Niin he menivät huoneeseen ja näkivät lapsen ynnä Marian hänen äitinsä. Ja he lankesivat maahan ja kumarsivat häntä avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa ja suitsuketta ja mirhaa. Matt.2:1

 

Tässä tietäjät opettavat meille oikeaa uskoa; kuultuaan Miika profeetan kirjassaan saarnaavan sanaa, he eivät ole laiskoja ja hitaita uskomaan. Ensiksikin he hairahtuvat, mennessään Jerusalemiin, pääkaupunkiin: he eivät löydä häntä. Tähtikin on hävinnyt! Meidän mielestämme he varmasti ajattelivat seuraavasti: Mikä vahinko! Olemme hukkaan tehneet tämän pitkän matkan. Tähti on pettänyt meidät — se oli harhanäky! Jos todella kuningas on syntynyt, niin totta kai hän löytyy pääkaupungista: kuninkaan linnassa hän makaa! Mutta nyt: me saavumme, tähti häviää, emmekä me tapaa ketään, joka hänestä mitään tietää; me muukalaisetko siis olemme ensimmäiset jotka kerromme hänestä — hänen omassa maassaan ja kuninkaan kaupungissa! Epäilemättä heidänkin mieleensä, koska he vielä osaksi olivat lihaa ja verta, on juolahtanut tällaisia tai tämäntapaisia ajatuksia; he ovat uskossaan saaneet suorittaa varsin ankaran kamppailun. Luonnollinen järki ei olisi tässä mitenkään voinut kestää; se olisi heti, kun ei kuningasta löytynytkään niin kuin se oli kuvitellut, ollut nyrpeissään.

Mutta Jumala rohkaisi ja vahvisti taas tietäjiä tähden esiintymisellä: se kulkee jälleen heidän edellään vielä ystävällisempänä kuin edellisellä kerralla. Nyt he näkevät sen aivan läheltä, ja se on, heidän johdattajansa, nyt he ovat kaikesta varmoja eikä heidän enää tarvitse kysellä. Näin käy aina kristitynkin: hänen kestämänsä ahdistuksen jälkeen Jumala tulee hänelle niin äärettömän suloiseksi ja läheiseksi ja selvästi tunnetuksi: hän ei ainoastaan kokonaan unhota tuskaansa ja ahdistustansa, vaan jopa saa halua ja rakkautta tuleviinkin ahdistuksiin, vahvistuen vahvistumistansa, niin ettei enää niin helposti loukkaannu Kristuksen ulkonaisesti kummanmuotoiseen ja halpa-arvoiseen elämään, sillä hän on maistanut ja päässyt tuntemaan, että näin täytyy käydä: ihmisestä, joka tahtoo löytää Kristuksen, näyttää siltä kuin hän löytäisi paljasta häpeää.

Päästyään kiusauksestansa ja ylenmääräisestä ilosta kuin uudestisynnyttyänsä tietäjät ovat nyt vahvoja; he eivät nyt enää loukkaannu Kristukseen: he ovat voittaneet kovan kolauksensa. Vaikkakin he siis käyvät sisälle köyhään majaan, tapaavat sieltä köyhän nuorikon ja hänen viereltänsä poloisen lapsen, ja vaikka siis toistamiseen näyttää aivan toisenlaiselta kuin jos olisi kysymyksessä kuningas, eivät he taivu kiusaukseen, vaan suuressa, vahvassa ja täydessä uskossa he yksinkertaisesti seuraavat profeetan sanaa ja tähden todistusta, pitäen lasta kuninkaana; he polvistuvat hänen eteensä, kumartavat häntä ja antavat hänelle lahjoja. Kuinka valtava onkaan ollut tämä usko! Kuinka tyyten se on halveksinutkaan kaikkea sitä, mikä pyrkii luontoon vaikuttamaan!

Juuri tässä on evankeliumimme ydin. Se opettaa meille uskon luonnetta ja ominaisuutta: se on "ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy" (Hebr.11:1). Se riippuu kiinni vain Jumalan pelkässä sanassa, ojentautuen niiden asioiden mukaan, jotka se toteaa ilmaistuiksi ainoastaan tässä samaisessa sanassa, vaikkakin se sen ohessa tuntee paljon sellaista, mikä sitä houkuttelee pitämään turhana ja mitättömänä sitä, minkä sana sille sanoo. Mutta juuri sen, minkä luonto sanoo hulluttelemiseksi, se sanoo oikeaksi tieksi, murtaa esteet, antaa luonnon olla ymmärtäväisenä ja viisaana ja jää sen edessä höperöksi houkaksi. Näin se tulee Kristuksen tykö, löytäen hänet. Tässä pitää paikkansa Paavalin lausuma: "Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset” (1.Kor.1:25); sillä tunteminen ja uskominen eivät sovi toistensa kanssa yhteen.

teksti kirjasta "Hengellinen virvoittaja" Martti Luther