Moni vanha hengellinen kirja, jonka olen
lukenut, on ollut Aune Krohnin suomentama. Hän on myös itse kirjoittanut useita
kirjoja. Aune Ottilia Krohn eli 1881-1967. Hän oli suomalainen kirjailija ja
hengellisen kirjallisuuden suomentaja. Krohnin sisaruksista on tehty
tutkimuksia ja väitöskirja, jonka pää näkemyksenä oli naisasian edistäminen
Suomessa itsenäistymisen aikoihin. Mutta hengellisesti näillä tutkimuksilla ei
ole juurikaan annettavaa.
Krohnin vanhemmat olivat professori
Julius Krohn ja hänen toinen puolisonsa Maria Lindroos. Hänen täyssisarensa oli
kirjailija Aino Kallas ja sisaruspuoliaan ensimmäisestä avioliitosta olivat
kirjailija Helmi Setälä, säveltäjä Ilmari Krohn ja kansanrunouden tutkija ja
professori Kaarle Krohn. Suku oli juuriltaan saksalaista, aikoinaan leipurin
ammattia harjoittanutta ja tullut Suomeen Pietarista. Aunen isä Julius Krohn
oli virsikirjakomiteassa 1800 luvulla ja vaikutti merkittävästi virsien
uudistamiseen. Hän hukkui purjehdusmatkalla Viipurinlahdella 1888. Tämä tapaus oli
Aunelle kova pala ja jätti pysyviä haavoja hänen mieleensä.
Sisarten välit eivät olleet kaksiset,
joka johtui Aunen uskovaisuudesta ja muiden sisarten maailmallisuudesta.
Kodissa toiminut vanha keittäjänainen oli hänelle merkittävä johdattaja Jeesuksen
tuntemiseen. Hengellisen etsintänsä aikana hän kävi mm. vapaakirkollisten,
metodistien, laestadiolaisten sekä NNKY:n kokouksissa. Evankelisuus vetosi
häneen voimakkaasti myöhemmin ja hän toimi herätysliikkeen piirissä
aktiivisesti. Hän oli aina luterilainen. Aune tuli uskoon 1908 ollessaan
27-vuotias, kun Keuruulla ollessaan hoitamassa terveyttään parantolassa meni
lestadiolaisten seuroihin. Siellä eräs maallikkosaarna vaikutti niin, että hän
koki löytäneensä sen, mitä oli etsinyt:
- Tämä oli minulle vuosikautisen etsinnän
löytöhetki. En vieläkään ymmärrä paljoa, mutta siitä alkoi tämä uusi taival.
Tulin tätä tietä saamaan, mitä kirkon dogmit julistavat. Kukaan ei ollut
mukana, kukaan ei pakottanut koskaan, ei kysynyt mitä ajattelen. Kaikki aukeni
sisältäpäin etsivälle ja kolkuttavalle.
Aune sitoutui kotiin ja äitiinsä
hoivaamiseksi lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Äiti oli lapsilleen etäinen,
sulkeutunut persoona, joka ei osannut osoittaa rakkautta eikä huolenpitoa. Hän
ei pitänyt tyttäriään sylissä. Aune Krohn oli ainoa lapsista, joka kiinnostui
äitinsä historiasta. Hän hahmotteli äitinsä julkista kuvaa osana naisten ja
koulutuksen historiaa kirjoittamalla äidistään useamman artikkelin, jotka
julkaistiin lehdissä ja myöhemmin 1955 muistelmakokoelmassa Menneitten aikojen
tarinaa. Aune elätti itsensä ja äitinsä ennen kaikkea kirjojen kääntämisellä
(kaikkiaan 110) sekä lasten- ja nuortenkirjojen ja runojen kirjoittamisella (7
kpl) taloudellisesti ahtaassa tilanteessa. Hän toimi myös uskonnonopettajana koulussa
ja Sörnäisten kristillisessä opistossa sekä lastentarhaopettajaseminaarissa.
Hän opiskeli itse Suomen Lähetysseuran naislähettikoulussa sekä piti
yksityisoppilaita. Helsingissä Aunella oli siis monenlaista viritystä
tulevaisuuden suhteen. Hän kirjoitti:
- Uskossa on kysymys ratkaisusta, jolla
on täysin keskeinen asema ihmisen elämässä, ratkaisusta, joka on iäisyysvakava
asia, on kysymys elävästä pyhästä Jumalasta ja ihmisen suhteesta häneen. Ja jos
niin on, ymmärrämme kaikki, ettei voi olla kysymys mistään tilapäisestä
harrastelusta, vaan itse asiassa ihminen jo sillä, että tahtoo vain “harrastaa”
uskon asioita, ratkaisee suhteensa Jumalaan kielteisesti ja nurjasti, kun hän
näet pitää tätä asiaa niin halpana, että sen rinnalla monet muut asiat ovat hänen
elämässään eri sijalla ja etualalla.
Aune oli uskossa innokas ja kantaaottava,
se kärjisti suhteita sukulaisiin, jotka kokivat Aunen tuomitsevan heidän elämän
tyylinsä ja maalliset harrastuksensa. Mutta syvimmältään Aune luki Raamatun
sanaa niin kuin tulisikin käytäntöön ja elämään soveltaen. Tämä tapa ärsyttää
yleensä muotojumalisia ja nimikristittyjä, jotka eivät ole tehneet
uskonratkaisua, eivätkä antautuneet Jeesuksen omiksi. Hän otti osaa seurakunnan
toimintaan ja vaati myös siellä kirkon suuntautuvan Jumalan sanan mukaan myös
käytännössä:
- Meille riittää, että tämä
persoonallisen pelastuksen evankeliumi on ollut läpi vuosisatojen yhä uudestaan
elävää sanaa, jota ei ole mikään voittanut eikä voita. Siitä odotamme tällekin
omalle ajallemme syvämuokkaajaa, jotta myös sosiaalisen vanhurskauden kylvö
jaksaisi nousta oraalle ja tuottaa hedelmää. Odotamme siinä elävässä toivossa,
että todellisen vanhurskauden valtakunnan tuo hän, joka kerran tulee. Siinä
valtakunnassa saa sitten sijansa myös se, mitä me täällä heikkoudessa isoamme
ja janoamme ja vajavaisin inhimillisin voiminemme yritämme toteuttaa hänen
tähtensä, joka on voittanut ja pelastanut meidät.
- Mutta vaikka kirkko jakaisi omansa
viimeistä ropoa myöten, niin se otettaisiin kyllä vastaan, mutta eivät näin
autetut ihmiset silti ota Jumalaa vastaan…. Niinpä ei korjaustakaan tule
julistuksen muuttamisesta ihmisille kiintoisammaksi, ei ajan kysymysten esille
ottamisesta evankeliumin sijasta, vaan totuuden näkemisestä nykyajan ihmisestä
ja hänestä Jumalan edessä heränneestä huolesta. Sellaisesta huolesta, joka ajaa
Jumalan työntekijät kujille ja aitovierille keskustelemaan ihmisten kanssa
siitä, mikä on vihossa heidän elämässään sisäisesti ja ulkonaisesti, siitä,
mikä heidän rauhaansa tulee, heidän vieraantumisestaan Jumalasta.
- Sen tekee sanoma pelastuksen Jumalasta
ja Jumalan pelastuksesta. Jollei tätä julistusta enää ole, kuolevat ihmiset
sisäisesti Jumalalle.
- Varmaa on myös, että vain
persoonallisesti evankeliumin uudistama ihminen tahtoo pysyvästi kuunnella
elämänvanhurskauden puhetta. Toiset voi ajan henki sytyttää hetkelliseen
intoon, mutta se palaa lyhyesti loppuun kuin olkivalkea, kun ylläpitävä voima
puuttuu. Vain nuo ihmeelliset sanat: "Kristuksen tähden" — elävästi
omaksuttuina — antavat jatkuvasti kumpuavan elämän voiman.
Aune asui Hattulassa useita vuosia
ystävänsä Liisan kanssa samaa kotia, heillä oli yhteinen usko, he olivat
sisaria Herrassa ja heillä oli sielujen sympatia. Tosin kahden yksinäisen
naisen yhteisasuminen herätti myöskin arvostelua. Heidän kotinsa, Toivolan talo
oli 1920- ja 30-luvuilla Parolan hengellisen elämän keskuksena, jossa
kokoonnuttiin niin kirjallisuuspiiriin, raamattupiiriin, keskustelemaan ja
hartaustilaisuuksiin. Aune korosti Jumalan sanan merkitystä ja oli sen
julistaja eri tilaisuuksissa. Hän soitti pianoa ja säesti lauluja. Kun Liisa
kuoli -38, heidän pitkäaikainen ystävyytensä loppui ja Aune oli kovin murtunut,
yksinäinen ja kirjoitti:
- Ennen vanhaan minua kannatti juuri usko
Jumalaan, mutta kun hän tuiki peitti minulta kasvonsa, että sairaimmillani
ollessani jäin pahojen ihmisten käsiin puhumattakaan kaikesta muusta, on
taisteluni toisinaan ylivoimaista kamppailua sielun terveydestä. En tiedä,
milloin Jumala uudelleen kirkastaa kasvonsa minulle raukalle.
- En niiden raskaiden koettelemusten
jälkeen myöskään tunne voivani puhua lapsille, tuskin kenellekään. Jumalasta.
Korkeintaan voin puhua jonkun syvissä vesissä vaeltaneen kanssa. Julistaa en
enää osaa, nimittäin kadotin itse Jumalan näkyvistäni. — Niin kauan kuin
hengellinen työ kauhistaa, ei ole sen aika. Siihen liittyy nimittäin liian
suuri edesvastuu, jonka alle juuri sorruin, ja toisten liian suuri nojaaminen.
Mitä ikinä voin nykyään irti saada, sen tarvitsen tyystin oman nälkiintyneen
sieluni voimaksi — ja sehän on vallan aliravittu yhä vielä, taistelee itsekin
Jumalasta kuin hukkuva.
Aunen kirjallisessa tuotannossa
Kristuksella oli suuri asema ja hän korosti uudestisyntymisen kautta
vaikuttavaa uutta elämää, sen asennetta sekä tekoja ja puheita. Hän edusti
pietismiä ja herätyskristillisyyttä omassa ajassaan. Hän ei tyytynyt vain
muodolliseen tapakristillisyyteen, jota kyllä löytyi joka paikasta väsyksiin
asti. Kristillisyys oli hänelle luopumista, itsensä kieltämistä Herran asian
tähden, Jumalan tahdon etsimistä, Jeesuksen henkilön korottamista. Hän sanoi
Jeesuksen veren olevan uskovan voiman lähde ja armon edellytys. Ilman sitä hän
piti kaikkia siveellisyys pyrkimyksiäkin pohjimmiltaan vain vihamielisyytenä
Jumalaa vastaan. Tällä tavoin hän nousi omavanhurskautta vastaan.
- Tarvitaan oikeastaan koko elämä
murtamaan meitä, ennen kuin löytyy se köyhä syntinen, joka tarvitsee Kristusta,
se ihminen, jonka vaa'assa ei "uusi siveellinen ihminen" enää paina
mitään — se on punnittu ja köykäiseksi havaittu, kun taivaan oven pitäisi
avautua.
- Kun emme löydä enää mitään itsestämme,
tulee Kristus meille todella kaikeksi kaikessa. Mikään ei voi enää
vahingoittaa, sillä ei maailma, synti eikä saatana pysty Kristukseen….
"Sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua peljättäisiin."
Jumalan paljastuva määrätön rakkaus on vavisuttava asia, eikä mikään muu erota
ihmistä synnistä. Näin ovat todellakin "murheelliset autuaita", sillä
he ovat armahdettuja syntisiä, ei teoriassa, ei korulausein, ei sanahelinänä,
vaan mitä reaalisimmin Kristuksen kalliissa veressä…. Ihminen, jonka Jumala
tekee kärsimyksen kautta "ylenmäärin syntiseksi", syntiseksi
siinäkin, missä hän omantuntonsa ja sisäisen ihmisensä puolesta ei olisi
tahtonut, riitelee Jumalaa vastaan niinkuin Job viattomuutensa puolesta.
Aune käänsi suomeksi Titanik-hymninä
tunnetun laulun "Sua kohti Herrani" (Nearer, my God, to Thee, Sarah
Adams 1805—1848), joka sai uskovien piirissä suuren suosion ja on vielä
nykyäänkin virsikirjassamme.
1.Sua kohti, Herrani, Sua kohti ain,
mua joskin ahdistaa luokses risti vain.
Kuitenkin laulunain soi täällä kulkeissain:
sua kohti, Herrani, sua kohti ain!
2.Kun päivä kätköhön pois pilviin käy,
yö synkkä yllättää, tietä kun ei näy.
Niin nostan kaivaten taivaalle katsehen,
sua kohti, Herrani, sua kohti ain!
3.Tie taivaan nähdä suo, luokses mi vie,
jos täällä synkeys kuinkin suuri lie!
Oi, ollos lohtunain, suojaasi kätke ain.
sua kohti, Herrani, sua kohti ain!
4.Kun taival päättynyt on viimeinen,
kun sielu taivaaseen liitää riemuiten.
Ei tuskat yltää voi, kirkkaana laulu soi:
sua kohti, Herrani, sua kohti ain!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti