https://www.tv7.fi/arkki/kulmakivi/lauri-hallikainen-kavin-helvetin-portilla_p80827/
Räjähdysonnettomuuden uhri Lauri Hallikainen:
Pelkäsin henkiin jäämistä
Kävin kuoleman rajan takana ja minulle oli valtava pettymys, kun jouduin tulemaan takaisin.Moni pelkää kuolemaa, kirkkaan valon ja lämmön ympäröimänä minä pelkäsin henkiin jäämistä, sotaharjoituksissa loukkaantunut Lauri Hallikainen sanoo.
Kovista kokemuksistaan huolimattaHallikaisella on huumori herkässä. Hänon hyväntuulinen pohdiskelija, joka asettelee sanansa tarkasti. Kolmetoista vuotta sitten (huom. v.1995) Lauri oli yhdeksäntoistavuotias ja suorittamassa asevelvollisuuttaan. Rovajärven sotaharjoituksissa hän oli raskaan kranaatinheittimen lataaja, kun sattui inhimillinen erehdys.Yhtäkkiä näin kirkkaan välähdyksen ja kuulin terävän räsähdystä muistuttavan äänen. Sen jälkeen näin elämäni kuin filminauhalta pikakelauksena. Sitten jokin suunnattoman paha voima alkoi vetää minua puoleensa. Samalla tunsin, etten ollut omassa ruumiissani, vaan sen ulkopuolella. Hätäännyin hirveästi ja minut valtasi pakokauhu ja pelko siitä, mihin olen menossa. Muistin vanhempieni neuvon: Hädän hetkellä huuda avuksesi Jeesusta. Tartuin tähän toivoon kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Heti kun olin sanonut Jeesuksen nimen, minut ympäröi valtava kirkkaus ja rauhallinen, hyväolo. Sitä tunnetta ei pysty mitenkään kuvailemaan. Mitään vastaavaa en ole kokenut maallisen elämäni aikana. Kirkas hahmo odotti rajan takana. Kun paha oli päästänyt otteensa minusta, näin edessäni vasemmalla hyvin kirkkaan hahmon. Hahmo sädehti ja valaisi niin kirkkaana, etten erottanut yksityiskohtia. Mitenkä kuvaisin sitä valoa, Lauri miettii ja on hetken hiljaa.Vaikka se oli valtavan kirkas, se ei häikäissyt eikä jättänyt varjoja. Sen lisäksi se oli lämmin ja minusta tuntui aivan kuin kokemani hyvä olisi tulvinut tästä kirkkauden lähteestä. Hahmon oikealla puolella näin suuret, kallioonhakatut kirjaimet “Jeesus”. Tekstin alapuolella huomasin kaksi hahmoa, jotka heti tunnistin neljän vuoden ikäisenä kuolleeksi Eero-veljekseni ja kaksikymmentävuotiaana menehtyneeksi Elli-sisarekseni. Heillä ei ollut fyysistä olemusta, vaan paljon kauniimpi ylösnousemusruumis. He olivat aivan kuin enkelihahmoja ja heistä loisti täydellinen onni. Näin heti, että heidän oli hyvä olla. Pian tämän jälkeen minut palautettiin takaisin tähän maailmaan. Tulin osittain tajuihini ja jotenkin kaukaisesti ymmärsin, että olin joutunut vakavaan onnettomuuteen. Käteni olivat aivan puutuneet enkä pystynyt liikuttamaan niitä. Joka puolella oli pimeää, vaikka tiesin, että silmäni ovat auki. Kuulin ja tunsin, että minua yritetään auttaa, mutta siitä huolimatta hätäännyin. Halusin takaisin siihen hyvään, josta minut oli palautettu. En pelännyt kuolemaa, vaan henkiin jäämistä. Harva ihminen saa nähdä taivaan. Lauri ei tiedä, kuinka paljon aikaa kului ennen kuin hänet saatiin siirretyksi Rovajärven maastosta Rovaniemen keskussairaalaan. Joka tapauksessa tuskat olivat tuona aikana niin kovat, että niiden muisteleminenkin näyttää tekevän kipeää. Jossain vaiheessa sain kipulääkettä ja ambulanssissa vajosin tajuttomuuteen. Sairaalassa minulle tehtiin neljätoista tuntia kestänyt leikkaus. Paljon ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Kasvojeni ja käsieni lähellä räjähtänyt kranaatti oli vienyt näköni ja melkein kaikki sormeni. Lauri oli sairaalassa yhteen menoon puoli vuotta. Sen jälkeen hän oli hoidettavana lyhempiä jaksoja niin, että onnettomuuden aiheuttamaa sairaalassaoloa kertyi kaikkiaan kaksi vuotta. Sinä aikana hänelle tehtiin kaksikymmentäkaksi leikkausta. Tiedän, että maallisen mittarin mukaan minun pitäisi olla hyvin katkera ja vihainen, mutta en ole. En myöskään syytä ketään. Onnettomuus johtui inhimillisestä erehdyksestä, ei ampuja tahallaan laukaissut kranaattia sillä hetkellä, kun olin lataamassa uutta. Olen onnellinen, että olen saanut elää näin rikkaan elämän. vain harva ihminen saa elämänsä aikana kokea taivaan kirkkauden. Sen rinnalla sokeus ja vammaisuus eivät ole suuria murheita. Se, mitä minulle näytettiin, on jo kolmentoista vuoden ajan ollut minulle valtava voiman lähde. Kokemus rajan takana käymisestä ja Kristuksen kohtaaminen siellä ovat kaiken yläpuolella. Olen kiitollinen vanhemmilleni kristillisestä kasvatuksesta ja niistä neuvoista, joita olen lapsena saanut. Arvokkain perintö, jonka vanhemmat voivat antaa lapsilleen, on opettaa heidät turvautumaan Jumalaan ja tuntemaan Jeesus, johon voi turvautua, olivatpa murheet pieniä tai suuria. Ilman vanhempieni neuvoja en olisi osannut huutaa hädässäni avuksi Herraani. Se mitä koin ja näin heti onnettomuuden jälkeen ei ole mitään mielikuvituksen tuotetta. Tiedän varmasti, että olen saanut tuntea esimakua taivaan ihanuudesta, Lauri Hallikainen sanoo.
Teksti: Olli Karhi Sana-lehdessä 21.6.1995
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti