OLEN KAUKAA, HERRA, KATSELLUT SINUN VALTAISTUINTASI.

 

C.W.WEBER kirjoitti kirjan VALON LAPSI, joka on erään varhain nukkuneen tytön Lydia Weberin elämäntarina. Sen on suomentanut ADA OJALA ja kustantanut K. J. GUMMERUS OY 1930

- siinä Lydia kirjoittaa:

OLEN KAUKAA, HERRA, KATSELLUT SINUN VALTAISTUINTASI.

- Anna minulle suuressa armossasi täydellinen anteeksiantamuksesi. Silloin huomasin, että Hän antoi minulle anteeksi. Ja silloin osasin myös iloiten luetella kaikki nimet, jotka tunsin, ja taisin sydämellisesti rukoilla heidän puolestaan. Tämä kaikki tapahtui, jotta seisoisin Hänen edessään vapaana ja puhtaana. Oi, Hän on pyhä, sen tunsin selvästi. Miten hyvin puhdistettu pitäisikään minun olla; muuten en voi Häntä palvella; mutta sitten täytyykin olla hänen käytettävänään. Hän on siinä tarkka. Me arvioimme niin helposti Jumalan pyhyyden liian vähäiseksi. Hänen sanassaan luetaan: 'Ei taivaskaan ole puhdas Hänelle. Kuka siis voi kestää Hänen edessään?'

Kun olin varma, että olin saanut täydellisen anteeksiannon, voin rukoilla: - Anna minulle kaikkea mitä tarvitsen Sinun palveluksessasi, irroita minut kaikesta, mikä kuuluu tähän aikaan ja suo aina katseeni olla Sinuun kiinnitettynä! En voinut silloin sanoa: tahdon tulla lähetyssaarnaajaksi. Mutta saatoin kyllä sanoa: - tässä olen, Herrani; vihkiydyn Sinulle; mihin? Sen sinä tiedät!. Minä sanoin Hänelle: - Käytä minua niinkuin tahdot, voit tehdä kanssani mitä haluat.

Kun se oli tapahtunut, olisin mielelläni noussut ylös, mutta kun minulla oli lievä influenssa, täytyi minun jäädä vuoteeseen. Ajattelin sitä, miten elämäni nyt ainiaaksi oli vihitty Vapahtajalle. Tästä lähtien kuulun Hänelle vielä täydellisemmin. Se on muuttava elämäni ja määräävä päätökseni, ajattelin.

Kun siinä makasin rukoillen, avautui taivas ylitseni ja huone täyttyi sen valolla. Tämä tapahtui hereillä ollessani. Olihan vielä päivä. Näin useita kuvia, toisen toisensa jälkeen. Kun joku niistä ikäänkuin tarttui minun käteeni, johdatti se minut kaikkiin muihinkin. Minulle näytettiin neljä piiriä:

Ensimmäinen piiri

oli pieni, epämiellyttävä. Pelkäsi astua sisään, kun näki, että se on niin ahdas, ettei sinne voi ottaa mitään mukaansa.  Se oli ainoastaan kuin pimeä porttikäytävä.

Joka sitä lähestyi, huomasi Jumalan pyhän läsnäolon. Pitikö minun tavata Jumala? Hänen edessään en voi seistä. Minä tunsin niin kipeästi ja sain sen myös kokea, että olin syntinen ihminen.

Kaikki, jotka olivat minun mukanani, joutuivat sisälliseen hätään. Tämänkö läpi minun täytyy kulkea, tullakseni autuaaksi? Minä tahdon tulla autuaaksi, mutta en voi näin nöyryytettynä ja melkein alastonna astua Jumalan eteen. Eikö ole mitään muuta mahdollisuutta?

Monta enkeliä, hyviä ja pahoja, koetti päästä määräämään, mitä tekisimme.

Oli paljon sieluja, jotka taistelivat, mutta kääntyivät kuitenkin lopulta takaisin. Se maksoi liian paljon. Herra Jeesus sanoo: moni tahtoo päästä sisälle, mutta ei voi, koska he eivät täydellä todella pyri tänne.

Mutta sen, joka päätti antaa Jumalalle kunnian, täytyi aivan yksin, jokaisen erikseen, kulkea tämän piirin läpi. Sen jälkeen näin

Toisen piirin.

Se oli isompi ja valoisampi. Joka siihen astui, joutui Jumalan valoon, jossa pelästyi itseään. Kun minä jouduin sinne, tulin mustaksi kuin neekeri, kuin alaston, musta syntinen, jossa kaikki on sairasta ja kelvotonta. En voinut itseäni auttaa. Seisoin siinä aivan avuttomana ja kadotettuna.

Tulin vakuutetuksi siitä, että minun täytyi tulla perinpohjin uudistetuksi, kaikkien jäsenteni täytyi uudistua. Sillä ei mikään, joka meistä lähtee, kelpaa taivaaseen. Ja kuitenkin täytyi meidän päästä sinne. Jumala tahtoi niin. Sen vuoksi näkevät pyhät enkelit meistä vaivaa, että pääsisimme Jumalan kunniaan.

Tämän piirin läheisyydessä näin syvän kuilun ja tulisen taistelun; täällä työskentelivät pimeät henget, vietelläkseen keitä vain taisivat. Sen yli, joka ei irtautunut synnistä, sai saatana suuren vallan, kunnes lopulta syvyys hänet nieli. Miten osaisin minä välttää vaaran? Minä en saanut panna mitään esteeksi Jumalan työlle minussa. Se tapahtuu niin helposti. Minä rukoilin Jumalaa: - Älä säästä minua. Anna minun löytää armo! Ota minut sellaisena kuin olen. Tiedäthän, että tahdon nähdä Sinut ja Sinun kunniasi!

Silloin näytti enkeli minulle kirkkaan virran, johon minun piti sukeltaa. Ja kun jälleen tulin pinnalle, olin uudistettu ja valkea. En enää nähnyt syntisiä jäseniäni, olin nyt kokonaan Hänen omansa, olin Häneen sidottuna ainiaaksi. Hengitin keventynein mielin, iloitsin suuresti ja näin, että taivaassakin iloittiin minun kanssani. Paljon enkeleitä ympäröi minut ja heidän kasvonsa loistivat ilosta, kun he veivät minut

Kolmanteen piiriin.

Siellä oli hyvin valoisaa ja valo tuli yhä kirkkaammaksi. Tuntui niin hyvältä, kestetyn taistelun jälkeen, olla tässä valossa. Olin kasvanut ja uudistunut. Olin kyllä valkoinen, mutta tässä valossa näytin likaisenvalkoiselta, enkä siis vielä ollut valmis seisomaan Jumalan istuimen edessä. Mutta tunsin pyhityksen voimien liikkuvan, ja sen pyhitystyön, minkä Jumalan Henki minussa suoritti, täytyi minun sallia tapahtuvan ja käyttää sitä hyväkseni. Joka sisäisen olemuksensa puolesta ei kuulu taivaaseen, ei voi tätä kestää. Pyhä Henki tahtoo tehdä enemmän kuin vain saattaa meidät kääntymykseen, se tahtoo pyhittää meidät läpikotaisin. Jumala ei tahdo vastaanottaa meitä likaisenvalkoisina, meidän täytyy tulla valkoisemmiksi kuin lumi. Tämän painoi Jumala syvälle mieleeni, kun näin

Neljännen piirin.

Kuka voi kertoa mitä täällä sain nähdä? Miten avara ja vapaa ja ihana olikaan tämä paikka, ja miten paljon autuaita! Niitä tuli tänne yhä enemmän. Silloin ajattelin: missähän on tilaakaan näin monelle?

Ja minä huomasin, että kuta suuremmaksi heidän lukunsa kasvoi, sitä enemmän tuli myöskin tilaa; se venyi ja laajeni jokaista varten aivan kuin olisi koko ihanuus, jossa olimme, kuulunut yksin vain tälle yhdelle.

Täällä oli sanomaton, ihana ilo. Tuli pakostakin mieleen: mitäpä tietää meidän kurja maamme siitä, mikä todella on iloa. Tämä piiri oli Jumalan asunto ja autuaitten olinpaikka. Heidän kaikkien täytyi lähestyä valkoista istuinta, jolla Jumala, Isä, istui ja Jeesus hänen oikealla puolellansa. On mahdoton kuvata, miten hyvä sielullamme oli olla tässä Jumalan läheisyydessä.

Tämä piiri ei ollut valkea, ei lumivalkoinen — maan päällä ei ole mitään niin valkoista kuin se. Siellä oli kaikki hohtavan kirkasta, yksinomaan valoa, joka lähti Karitsan istuimesta ja läpitunki kaiken. Olimme puetut kirkkaisiin, valkoisiin vaatteisiin tässä riemuitsevan palvomisen ja autuaallisen taivaanilon paikassa. Miten pyhä olikaan tämä paikka! Kaikki oli tässä pyhää, yhtä pyhää kuin Jumala itse. Mutta Jumalan pyhyys ei enää vaikuttanut meihin masentavasti eikä peloittavasti. Tämä ihanuus teki vain niin sanomattoman hyvää sielullemme.

Minä näin Vapahtajan loistavan voiman ja arvelin, olikohan sillä kaikkialla niin suuri vaikutus kuin täällä? Rupesin kulkemaan ympäri piiriä (vaikka kaikilla autuailla olikin oma paikkansa, saattoivat he kuitenkin liikkua vapaasti kaikkialla.) ja katso, Jeesuksen kirkkaudella oli kaikkialla sama voima. Oli, kuin Hänen majesteetistaan olisi virrannut kuuma hehku. Mutta tämä kaikki oli vain Hänen säteilevää rakkauttaan.

Hän istui Jumalan oikealla puolella, maailman Lunastaja, Jumalan Karitsa, joka kunniassaan oli kaikkia muita kirkkaampi. Hänen silmiinsä oli minun nyt lupa katsoa.

Oi, sitä anteeksiantavaa rakkautta, sitä ylhäisyyttä, mikä loisti Hänen silmistään! En tiedä miten puhuisin noista silmistä: ne vetivät puoleensa vastustamattomasti . . . - Sinä autuaaksi tekijä, Sinä olet välittäjänä Jumalan ja ihmisten kesken. Hänen puoleensa tunsi itsensä vedetyksi, niin että unohti, miten pyhä Hän oli. Hänen luonaan tunsi itsensä niin vapaaksi. - Sinä olet syntisten Lunastaja, joka meille avasit taivaan.

Kun näin Hänet tällaisena, jouduin vallan tolaltani. Minun täytyi unohtaa, että Hän istui Jumalan oikealla puolella, täytyi astua Hänen eteensä, polvistua Hänen eteensä ja sanoa Hänelle: - Herra Jeesus, Sinun on ansio siitä, että minä olen täällä, että saan nähdä tällaista ihanuutta.

Silloin nosti Hän minut hellästi ylös aivan kuin olisi tahtonut sanoa: - Kaikki on hyvin. En enää voinut pidättää kyyneleitäni. Kiitollisuus minut, syntisen, sai itkemään. Niin, äiti, senhän ymmärrät! Tunsin suurta velvoitusta ikuisesti Häntä kiittää, Häntä ylistää ja yhdyin nyt autuaitten kiitokseen, hallelujaan: - Kunnia ja kiitos Sinulle, Jumalamme, ja Karitsalle! Kaikki tämä oli niin pyhää, niin ihmeellistä.

Olin kuten maan päällä sanotaan, taivaassa. Tämän jälkeen otettiin minulta kaikki tämä ihanuus pois. Minä kysyin: - Herra, mitä tahdot tällä minulle ilmoittaa? Tunsin niin selvästi, että se jotakin merkitsi. Kun makasin miettien vuoteellani, kuulin äänen sanovan: - Tämän olet nähnyt, nyt saat myös tietää kotimatkastasi.

Siihen ilmestyivät valkoiset vaunut. Liitelin ylös maasta, joka laajana piirinä hävisi altamme. Ilmapiirissä, jossa saatana ja hänen henkensä hallitsivat, huomasin olevani nopeiden, villien ratsastajien ympäröimänä. Heitä suututti, että olin niin hyvin suojattuna. He tunkeilivat riehuen ympärilläni: en saisi matkustaa taivaaseen. Mutta vaikka heitä oli niin paljon, eivät he kuitenkaan voineet kovasta vihastaan huolimatta ottaa minua. Minähän olin Jumalan pyhiinvaeltaja — ja kiiruhdin kohti autuaallista kotia. - Ei kukaan voi heitä riistää minun kädestäni. Tunsin itseni niin turvatuksi Jumalan rakkaudessa, joka minua kantoi. Alapuolellani oli nyt maa kaikkine taisteluineen ja tuskineen. Sydän löi aina voimakkaammin, kunnes tulin sinne ylös, missä minua riemulla tervehdittiin kirkkaudessa, joka jo aikaisemmin oli minulle näytetty.

- Iloitsen siitä, että sain koko yön olla yksin. Minun täytyi pysyä hiljaa rukouksessa tämän ylen voimakkaan vaikutelman vuoksi ja minä tiesin; Jumala on läsnä, rukoile Häntä, sieluni, ja ylistä Herraa, joka on valmistanut sellaisen ihanuuden niille, jotka Häntä rakastavat.