herralle: "Oi Herra, minä en ole puhetaitoinen mies; en ole ollut ennen enkä senkään jälkeen, kuin sinä puhuit palvelijallesi; sillä minulla on hidas puhe ja kankea kieli." Ja Herra sanoi hänelle: "Kuka on antanut ihmiselle suun, tahi kuka tekee mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö minä, Herra? Mene siis nyt, minä olen sinun suusi apuna ja opetan sinulle, mitä sinun on puhuttava."  Mutta hän sanoi: "Oi Herra, lähetä kuka muu tahansa!" …. Niin Mooses otti vaimonsa ja poikansa ja pani heidät aasin selkään ja palasi Egyptin maahan; ja Mooses otti käteensä Jumalan sauvan. 2.Moos.4:1,10-13, 20.

Ilman suurempia fiiliksiä on hyvä opetella menemään Herran asioille, eikä siinä vaiheessa kannata viipyä pitkään peilin edessä, ettei tule U-käännöstä taivaantiellä? Ei Mooseksellakaan ollut kuin uudistettu sauva, uskon-sauva ja vanha perhe. Näillä sitä moni uskova selviää tänäänkin läpi elämän myrskyjen, karikkojen palvellen Häntä, joka on kaiken kunnioituksen ja kiitoksen arvoinen aina. Erämaa tuntui Mooseksesta 40 vuoden kokemuksella sopivimmalta elinympäristöltä - kyllä maalla on mukavaa tyyliin. Ainoa, joka oli eri mieltä, oli Jumala, hän laittoi Mooseksen menneisyyden ja erämaan opit käytäntöön, kun tämä oli juuri täyttänyt 80 v. Egyptiin piti lähteä, kun Herra käski. Tosin vain käymään ja hakemaan Herran omaisuuskansa pois sieltä matkustamaan kohti luvattua maata. Egypti on edelleen vertauskuva maailmasta, josta Jumala pelastaa sieluja, kutsuu ihmisiä uskoon ja seuraansa. Herra pelastaa ja uudestisynnyttää elävään toivoon syntisiä ja surkimuksia, vie heidät johdatuksessa erämaahan ja kiinnittää katseen kohti taivasta - tuntui miltä tuntui. Ja tässä sitä taaperretaan armon avulla.

Evankelista Frank Mangs kertoo lapsuudestaan, kun oli 6 v. ikäinen:

- Olin mennyt nukkumaan….rukoiltuani lyhyen iltarukoukseni aloin ajatella "uskonnollisesti" — ja ajatukseni lensi taivaaseen. Se oli ylhäällä, jossakin auringon ja kuun ja tähtien toisella puolen. Ja sinne oli pitkä matka. Vaikka minussa ei ollutkaan enempää uskontoa kuin että rukoilin vain iltarukoukseni, luulin kuitenkin pääseväni taivaaseen tulisesta luonteestani huolimatta. Äitihän oli hyvä ystävä Jumalan kanssa, ja hänhän puhui Hänelle jok'ikinen päivä. Senhän täytyi vaikuttaa, kun vielä itsekin iltaisin tein oman osuuteni. Mutta taivas ei minua houkutellut, ei ollenkaan. Siellä ei ollut mitään minua houkuttelevaa. Enhän minä voisi iankaikkisesta iankaikkiseen seisoa ja tuijottaa helmiportteja ja kultakatuja. Toista oli hiihtomäki, joka oli siinä, missä tuvalta lähtevä tie yhtyi maantiehen. Melkein kaikkein pahinta oli ajatella taivaassa olevaa hirvittävän suurta ihmisjoukkoa. Onneksi kotonani ei ollut taulua, joka kuvaa "Suurta valkoista joukkoa". Jos se olisi ollut, olisin joutunut suorastaan pakokauhun valtaan. Entä sitten laulu! Laulu, joka kaikuu yötä päivää iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa eikä lopu koskaan. Millaiselta harppu näytti, en tiennyt. Olin nähnyt vain kitaran. Silloin näin silmissäni vanhan, vanhan "tädin", joka lauloi vähemmän miellyttävällä äänellä ja soitti kohtalaisesti viritettyä kitaraa. Näin lukemattoman joukon olentoja, jotka seisoivat ja lauloivat. Kaikki olivat valkopukuisia, minäkin, mutta en voinut käsittää, kuinka minä ajan mittaan voisin pitää vaatteeni puhtaina. Silloin minut valtasi pakokauhu. Vedin vällyt pääni yli ja ristin käteni niin että rystyseni varmasti tulivat valkoisiksi. Rukous, jonka rukoilin, oli äärettömän monta kertaa hartaampi kuin kaikki siihen asti rukoilemani rukoukset: - Rakas hyvä Jumala! Kun olen ollut viisisataa vuotta taivaassa ja olen kuolemaan saakka väsynyt kaikkeen siihen lauluun ja soittoon, niin etten jaksa enää, niin anna minun kuolla silloin. Hyvä Jumala, anna minun kuolla oikeasti, niin ettei minua ole enää olemassa!

75 v. myöhemmin Mangs kirjoitti samasta aiheesta: - Ei minulla ole mitään kuvaa taivaasta. Minulla on vain persoona: Jeesus. "Ja missä Jeesus on, siellä on taivas."….  iankaikkisuus on kutistunut yhteen ainoaan sanaan: NYT. "Hän on yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa." Ef. 2:6.

Herra, en kehtaa puhua uhrautumisesta kohdallani, sillä mielestäni tämä kaikki elämässäni on ollut vain suostumista tahtoosi; ja sinä olet antanut siihen voiman ja viisauden, tien ja tulevaisuuden. Kiitos erämaasta, Egyptistäkin, jossa on tullut vierailtua pienissä tehtävissä. Kiitos valosta, jolla olet näyttänyt tietä pitkin matkaa. Kiitos, että olet kärsivällisesti kuunnellut rukouksiani ja ohjannut tasaista tietä. Kiitos myös niistä hetkistä, jolloin olen Mooseksen tavoin torjunut sinun antamiasi hyviä ajatuksia ja vähitellen päässyt ymmärtäen taipumaan tahtoosi. Ehkä voin varovaisesti sanoa, että minäkin voisin lähteä, jos on tarvis - mutta jos löydät jonkun innokkaamman, niin ota ihmeessä hänet! Huomaan olevani jossain mielessä vielä kovin keskentekoinen uskovainen, niinkuin rovasti Tuomenoksan virressä luki: Näin syntisenä, Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas' tiellä taivaan perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan. Ja kuitenkin oi Herra sun käsiis' jäädä saan. Aamen.