- Minä elän!

Aleksis Kivi on saanut kansalliskirjailijan maineen ja hänelle on pystytetty toistakymmentä patsasta eri puolille Suomea. Hänen elämänsä 1800-luvulla sijoittui Nurmijärvelle, jossa herännäisyys oli silloin nousussa ja ihmisiä tuli paljon uskoon, mm. Kiven äiti, Anna-Kristiina, joka olisi kovasti toivonut pojastaan pappia. Mutta Kivi ilmoitti haluavansa mieluummin runoilijaksi, niin kuin Runeberg. Silloin toimi pastori J. F. Bergh Nurmijärven kappalaisena ja kirjoitti erinomaisen postillan sekä johti uskoon tulleita Kristuksen tuntemiseen. Siihen aikaan ei ollut monia eri herätysliikkeitä, eikä vielä runsaita ulkomaisia virtauksia. Herätykset painottuivat kyläkunnittain. Nämä herätykset tulevat esiin Kiven kirjallisuudessa. Seitsemän veljeksen sanomassa oli välillä myös vahva hengellinen lataus. Tekstistä heijastuu raittiusaate, Jumala, ja Paholainen, sekä kourallinen tyhmiä miehiä:

- Parastansa koetti sielun vihollinen heitä kohtaan sielläkin, saattaakseen heidät turmion tielle. Hän heitä viinamyrkyllänsä viekoitteli ja koetteli sekoittaa heidän järkensäkin. Sitä hän tarkoitti, mutta hänen oma tuumansa löi häntä häpeällä vasten kasvoja, jouduttaen ajoissa poikien askeleet tien oikealle haaralle. Taisteloon ankaraan he rupesivat, astuivat uljaasti kamppailemaan omaa sydäntänsä, syvästi juurtunutta laiskuutta, jäykkää, tylyä maata, kylmiä rämeitä ja soita vastaan ja voittivat kaikki oman tahtonsa järkähtämättömyyden kautta, Herran Sebaotin avulla. Tässä palaavat he ihmisiin taas, mutta eivätpä ryöväreinä, vaan oivallisina miehinä. Näin he tulevat, eivät sissien luolista, vaan heidän omien kouriensa rakentamasta uudistalosta, ihanasta Impivaarasta. Heidän kauttansa on Herra Sebaot saanut kunnian, mutta häpeän tuo sarvipää paholainen. Tässä he nyt seisovat ylistystä ansaitsevina miehinä ja tarjoavat entisille vihamiehillensä sovinnon kättä.

Isästään ei Aleksis Kivi koskaan mielellään puhunut. Räätäli Stenvall oli jäykkäluonteinen, viinaan menevä mies, joka juovuksissaan riehui niin, että lasten täytyi paeta ulos tuvasta. Äidin ystävälliset kasvot ja äidin rukoukset olivat suojelleet nuorta Aleksia ja seuranneet hänen askeleitaan ulos maailmaan. - Ah, tämä maailma on kavala ja myrskyinen, puhelee äiti Seitsemässä veljeksessä, - ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suvenihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri?

Kivi oli ensimmäinen suomenkielellä kirjoittava kirjailija, joka sai elantonsa siitä. Hän eli alituisessa rahapulassa ja apurahan turvin, se olikin hyvään tarpeeseen, sillä kirjailija eli edelleen ahtaissa oloissa. Eliel Aspelin-Haapkylä kirjoittamassaan elämäkerrassa mainitsee siitä:  - Surkea on kertoa, mutta totta on, että Kiveltä puuttui välttämättömimmätkin elämäntarpeet. Hänen täytyi kärsiä nälkää, kun hänellä ei ollut leivän palaa eikä ropoa sitä saadakseen. Hänellä oli kovin heikko hermorakenne, ja alituisista kärsimyksistä tulivat hänen hermonsa yhä aremmiksi.

Kivi itse kirjoittaa ystävälleen Th. Reinille ja pyytää rahaa lainaksi: - Näillä 32 ruplalla pääsen elämään talven levossa ja rauhassa ja niistä voi siis riippua onneni ja onnettomuuteni, sillä jos minua taas alkaa täällä alinomainen puute ja hätä ahdistaa, niin pääsee kai kivulloisuus jälleen valtaan ja voisin joutua mitä epätoivoisimpiin äärimmäisyyksiin. - Koeta tehdä, mitä voit, sillä minä olen kolkolla mielellä.

Hän valitti kipua sydämessään. - Minä luulen, että se kasvaa (laajentuu). Eikä olisikaan juuri ihme; sitä on enemmän kuin kaksikymmentä vuotta paistettu joka päivä hiljaisella tulella.

Hän koetti kylpemällä ja kieltäytymällä nautintoaineista hoitaa heikentynyttä terveyttään. Hän päätti luopua väkijuomista ja tupakasta pitkiksi ajoiksi.

Kiven kirjallisuudesta saa sellaisen kuvan, että hän olisi ollut romanttinen, humoristinen ja hauska nokkeluuksia viljelevä kansanmies, mutta todellisuudessa hän oli hyvin yksinäinen ja sulkeutunut ihminen. Kivi oli hyvin herkkäsieluinen ihminen ja kärsi siksi monenlaisista henkistä kärsimystä aikalaisiaan enemmän. Toisaalta herkkyys sai hänet purkautumaan kirjallisen tuotannon kautta ja niin syntyi monia teoksia, näytelmiä ja runoutta. Kivi sai osakseen murskaavaa arvostelua ja hän eli laajasta tuotannostaan huolimatta ainaisessa köyhyydessä. Herkkyys vei kuitenkin häntä unettomuuteen, melankoliaan, alkoholismiin ja mielisairaalaan. Hän kärsi kovasta päänsärystä ja sydänoireista. Hän menetti viimeisen syksyn aikana puhe- ja liikuntakykynsä eikä tunnistanut lopulta edes veljeään.

Aleksis Kivi oli hengellinen etsijä. Sairautensa aikana joku oli antanut hänelle Gosnerin kirjan Ihmissydän, jossa oli siihen aikaan hyvin suorasukaisesti kuvattu syntisen ihmisen Jumala-suhdetta. Kirjan otsikossa luki: "Ihmissydän Herran temppeli tahi perkeleen asunto: oikeille ja uskovaisille kristityille esitetty kymmenessä kuvassa". Tämän kirjan erään kuvasivun Kivi oli lyönyt naulalla oman vuoteensa yläpuolelle ikään kuin muistuttamaan omasta raadollisuudestaan ja Jumalan kohtaamisen tarpeestaan. Löysikö Kivi Vapahtajan, vai oliko hän vain uskonnollisen maailman värittämä?

V. 1870 hän kirjoitti: - Alakuloisella mielellä havaitsen, että se iloinen ja rohkea maailmankatselma, joka tähän asti, huolimatta lukemattomista kivuista ja kärsimyksistä, on aina asunut povessani, rupeaa jo synkistymään ja elämä ja tulevaisuuden toivo ei anna minulle enään yhtään huvitusta. Kuitenkin koetan vielä parastani tänä kesänä itseäni miehustella.

Hän etsi pelastusta pyhästä ja pyörryttävästä korkeudesta, hän katseli ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen päin, sinne, missä oli Jumalan koti, taivas, pyhäinmiesten maa. Hänen sielunsa kaipasi iankaikkista elämää. - Ihana oli pelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu, hän kirjoitti.

Näytelmässään "Lea" Kivi kertoo, millainen on Vapahtaja. - Sairaat hän parantaa, syntisille saarnaa hän armoa ja orjille ijäistä vapautta. Sydämen puhtautta, hengen siveyttä tahtoo hän meiltä ja että hylkäämme kaikki saastaiset ja häijyt himot. Vihan, vainon hän tuomitsee pois ja tahtoo, että rakastamme kaikkia, kaikkia, niin vihamiehiämme kuin ystäviämme. Hänen silmissään leimusi suloisin tuli, otsa paistoi kuin juhlapäivän puhdas taivas, ja hänen hivuskierteittensä ympäriltä - niinkuin tuntui meistä kaikista, jotka tähtäilimme häntä - säteili valo ihmeellinen ja kirkas, antaen aavistusta pyhien kunniasta ja kirkkaudesta. Me voimme olla onnettomat ja kuitenkin onnelliset, toivossa onnelliset, vaikka kärsiikin sydän kuluessa päivän hetken.

Toinen kirjailija V. A. Koskenniemi arvioi myöhemmin Kiven elämää: - On jotain vavahduttavaa siinä tosiasiassa, että tämän elämää kirkastavan valon, joka vetoaa jumalalliseen ilmestykseen, tapaamme Kiven runoudesta vain vähäistä ennen hänen omaa järkyttävää sortumistaan pimeyteen.

Siihen aikaan Kivi kirjoitti: - Kova päänsärkö, joka ynnä alinomainen verenrynkäys päähän on vaivannut minua melkein kaiken suven. Minun aatokseni tuntuu paksuksi ja minä pelkään aivoani.

Kiven veljen Albert Stenvallin pienessä mökissä odotettiin joulua. Aleksis oli tuotu sinne sairaalasta toipumaan. Kynttilä paloi pöydällä ja jouluaatoksi oli kaikki valmistettu. Takassa olivat halot valmiiksi pystytettyinä. Tuvan peräseinällä oli sisäkamarin ovi. Ovi oli raollaan ja sieltä sisältä kuului tavan takaa syviä huokauksia. Kun kaikki oli valmista, astui Albert tuvasta kamariin kynttilä kädessä. Hän pysähtyi vuoteen viereen, jossa sairas lepäsi.

- Aleksis, nyt on joulu! sanoi hän sairaalle.

Ilon häive kulki tämän kuihtuneitten kasvojen yli ja hän vastasi:

- Sytyttäkää sitten pystyvalkea!

Äkkiä sairas liikahtaa. Hän nostaa alas painunutta päätään, ojentaa kätensä ja huudahtaa:

- Oi, en löydä kotoani! En löydä kotoani!

Albert-veli omaisineen ympäröi sairaan ja vakuuttaa, että hänhän on kotona ja saa olla kotona. Mutta sairas vaipuu voimattomana tuolilleen ja osoittaa kamaria, johon veli hänet kantaa.

- Nyt tahdon kuolla, hän kuiskaa.

Kuume sai sairaan valtaansa. Joskus oli kirkkaampiakin hetkiä, kuin olisi auringonvalo pilkistänyt esiin pilvenraosta, kun hän muisteli lapsuutensa aikoja ja virkkoi:

- Silloin olin minä onnen poika, nyt minä olen murheen mies!

Joulukuun 31. päivänä 1872 valaisee kynttilä pimeää kamaria. On uudenvuoden yö. Sairas ojentaa kätensä kynttilää kohti aivan kuin tahtoisi saada sen lähemmäksi. Hän tahtoo nousta vuoteelta sitä ottamaan, mutta voimat pettävät. Omaiset aavistavat, että lähdön hetki on tullut.

Albert ja hänen vaimonsa pyysivät veljeltään anteeksi. Tämä tarttui veljensä käteen ja puristi sitä lempeästi käsiensä väliin. Sitten hän otti kädestä veljensä vaimoa, jota hän oli rakastanut kuin sisarta ainakin, painoi tämän kättä sydäntänsä vasten ja lausui:

- Minä elän!

Sen jälkeen sairas näytti vaipuvan syvään uneen. Eikä hän siitä unesta enää täällä alhaalla herännyt.

Kivi kirjoitti aikoinaan runon, jonka nimeksi antoi "lapsi", siinä lapsi etsii, toivoo ja odottaa turvallisuutta, rauhaa ja taivasta. Ilmeisesti Kivi purki siinä vahvasti sisintään?

Kaukokotihinsa kulkee pitkin tietä pieni laps’,

ja lähestyvi ehtoo tyyni, lempeesti loistavat korkuuden tähdet.

Nukkuvi hän väsyneenä pimeen kuusen kohinaan,

ja sinikorkeuden tähti on hänen vartians hämäräss’ yösen.

Hajahtaess’ vihdan lehden, kulta-uunin leimuess’

ja paistehessa aurinkoisen lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.

Ihanasti äitin kasvot päivän hohteess’ kimmeltää;

hän laulelevi, kuinka lapsi kulkevi unissaan taivahan maahan;

Kuinka kuusen kohinassa makeesti hän uneksuu,

ja korkeuden tähti tyyni on hänen vartians hämäräss’ yösen;

Kuinka viimein kuumottavi kototalo kaukanen;

ja on siell’ lehtimajan juhla, vuorilla valkeat leimuen loistaa.