"Puoliyöstä minä nousen kiittämään sinua sinun vanhurskautesi säädöksistä." Ps.119:62.

Istuin pihalla, kevät aurinko lämmitti, linnut visersivät ja tekivät pesiä, muutama kärpänen, perhosenalku ja ampiainen pörräsivät ruohikossa. Naapuri ajoi autollaan pitkin kylätietä - kiireesti kaasuttaen. Mutta minulla ei ollut kiire, ei mitään, mikä vaatisi välitöntä liikekannallepanoa. Ei ollut nälkä, ei jano, eivätkä pahat ajatukset kiusanneet. Ei ollut sanoja, eikä suuria kysymyksiä.

Olin tottunut olemaan aktiivinen, se oli ollut elämäni suuri vaikutin vuosikymmeniä. Elämä ilman raatamista ja tuottamista tuntui oudolta, kuin olisi oikeasti eläkkeellä ja odotuksissa olisi vain kunnon hautajaiset?

Äsken vielä lumi oli valkoista ja puhdasta, mutta nyt se oli muuttunut mustaksi möykyksi. Taivaasta satanut puhtaus oli saanut maallisen värinsä kuin me ihmiset. Jumalan antamat lahjat turmeltuivat käytössämme, hänen hyvyytensä pilaantui meidän tekemisissämme. Täällä kauneus muuttui pian rumuudeksi, uusi vanhaksi, elämä kuolemaksi, valkoinen mustaksi, elämä täyttyi menetetyistä mahdollisuuksista, joita Jumala oli tiellemme pudotellut. Ihmissielu tarvitsi Herran puhdistusvoimaa elämäänsä, että syntyisi ihme: "Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi." Jes.1:18.

Niin oli käynyt, että hanki ei ollutkaan enää valkoinen kuin Lasse Heikkilän laulussa, se oli värittynyt, menettänyt kauneutensa, alkuperäisen olemuksensa. Mutta juuri siinä hetkessä sisimmässäni tapahtui monenlaista, minä tunsin olevani yksi monista Jumalan oikeutta tarvitsevista, ymmärsin jotain armosta ja koin hetken ihanuuden. Jumala oli kanssani, Jeesus oli sydämessäni, meillä oli yhteys keskenämme. Käsittämätöntä, mutta totta, että Jumala oli tullut luokseni. Hän puhui minulle monien Raamatun sanojen kautta, hänen Henkensä synnytti elämän, uuden elämän, ylösnousemuselämän ja ilon pelastuksesta. Olin sanomattoman kiitollinen hänelle.

Keväiset pihatyöt ovat virkistäviä ja luonnon herääminen vaikuttavaa sielussa saakka. Kuoleman keskeltä orastava uusi elämä on Jumalan ihme ja silmien ilo. Jeesuskin kehotti katsomaan kedon kukkia, että muistaisimme Jumalaa ja ymmärtäisimme hänen ihmeellisen kaikkivaltiutensa.

Sielu saa voima-annoksen Jumalasta ensi kertaa vakavasti katsoessaan Vapahtajaan, kuullessaan Kristuksen puhuvan henkilökohtaisesti, hän hurmioituu ja on valmis mihin tahansa ratkaisuihin. Elämä hymyilee. Vähitellen arki kuitenkin laimentaa uskoa ja hiivuttaa innon, kristillisyydestä tulee tavanomaista ja itseään toistavaa perinnettä, kuin vanhan pariskunnan rakkaussuhde. Voima väistyy ja kirjain näyttelee suurempaa roolia. Käy kuin Raamatun sanomassa miehelle: "Taloudenhoitaja sanoi mielessään: 'Mitä minä teen, kun isäntäni ottaa minulta pois taloudenhoidon? Kaivaa en jaksa, ja kerjuuta häpeän." Luuk.16:3. Vaivattomalle uskovaisuudelle olisi tilausta, menestys olisi suotavaa ja ihmeet ja parantumiset kyllä kelpaisivat, muttei risti ja vaiva, vaino ja hylätyksi joutuminen, sairastaminen ja heikous.

Nyt voitaisiin puhua kahdenlaisesta uskosta aktiivisesta ja passiivisesta. Kääntymyksen yhteydessä sielu löytää aktiivisen uskon, joka etsii mielellään erilaisia toimintamuotoja, tehtäviä ja suorituksia. Sielu rekisteröi niitä omina saavutuksina ja tuntee kasvaneensa melkoisesti mittansa mukaan? Parhaat pitävät kirjaa menemisistään ja ovat varsin tehokkaita, piiskaten myös muita lisääntyviin suorituksiin. Köyhät, heikot, laiskat, vanhenevat ja ymmärtämättömät ovat kestävän kehityksen jarruja, joten heidät olisi aktivoitava eli saatava liikkeelle? Seurauksena on nyky-yhteiskunnan suunnittelema aktiivimalli, jossa työttömiä yritetään saada innostumaan työstä. Mutta huonoin tuloksin, sillä osa porukasta ei koskaan tee töitä, se ei sovi heille, eivätkä he jaksa kaivaa, he vaikka kerjäävät mieluummin elantonsa? Joidenkin henkinen kantti on työtä vieroksuva, joidenkin liian heikko, joidenkin ongelmana on jatkuva masennus, joitakin kiusaa ainainen murhe, muutamat ovat sitä mieltä, että kaikki ovat aina heitä vastaan, joillekin elämä on suuri savustusuuni, jossa he ovat pitkään kutistusvaiheessa. Avustukset kelpaavat yleensä kaikille?

Aktiiviset uskovat pitävät seurakuntaa pystyssä ja heidän toimintansa on jatkuvan seuraamisen kohteena. Vähemmän aktiiviset siirtyvät penkkiurheilijoiksi katsomon puolelle, sillä ykkösluokan pelaajat tarvitsevat kannattajia ja rahoittajia, muuten koneisto alkaa yskiä ja tulee turhia taukoja? Innostunut ihminen on mielessään ja sanoissaan aktiivinen, mutta lyhyen ajan jälkeen into lopahtaa. Ei ole paukkuja moneen, eikä jaksa punnertaa läpi vaikeuksien viidakon kohti odotettua paratiisia? Into voi loppua myös yksinäisyyteen, kun ei ole kannustajia ympärillä. Seuraa erakoituminen ja kyynisyys kaikkea yritteliäisyyttä kohtaan, koska se vaikuttaa niin lapselliselta? Tavoitteet voivat olla myös ylimitoitettuja ja uhkaavat jo siksi kariutua heti alkuunsa - ei meistä ole maan parhaaksi, kun on synnytty tällaiseen sukuun? Monen taiteellisen sielun suuret unelmat kaatuvat elämän jokapäiväiseen todellisuuteen, jossa asiat muuttuvat vähän ja usein vain huonommaksi. Ihanteet hautautuvat, koska vastassa ovat turmeluksen voimat, synnin kirjo ja ihmisten itsekkyys - ja piru joukkoineen.

Aktiivimallin tullessa kristillisyyden ykkösasiaksi on vaarana, että uskova alkaa luulla olevansa muita parempi ja tarpeellisempi, arvokkaampi ja kalliimpi, korvaamaton ahertaja, suorituskeskeinen, armon ansaitseva sielu?

Passiiviseen uskovaisuuteen ei yleensä mennä helposti ja mielellään, sillä se on kurjaa ja tapahtumaköyhää sielunliikettä, jossa seurustellaan näkymättömän Jumalan kanssa, elämää, jossa ei ole paljon suuria massatapahtumia. Siihen liittyy vahvasti kärsimys, joka tulee ristin kantamisesta, itselleen kuolemisesta ja Vapahtajan seuraamisesta kaikkein vaikeimpiin paikkoihin maailmassa, elämässä. Aiemmin aktiivinen Pietarikin siirtyy sanomassaan ja julistuksessaan passiiviseen uskoon sanoessaan: "Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita. Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne." 1.Piet.4:12-14. Tällä hän haluaa valmistaa uskovia ei toivottuihin tulevaisuuden näkymiin, epämiellyttäviin kokemuksiin. Mutta samalla hän osoittaa, ettei tämä ole epäuskon tie, vaan kuuluu Jumalan suunnitelmaan ja on välttämätöntä. Silloin uskovan pitäisi oppia lepäämään Kristuksessa ja elämään Herran työn varassa, suuressa luottamuksessa ja Jumalan sanan lupausten rikkaassa ilmapiirissä.

Kivennavalla syntynyt Olavi Paavolainen edusti nuoren itsenäisen Suomen historiassa erikoista tapausta kulttuuripiireissä, hän kuului tulenkantajat ryhmään, joka yritti muokata vallitsevia oloja ja asenteita henkisesti. Hän oli välillä äärioikeistoa ja kävi kuuntelemassa 30-luvulla mm. Saksassa Hitleriä ja Göbbelsiä, välillä hän oli äärivasemmistolainen ja seurusteli Hertta Kuusisen kanssa. Hän kirjoitti ahkerasti ja matkusteli paljon. Otti kantaa kulttuuripiireissä, toimii yleisradiossa, ja ehti toimittaa monenlaista julkaisua. Hänen heikkoutenaan olivat naiset, joita riitti joka käänteeseen. Mutta vanhenevan miehen suurin kirous oli alkoholi, johon hän viimein menehtyi 61-vuotiaana. Hänen lukuisissa runoissaan oli runsaasti hengellisiä asioita ja niissä kerrotaan kääntymyksestä, synnistä ja armosta. Eräässä runossa vanha opettaja oli diakonissan ja kuoleman puhuttelussa, mutta ei siitä tullut sen valmiimpaa.

Lehtori, lapsekas vanhus, rakasti ukkona vielä luonnontiedettään,

kuoriaisia sekä etenkin sammaleita ja... ja kaikkea, mikä kuului luonnontieteeseen.

- Olis aika jo lehtorinkin, huolehti diakonissa, omistaa aatoksensa sillekin tärkeimmälle.

Pitäisi ajoissa muistaa: Maasta sinä olet... - Maasta? harkitsi ukko: - niin, se on tärkeätä.

Ja nytpä hän polvistuneena nojasi hautakumpuun, kädet ristittyinä.

Sillä pivonsa piilossa hällä mimosa oli, nuori elävä kukka. Ja keskellä hautausmaata!

Silloin Kuolema astui haudalle lehtorin viereen ja kysyi tunnottomasti:

- Joko on tilisi selvä, rukous saatettu loppuun?

Lehtori nolostui hiukan, - Eei... ei tämä rukousta. Tässä on mimosa, nähkääs...

Kuolema nolostui myöskin. Vaan sitten hän uteliaana kumartui lehtorin viereen.

Ja lehtori kuvaili hälle, mitenkä terälehdet menevät illan tulIen - tällä tavalla - huppuun, ja yöksi kukkanen taipuu ja katsoo suoraan alas näin kuten heillä se lukulamppu.

Iltamyöhällä vielä kulki ja kyykisteli hautausmaalla kaksi kumaraselkäistä vanhaa. Yhä enemmän lämmenneinä he haasteli innostuneesti kukkasten elämästä.

Monen elämään eivät koettelemuksetkaan vaikuta herättävästi, eivätkä he etsi Jumalaa, korkeintaan heistä tulee taikauskoisia kohtalonpalvojia. Sitten on ihmisiä, jotka tuijottavat yhtä kukkaa elämässään, kukkaa, joka kohta lakastuu ja on entinen. Kuitenkin se on heidän elämänsä keskus, heidän turhan elämänsä keskus, jossa ei ole alkua ei loppua, jossa he lipuvat ajopuun tavoin virran vietävänä ties minne? Vaikka he elävät elämänsä nuoruudestaan lähtien hautausmaalla ei se vaikuta mitenkään heidän edesottamuksiinsa. Edelleen he ostavat väärällä rahalla ystäviä itselleen, hamuavat tavaraa kuin eläisivät täällä ikuisesti, rakentavat korkeat muurit ympärilleen estääkseen muita näkemästä heidän yksityiselämäänsä sisälle. Joskus he kuulevat vierestään kehotuksen parannukseen, mutta pyrkivät tukkimaan korvansa semmoisesta puheesta äkkiä. Kuolema ei pelota heitä. He eivät halua tehdä välitilinpäätöstä, koska heidän osakkeensa arvo romahtaa silloin myyntikelvottomien tasolle. Heille elämä on onnenpyörä, jota he sitten säännöllisesti pyörittävät - kunnes tulee rosvo ja vie kaiken kerätyn!

Sairaus koettelee, ihmisen heikkoudet ruumiissa ja sielussa koettelevat, ihmiset koettelevat, seurakunta koettelee, huonot uutiset koettelevat, pettymykset koettelevat, epäonnistumiset koettelevat. Jäljelle jää joskus vain passiivinen uskominen, jossa hiljaa katsotaan Golgatalle, kärsivään Vapahtajaan, verta vuotavaan Jumalan Karitsaan. Tätäkö siis on risti elämässä? Sitten tulee joku ystävällinen sielu hämmentämään pimeää päivää sanoen: "Sinäkö käsittäisit Jumalan tutkimattomuuden tahi pääsisit Kaikkivaltiaan täydellisyydestä perille?" Job 11:7.

Niin, juuri tänään minä tahdon olla uskova, Jeesuksen oma ja taivaan perillinen, minä, joka en ollut siihen mitenkään sopiva, saati kelvollinen? Aktiivisuuteni ei ole parantanut omatuntoani, vain lisännyt merkintöjä kalenterissani. Minä olen etsinyt sinua, Herra, ja yrittänyt kelvata, olla kuuliainen, uskollinen ja tehokas. Mutta mitä onkaan jäänyt käteen, missä ovat saavutukset, missä kaikenvoittava usko, joka siirtää vuoria? Olet vienyt minut, Herra, ristintielle, elämän kouluun, ihmisten luo, katsomaan kärsimystä, vaivaa, syntiä ja heikkoutta kaikkialla. Sinä olet tullut juuri tähän maailmaan, tähän sekamelskaan, sotaan, sairauteen, varjon puolelle, etsimään ja pelastamaan sitä mikä on kadonnut, eksynyt ja kuollut? Olet ihmeellinen, Jeesus; sinun edessäsi voin olla olematta mitään, tuottamatta mitään, vain hiljaa ja kuunnella ääntäsi, katsella olemustasi, salattu Jumala - siksi: "Puoliyöstä minä nousen kiittämään sinua sinun vanhurskautesi säädöksistä." Ps.119:62.