Ostimme vaimoni kanssa talon Viialassa 1983. Se oli vanha hirsitalo rakennettu 30-luvulla. Rostin perikunta myi talon meille halvalla. Talo oli pitkään seissyt kylmänä ja vaati suuren remontin ennen kuin saatoimme asettua siihen kodiksi. Olimme kolmannet uskovat järjestyksessä taloa asuttamassa. Siunattu paikka siis. Myöhemmin luin eräästä kirjasta Rostin pariskunnan todistuksen ja tällainen se oli:

KARILAS — TIILIKAINEN - KUIN KUVASTIMESTA - KUVA JA SANA - 1950

 
Karjalan siirtolaisten uudet kodit ovat rakennetut eri puolille Suomea. Sotavuosien tuska on painunut johonkin hyvin syvälle niiden asukkaiden sisimpään. Hymy kohtaa jälleen kynnyksen yli astuvan vieraan. Saimme Viialassa pistäytyä eräässä tällaisessa kodissa, kodissa, jossa ilokin nousee syvältä.

Isäntämme, sähkötyömies Tauno Rosti ja hänen vaimonsa Maija ovat kotoisin Harlusta, jossa edellinen oli Wärtsilä-yhtymässä 20 vuotta koneenhoitajana. Nykyisin hän työskentelee Viialan faneeritehtaassa korjaamon puolella.

Viialan seurakunnassa on vilkasta hengellistä elämää. Sen keskuksena on äskettäin valmistunut kirkko, jonka alttaritaulu jo on sanaton saarna. Se ei niinkään viritä katsojan mieltä ylevään hartauteen, pikemmin tekee hänelle selväksi sen henkivaltojen taistelun, jonka keskellä suuren tehdaspaikkakunnan asukas elää. Mutta arjen keskellä Jeesus Kristus toimii.

Viialan kirkossa on löytänyt paikkansa myöskin haastateltavamme. Hän kertoo iloitsevansa erityisesti seurakunnan keskuudessa toimivasta miesten Raamattupiiristä. Saamme aiheen kysyä, miten hän on löytänyt tiensä tämänlaisten »harrastusten» piiriin.

— Se on pitkä juttu, veli Rosti vastaa lisäten:

— Mutta samalla se on todistus Jumalan pitkämielisyydestä syntistä miestä kohtaan.

— Meitä jäi viisi lasta varhain isästämme orvoiksi. Itse olin vasta kuudennella vuodella, kun isäni kuoli; Ennen kuolemaansa hän pyysi meidät kaikki vuoteensa ääreen. Oli helatorstai. En muista muuta hänen puheestaan kuin ne sanat, jotka hän minua osoittaen lausui: »Tuo poika se painaa monta kilometriä.» Kuumeessa kun hän oli, sekaantuivat mitat ja painot hänen mielessään! Äitini selitti myöhemmin, mitä isäni oli tarkoittanut. Hän oli arvannut, että minusta tulisi äidille raskas taakka. Sillä äitini oli rukoileva äiti ja maailma vei minut kokonaan.

— Kuusitoistavuotiaasta saakka viinapullo tuli minulle hyvin tuttavaksi. Parinkymmenen iässä aloin käsittää, ettei tällainen meno kauan vetele. Päätin yhä uudelleen ja uudelleen luopua viinasta, mutta parannusta kesti vain maanantaista lauantaihin. Mutta äitini rukoili, ei nukkunut, kun olin ulkona. Hän valvoi ja rukoili rukoilemasta päästyäänkin.

— Sitten avattiin paikkakunnallamme pelastusarmeijan osasto, veli Rosti kertoo edelleen. — Olin aina pitänyt iloisesta laulusta ja laulu se kai minut veti armeijan kokouksiin. Siinä sivussa oli kuultava todistuksiakin. Ja Jumalan sana alkoi vähitellen muokata minua. Kerran sitten laulettiin sellainen laulu, josta minäkin sain voimaa lähteä katumuspenkille. Tällaiset sanat siinä olivat:

En parantaa voi itseän',

Ei päätöksen' näy kestävän.

Sä lähde ikielämän,

käyn luokses' tällaisna ....

— Ihme tapahtui. Kun ikielämän lähteelle pääsin, ei enää tarvinnut mennä janoon viinapulloa hakemaan.

— Vielä kuitenkin niskoittelin, haastateltavamme tunnustaa. — En tahtonut ihmisten edessä sovittaa rikoksiani. Mutta tästä oli pahat seuraukset. Aloin kylmetä ja pensistyä tottelemattomuuteni tähden. Miten minun olisi käynytkään, ellei minulla olisi ollut niin pitkämielinen Jumala. Kaksikymmentä kaksi vuotta Hän kärsi minua tällaisena. Sitten Hän lähetti uuden kutsun. Sain unissa tämän sanan: »Koska et ole kylmä etkä kuuma, niin minä oksennan sinut suustani». Tämä hätkähdytti.

— Vihdoin, neljä vuotta sitten, lähdin Jyväskylään kristillisille miestenpäiville. Siellä otettiin lopullisesti luulot pois! Tunsin itseni auttamattomasti »mustaksi lampaaksi». Silloin päätin: Oli hinta mikä hyvänsä, nyt pitää tulla selvä!

— Sain voimaa kokouksessa nousta ja sanoa julki toivottoman tilani. Kokouksen jälkeen menin erään sananjulistajan puheille. Siunauksen esteet poistuivat ja sen jälkeen sain elää elämäni ihanimman pääsiäisen. Näin ihmeellisesti Jumala kuuli äitini rukoukset ja vastasi niihin, veli Rosti lopetti todistuksensa kasvot siunaavista muistoista loistaen.

— Sen jälkeen olen itsekin yhtä mittaa saanut kokea, että Jumala kuulee ja vastaa, hän vielä täydentää. — Olimme kovassa hädässä, kun neljän kuukauden ikäinen tyttäremme oli kuolemaisillaan. Polvistuin hänen vuoteensa äärelle ja rukoilin, että Herra antaisi tytön elää vielä kymmenen vuotta.

— Herra kuulikin rukoukseni, tyttäremme sai elää kymmenen vuotta mutta ei enempää. Olin kokonaan jo unohtanut rukoukseni. Muistin sen vasta sitten, kun lapsemme kymmenen vuoden kuluttua lähti luotamme.

— Jos nyt muistojen maailmasta katseen kääntäisitte tulevaisuuteen, niin mitä sanoisitte, kyselemme.

— Tahtoisin näinä jäljellä olevina aikoina toimia Jumalan valtakunnan hyväksi. Toivoisin itselleni edes hivenen verran sitä henkeä, joka — ilman sanojakin — vaikuttaisi työpaikalla tovereihini. He ovat reiluja miehiä, mutta kun en saa heitä sanankuuloon, täytyisi minun elämälläni voida todistaa...

Keskusteluumme on sanonut sanansa myöskin talon emäntä, Maija Rosti, joka ahkeran Martan tavoin on kattanut herkullisen ruokapöydän monelle matkustavalle sananjulistajalle. Entisenä pelastusarmeijan kapteenina hengellinen työ on hänelle rakasta ja läheistä. Evankelioimiskokouksessa hänellä on herättävä sana sisarille, niin nuoremmille kuin vanhemmillekin.

Viialassa ei ole Kristus vain alttaritaulussa. Hän kulkee samoja polkuja kuin tehtaiden miehet ja naiset. Hän etsii avoimia ovia tullakseen sisään niinkuin on tullut tähänkin karjalaiskotiin.

PELASTUSLAULUJA

1. Oi, Jeeesus, mua armahda!

Jos et sä auta, hukun ma.

Nyt synnin vallast' pelasta;

Käyn luokses tällaisnaan.

:,: Käyn luokses tällaisnaan :,:

Sä kuolit, Jeesus, eestäni.

Käyn luokses tällaisnaan.

2.Oon heikko, kurja, avuton,

Vaan eestän' veres vuonnut on,

Mi sielun saattaa elohon.

Käyn luokses tällaisnaan.

3.En parantaa voi itseän',

Ei päätöksen' näy kestävän.

Sä lähde iki-elämän,

Käyn luokses tällaisnaan.

4.Oon jalvoillasi, Karitsa,

Synnistä minut vapahda,

Ja elonvoimas lahjoita.

Käyn luokses tällaisnaan.

Eliza H. Hamilton