”Kun tuntui, ettei mikään muu auttanut, Isä meidän -rukous auttoi”

 

Tarmo Ahonen, 65 ja Sointu Ahonen, 64, Hanko

 

50 vuotta sitten 14-vuotias tyttö rukoili Tarmo Ahosen puolesta.

Tarmo kärsi masennuksesta ja ahdistuksesta. Hän pelkäsi ajautuvansa itsemurhaan.

Tarmo ajatteli silloin, että jos Jumala on olemassa, hän voisi jakaa kokemuksensa jonkun kanssa, tarttua siihen mahdollisuuteen.

– Siinä hetkessä silmäni aukesivat uudella tavalla. Ikään kuin eksistentiaalinen ovi olisi avautunut, ja ymmärsin elämää uudella tavalla. Tulin uskoon.

Se on Tarmon elämän autenttisin kokemus. Sama syvän yhteyden ja turvan tunne on kannatellut, vaikka kamppailu on jatkunut läpi elämän.

Myöhemmin monet unelmat ja rukoukset ovat käyneet toteen. Nuorena Tarmo rukoili Jumalalta, että saisi nuorten leirillä näkemänsä kaunottaren puolisokseen.

Nyt Tarmo ja Sointu Ahonen ovat olleet naimisissa 42 vuotta. Perheeseen on siunaantunut kolme lasta ja kahdeksan lastenlasta. Aviopari muistaa heitä kaikkia rukouksissaan nimeltä mainiten.

– Aamuhartaudessa rukoillaan myös lasten kahden koiran ja Nutella-hamsterin puolesta, koska psalmeissa sanotaan, että ihmistä ja eläintä sinä autat Herra.

17 yhteisen vuoden jälkeen aviopari ajautui kriisiin.

– Kun tuntui, ettei mikään muu auttanut, Isä meidän -rukous auttoi. Joka ilta lausuimme sen sängyssä ja pidimme toisiamme kädestä kiinni.

Tarmo ja Sointu Ahonen katsovat nyt elämäänsä taaksepäin ja miettivät, kuinka hyvin asiat ovatkaan. Tarmo opiskeli teologiaa ja filosofiaa. Jo antiikin kreikassa pohdittiin paljon onnellisuutta. Tarmo kiteyttää onnellisuuden niin, että se tulee sivutuotteena, kun unohtaa itsensä palvomisen ja keskittyy ihmisten palvelemiseen.

– Etsivä löytää aarteen, eli rakkaudellisen Jumalan, ja Jeesuksen opetukset. Olemme aarteen päällä, mutta ei uskalleta kaivaa, eli pysähtyä.

Myös Sointu Ahonen sanoo, että onni löytyy itsestä.

– Se löytyy sisimmän rauhasta, mutta sen voi hukata monta kertaa päivässä. Jeesus kulkee kanssani käsi kädessä, ja se on minulle se onnen ydin.

Kun lähdemme, he kysyvät, saavatko muistaa meitäkin aamuhartaudessaan.