Jumalan hullu?

Lauri Ulstadius oli Oulussa pappina 1600-luvulla hänen isänsä toimi Iin kirkkoherrana. Lauri haki kappalaisen virkaa, mutta ei tullut valituksi. Hänellä oli taipumusta synkkämielisyyteen, ja tapaus koski kovin kipeästi häneen ja hän erosi papin virastaan. Ulstadius sai vaikutteita pietismistä ja mystiikasta. Hän joutui syvään hengelliseen kriisiin. Ollessaan toista vuotta opettajana hän sairastui vaikeasti; kuolema näytti lähestyvän. Hän näki kuluneen elämänsä tuskallisen selvästi. Hän oli monesti rikkonut Jumalaa ja lähimmäisiään vastaan. Hän rukoili Jumalalta armahdusta, mutta ei saanut rauhaa. Silloin hän, kuumesairaana, meni Oulun kirkkoherra Frosteruksen luo ripittäytymään. Tämä ei kuitenkaan ymmärtänyt hänen hätäänsä, vaan kuuntelematta hänen tunnustustaan antoi taluttaa hänet pois, koska piti häntä mielisairaana. Ulstadius teki toisen yrityksen. Kun hänen huoneensa ovi oli ulkoa päin lukittu, hän hyppäsi yöpuvussa ikkunasta kadulle ja juoksi kirkkoherran luokse! Kun ovea ei tälläkään kerralla hänelle avattu, hän huusi avaimen reiästä, mitä hänen sydämellään oli. Se ei kuitenkaan auttanut.

Sielunhoitajana ajattelen, että tässä tapahtui melkoinen munaus, josta olivat huonot seuraukset. Jos mies oli saanut kohdata elävän Kristuksen armon ja rauhan elämässään nuorena miehenä, olisi sillä ollut hyvin hedelmällinen tulevaisuus ja kirkkoa siunaava vaikutus. Mutta nyt tämän seurauksena Ulstadius moitti Oulun pappeja kääntymättömiksi miehiksi ja kehotti heitä kirjelmässä vakavin, jopa ankarin sanoin parannuksessa kääntymään Herran tykö. Ulstadius meni vieläkin pitemmälle: hän räjäytti asuntonsa pihamaalla ruudilla ilmaan filosofiset kirjansa, koska hän katsoi, että juuri filosofiset opinnot olivat syynä siihen, että papit eivät ymmärtäneet Jumalan Hengen työtä. Lopulta hän erosi papinvirasta, ettei synteihinsä kuolevien ihmisten veri tulisi hänen päälleen. Sitten hän lähti Turkuun 1683 ollessaan 33-vuotias. Siellä hänen syyllisyyden kuormittama omatuntonsa velkoi edelleen ja Ulstadius meni piispa Gezeliuksen puheille. Hän pyysi piispalta lupaa tehdä julkisen synnintunnustuksen tuomiokirkossa. Piispa kielsi sen. Ulstadius uudisti pyyntönsä ja kaksi vuotta odotettuaan hän vihdoin sai toivomansa luvan. Piispan poissa ollessa tuomiorovasti Svenonius antoi siihen luvan. Se ei kuitenkaan auttanut.

Mutta syyllisyyden vaivaama Ulstadius luki ahkerasti Raamattua ja tuli vakuuttuneeksi siitä, että Jumala oli kutsunut hänet tuomion merkiksi erityisesti kääntymätöntä papistoa vastaan. Hän vaelsi Turun katuja ohjeenaan Jes.20:2. "Siihen aikaan Herra puhui Jesajan, Aamoksen pojan, kautta sanoen: "Mene, riisu säkkipuku lanteiltasi ja vedä kengät jalastasi." Hän teki niin: kulki vaipatta ja avojaloin". Hän ei leikannut hiuksiaan, ei ajanut partaansa eikä muuttanut vaatteitaan. Tällaisessa poikkeuksellisessa asussa hän saapui joka sunnuntai molempiin suomen- ja ruotsinkielisiin jumalanpalveluksiin ja jokaiseen arkipäivien rukoushetkeen. Hänen vaatteensa kuluivat riekaleiksi, hän sitoi pitkät hiuksensa palmikoille. Hänen käytöksensä alkoi herättää yleistä huomiota kaupungissa, monet arvelivat Jumalan lähettäneen hänet. Tätä kesti kolme vuotta.

Lauri Ulstadius kuvaili kirjoituksissaan kirkossa vallitsevaa hätätilaa. Hän viittasi Ps.12. "Auta, Herra, sillä hurskaat ovat hävinneet, uskolliset ovat kadonneet ihmislasten joukosta. He puhuvat valhetta toinen toisellensa, puhuvat liukkain huulin, kaksimielisin sydämin. Hävittäköön Herra kaikki liukkaat huulet, kielen, joka kerskuen puhuu…" Hän syytti aikalaisiaan epikurolaisuudesta (materialismia, mielihyvää tuottava elämää, johon kuuluvat ystävät, keskustelut ja kohtuulliset ruumiilliset nautinnot, yhteiskunnasta eristäytyminen, politiikasta pidättäytyminen, joiden avulla saattoi saavuttaa mielenrauhan ja poistaa ruumiillisen kärsimyksen). Papit eivät kysy, miten monta sielua he voittavat Kristukselle, vaan ainoastaan, miten suuri on heidän virkansa?

Nämä havainnot eivät kuitenkaan muuttaneet mitään ja saivat Ulstadiuksen vain hiiltymään aikansa uskonnollisuudelle. Hän näki muissa suuria puutteita ja virheitä, mutta pyhitti omansa. Hän oli itsensä arvovalta, muita mielipiteitä ei ollut. Kerran Ulstadius keskeytti tuomiokirkossa kirkkoherra Kulhoviuksen saarnan suurella äänellä: - Minä pyydän, että Jumalan seurakunta tahtoisi kärsiä minua niin kauan, että saan muutamin sanoin puhua siitä, mikä koskee teidän sielunne autuutta; sillä minä en voi kauempaa sitä salata, jottei niitten veri, jotka hukkuvat synneissänsä, tulisi minun päälleni. Minun sanottavani on tämä: Luterilainen oppi on hyljättävä oppi; postillat ja saarnakirjat ovat pääasiassa täynnä valhetta ja Jumalan pilkkaa ja ihmisten omia keksintöjä; papeilla ei ole Pyhää Henkeä. Kulhovius huusi: - Sinä valehtelet. Viekää se ihminen ulos! Kaksi miestä tarttui Ulstadiukseen ja alkoi raahata häntä ovea kohti. Silloin putosivat viimeisetkin ryysyt hänen yltään, hän riuhtaisi itsensä irti ja juoksi alastomana pääkäytävällä huutaen: - Näin pitää pappien häpeä paljastettaman, kuten minä nyt olen alasti… Ihmiset, älkää antako väärän hengen pettää itseänne. Hänet vangittiin ja oikeudenkäynti kesti viisi vuotta. Hänen puolestaan pidettiin julkinen esirukous. Hänelle annettiin luettavaksi puhdasoppista kirjallisuutta.

Kirkon suunnan muuttaminen on hankalaa ja jokainen, joka on keskustellut seurakunnan työntekijöiden kanssa, tietää heihin vaikuttamisen todella vaikeaksi. Ehkä tämä virka-aseman korostaminen on peräisin katolisuudesta ja estää uskonyhteyden? Jeesus itse varoittaa muutamaa seurakuntaa Raamatussa tästä synnistä ja nimittää sitä nikolaiittain opiksi. Mutta ei tilanne huutamalla syyttelyllä ainakaan parane, vaikka uskova olisi vilpitön pyrkimyksissään. Totuutta ei voi juntata sydämeen, eikä pysyvää parannusta saa aikaan pakottamalla. Keskeneräistä kristillisyyttä ja viallista kirkkoa, epätäydellistä uskovaa pitäisi oppia kestämään uskossa ja kärsivällisyydessä. Mutta esikuvia on kovin vähän ja on paljon helpompaa hylätä hankalat kysymykset ja ihmiset kuin elää heidän kanssaan?

On ihmeteltävä, ettei Turussa löytynyt silloin ketään, joka olisi osannut auttaa Ulstadiusta? Hänen uskonystävänsäkin vain hännystelivät häntä johtajanaan. Ulstadius oli kovin yksin käsityksiensä kanssa ja sisällä velloi vielä sekainen mieli. Hovioikeudessa Ulstadius pysyi taipumattomana, mutta myönsi, ettei koko luterilainen oppi ollut hylättävä, vaan ainoastaan kohdat, jotka sisälsivät vääriä mielipiteitä, mutta pappeihin kohdistamastaan syytöksestä hän ei halunnut tinkiä mitään. Kun kysyttiin, ketä papeista hän kirjoituksessaan tarkoitti. - Suurinta osaa, kaikkia, sillä en voi ketään jättää pois, koskapa toiset ovat enemmän, toiset vähemmän syyllisiä. Se pappi on kerettiläinen ja väärä opettaja, joka on ahne. Sellaisella ei ole Pyhää Henkeä. Jos Henki on väistynyt pois papeista, miten silloin voidaan sanaa oikein selittää saarnatuoleista? Ulstadius väitti, ettei jumalaton pappi voi saarnata oikein. Pyhän Hengen tulen pitää aina palaa papissa, jotta hän voisi kuulijoilleenkin sitä välittää. Ulstadius heittäytyi maahan polvilleen kuulustelijoittensa eteen ja rukoili Jumalaa merkillä näyttämään kuten Elian aikana, kumpi oli oikeassa, hän vaiko hänen vastustajansa? Mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

Myös lääketieteen professori Tillandzin sanoi, että Ulstadius poti melankoliaa. Syytetty kuitenkin kiisti tämän, väittäen, ettei hänessä ole melankoliaa enempää kuin ihmisissä yleensä. Jonkin verran saattoi olla, sillä eihän kukaan ihminen ole kokonaan vapaa melankolisesta temperamentista.

Turun linnan vankilassa hänet tuomittiin kuolemaan "Luopiona ja evankelisen opin häpäisijänä" Mutta hänen raskasmielisyytensä ja sekapäisyytensä vuoksi pantiin Lauri Ulstadius elinikäiseen pakkotyöhön. Myöhemmin myös kaikkia Ulstadiuksen kannattajia vastaan käytiin oikeutta.

43-vuotiaana Ulstadius vietiin Tukholmaan kuritushuoneeseen. Häntä kohdeltiin kuin pahinta rikollista. Hän joutui kantamaan vangin rautakahleita ja hänet pantiin törkeitten rikollisten kanssa polkemaan ns. varasmyllyn pyörää. Tämä työ oli erittäin raskasta, pahinta, mitä vankilassa oli. Myllyn polkeminen aloitettiin kello viisi aamulla ja jatkui kello kuuteen illalla; vankoillekin miehille siinä oli kyllin tekemistä. Myllyssä jauhettiin kaupunkilaisten viljat, milloin tuulimyllyt tyvenellä säällä seisoivat. Myöhemmin Ulstadius siirrettiin työhön vankilan pajaan, jossa oli helpompaa. Hän kävi myös toisten vankien mukana tiilenteossa. Riita, rähinä ja tappelu olivat jokapäiväistä kuultavaa. Kuitenkin kerrotaan, että hän joka päivä lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa.

Ulstadius vapautettiin työstä 66 vuoden ikäisenä. Hän sai talosta ruoan, mutta ei enää puita eikä valoa. Suuri helpotus oli, että hän nyt sai ottaa vastaan vieraita vankilan ulkopuolelta. Ystävät toimittivat hänelle avustusta. Hän nautti Ruotsin pietistipiireissä suurta kunnioitusta.

Vihdoin tuli armahdus. Kun kuningatar Ulrika Eleonora maaliskuussa 1719 nousi valtaistuimelle, hän vapautti kaikki vangit, joita ei ollut tuomittu henkirikoksista. Ulstadiuskin sai vapauden. Kun tästä ilmoitettiin hänelle, hän heti kysyi: - Tunnustaako kuningatar nyt, että minä olen oikeassa? Vastaus kuului: - Ei. Vangit saavat vapauden, koska kuningatar nousee kuninkaalliselle valtaistuimelle. Hetkeäkään epäröimättä Ulstadius selitti: - Ellei kuningatar tunnusta, että minä olen oikeassa, en ota vastaan vapautta.

Ja vankilaan hän jäi. Omantuntonsa tähden hän ei voinut ottaa vastaan armahdusta, koska hän ei mielestään ollut mitään rikkonut. Hänen sallittiin jäädä koppiinsa, mutta ruokaa hänelle ei enää kruunun puolesta voitu antaa. 31 vuotta hän oli ollut vankilassa - vapaaehtoista vankilassa oloa kesti vielä 13 vuotta. Hän kulki vapaasti sisälle ja ulos. Valkopartainen, ystävällinen vanhus saavutti suuren pyhyyden maineen, ja hänen tykönään käytiin pitkienkin matkojen takaa. Hänen ystävänsä sanoivat: - Hän on päässyt pitkälle Jumalan autuudessa ja todellisessa valaistuksessa.

Hän itse sanoi: - Minä kiitän Jumalaa ja Herraa Jeesusta Kristusta, että minulla on syntieni anteeksisaaminen…. Meidän tulee kasvaa armossa ja olla terveitä kiihkoilijoita. Hän kuoli 82-vuotiaana.

Joskus ihminen joutuu kulkemaan pitkän matkaa ilman tuntuvaa armoa ja uskoa. Silloin hän tekee päätelmiä pelkästään näkemänsä perusteella ja siksi epäusko ja lainavaatimus ruoskivat häntä parempiin suorituksiin, täydellisyyteen ja hyökkäämään muita vastaan. Ulstadiuksesta ei ollut kirkon uudistajaksi, sillä hänet oksennettiin ulos liian suolaisten mielipiteittensä vuoksi. Jos hän olisi ollut katolinen hänet olisi tapettu kerettiläisenä. Hänet nimettiin historiassa yltiöpietistiksi, joka merkitsi kirkollisesti käyttökelvotonta. Mutta ilmeisesti koko kriisi johtui hänen lainalaisesta tilastaan ja omavanurskaudesta, jossa armoa annettiin vain ansioituneille?

Nykypäivänä saman tien kulkijat perustavat oman pienen seurakunnan ja valitsevat keskuudestaan oman pikku piispansa tai siirtyvät vapaisiin suuntiin, joka onkin paljon helpompi ratkaisu hedelmättömään kristillisyyteen pettyneille. Harva jaksaa olla muotojumalisessa, penseässä, mitäänsanomattomassa, Raamatun sanasta luopuneessa kirkossa, joka on kuin kopio Laodikean seurakuntaa (Ilm.3.). Tunnen tänään liian monta ystävää, jotka ovat lähteneet muualle kyllästyneenä kirkkoon. Jotenkin he ovat kääntäneet minullekin selkäpuolensa, koska olen valinnut olla tässä edelleenkin? Harva jaksaa ja haluaa rukoilla kirkon jäsenten pelastumista ja uudistumista vuosikausia. Harva suostuu pelastuneena ja uskovana olemaan valona ja suolana räyhäämättä nimikristillisen kirkon piirissä. Kuitenkin pietistit ovat vuosisatojen ajan tuoneet kirkkoon Jumalan valon ja johtaneet lukemattomia Jeesuksen tuntemiseen uskonratkaisun ja todellisen parannuksen kautta. He ovat opettaneet etsijöille Jumalan armon salaisuutta ja uskonkuuliaisuutta. Pietistit ovat vaalineet herätyskristillisyyttä, evankeliumin aarretta kirkossa ja todistaneet Jeesuksesta.

Jeesus, meille jokaiselle sinuun uskovalle on tärkeä kysymys: missä sinä tahdot meidän olevan, miten tahdot meidän elävän, millaisia ratkaisuja olet varannut meidän varallemme, kenen kanssa meidän on tehtävä yhteistä matkaa, kenen pöydässä murramme elämän leipää ja juomme veresi maljan pelastukseksemme? Auta jokaista omatunnon kamppailuissa rauhaan ja anteeksisaamiseen, hoida heikkoja lapsiasi, erityisesti herkkäsieluisia uskovia, masennukseen taipuvia, omavoimaisia, kaikkialla vain omia ja muiden vikoja katselevia. Kanna käsivarsillasi ja sylissäsi seurakuntaasi ja kokoa se kaikkialta suureen juhlaasi vapautuksen päivänä, kun avaat ajallisen vankilan ovet luoksesi taivaaseen.