Kuolleet lehdet

Jacques Prévert (1900–1977) oli ranskalainen kirjailija, joka kirjoitti aikoinaan runon Les feuilles mortes, kuolleet lehdet ja runon sävelsi Joseph Kosma vuonna 1945. Se tuli tunnetuksi erään elokuvan kautta ja sitä ovat laulaneet lähes kaikki suomalaiset iskelmätähdet vuosien varrella. Se on surumielinen rakkauslaulu, josta ei oikein tiedä kuultuaan, että miten sen rakkauden sitten oikein kävi? Lapsuudessani muistan kuulleeni laulun monta kertaa, ja tutut ihmiset tanssivat sen tahdissa juhlapäivinä.

Näin se menee: Toivoisin sinunkin muistelevan päiviä kesämme kaunehimman. Aurinko hymyili suloisemmin, rinnallas armahin kun astelin. Kauan tuo kesämme kestänyt ei, pois halla sen kukkaset vei. Kesästä jäljelle jäi muisto vain, polttava kaipuu nyt on rinnassain. Laulu kulkee menneisyyden herkissä hetkissä, jolloin kaikki oli kesäisen valoisaa, helppoa ja ilon täyttämää. Ei työtä, vain onnellista kulkemista rakkaan kanssa sinne ja tänne. Kuin olisi hieman pallo hukassa, nuori ja hupsu? Ihmisethän näkevät usein asiat menneisyydessä kovin kullattuina, eikä siihen mahdu kurjuuden kuukaudet, kärsimysten yöt tai voimia kuluttavat ylämäet, ei sairauden uuvuttama sielu, ei masennusta kantava mieli, ei katkeruus, epätoivo, eikä epäuskon perkele. Ihmisiin vaan pakkaa aina pettymään ja kauneimmankin ulkokuoren alta pilkottaa itsekkyys ja hurskauden kaavun alta sudenkarva?

Ken muistoja mielessään kantaa, paljon hän voi omistaa. Ei niitä voi toiselle antaa, ne syömmehen kätkeä saa. Muistoissa on mukava elää ja muutamat ihmiset jaksavat aina muistella. Tuntuu, kuin heillä ei olisikaan tätä päivää ja vielä vähemmän tulevaisuutta?

Kun saapuu syys, niin lehdet puiston se hehkumaan saa loistoaan. Kuin ikävyys, mi kauniin muiston voi synnyttää, vaik suru jää. Hetken lehdet nuo vielä hehkuu, on loisto tuo jo viimeinen. Ovat muistojemme lehdet kuolleet, ne mennessään vie tuulonen. Syksyinen pudonneiden lehtien puistokatu on täällä pohjoisessa jokavuotinen ilmiö, joka valmistaa asukkaita talven tuloon. Moni näkee sen kuvaavan ihmiselämän ehtoota, vanhuuden taivuttavaa heikkoutta ja kuoleman läheisyyttä. Laulun lohduton melankolia uppoaa suomalaiseen mieleen, meillä ruska näkyy ja tuntuu ilma-alan jäähtymisenä, kun talvi alkaa hengittää huuruaan. Jos taas uskovaisen elämä on jatkuvaa syksyä, se vie ilon ja elämänhalun.

Hengellinen elämä on aina hyökkäysten ja erilaisten höykytyksien puristuksessa. Sairaana ihminen on kaikkein heikoimmillaan ja mittaa usein kokemuksistaan uskoaan huonolla menestyksellä. Tulee pohjanoteeraus. "ota pois kätesi minun päältäni, ja älköön kauhusi minua peljättäkö; sitten haasta, niin minä vastaan, tahi minä puhun, ja vastaa sinä minulle. Job 13:21-22. Kurjuuden koulussa mies haastaa Jumalaa tasaiselle, kirppu jättiläistä, luotu Luojaansa, mitätön Majesteettia. Pahaolo purkaantuu kiukutteluna kuin lapsella vanhemmalleen. Pian hän vertaa itseään kuolleeseen lehteen, joka lentää suuntaa vailla. "Lentävää lehteäkö peljätät, kuivunutta korttako vainoat, koskapa määräät katkeruuden minun osakseni ja perinnökseni nuoruuteni pahat teot...." 25-26. Taustalla on syyllisyys, synnit painavat tuntoa ja mieli on maassa. Katkeruus kuultaa läpi, sillä hän ei ole saanut oikeudenmukaista kohtelua Jumalalta - niin hän väittää.

Stressattu ihminen käyttäytyy juuri näin, mielen lokeroissa muhii kapina Herra vastaan, eikä tarvitse paljon lisätä kuormaa, kun tulee iso räjähdys, joskus se on loppuräjähdys - se on siinä. Tekemättömät työt, kyllästyminen, epäonni saavat aikaan kestämättömän tunnelman, joka purkautuu epäuskoisena valituksena.

Toinen vaikea alue hengellisessä kartassa on omavanhurskaus, joka kiusaa jokaista uskovaa ajoittain. Tämä ilmenee voimakkaana tahtomisena, yrityksenä olla hyvä ja näyttää kaikille uskovaisuuttaan, lainkuuliaisuuttaan ja menestyksen kunniakirjoja. Tämä vaiva on tyypillinen farisealaisuuden piirissä, mutta siitä löytyy joka lähtöön oma pikku versio tilanteeseen ja yhteisöön sovellettuna. Sillä on oma muotonsa kirkossa ja kirkon takana, se esiintyy karismaattisuudessa, vanhoillisissa ja uudistajissa, se löytää paikkansa lahkoissa ja herätysliikkeissä. Mutta sanan mukaan se on vain pelkkää saastaa, kuivia kuolleita, lentäviä lehtiä, jotka kahisevat kasassa (kuollut seurakunta, jonka tunnuslaulu on kuolleet lehdet?).

"Kaikki me olimme kuin saastaiset, ja niinkuin tahrattu vaate oli kaikki meidän vanhurskautemme. Ja kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niinkuin tuuli." Jes.64:6. Eräänä päivänä Pyhä Henki avaa ihmisten silmät ja he näkevät onnettoman tilansa, se on tosi vaikea hetki. Rehellisyys olisi eduksi ja totuuden löytäminen Raamatusta, muuten kuoleman kierre vain jatkuu, eikä sitä voi kuitata edes runsaalla toiminnalla ja uhraamisella. Mitä hyötyä on lääkkeestä, jota ei koskaan nautita. Nykyään voisi hyvin laittaa monen seurakunnan tunnuslauseeksi: Lakastuneiden lehtien haravamiehet, syksyn värit meidän kirkossa, tai minne tuuli kuljettaa? Hallitsemattomaan tilanteeseen voisi ottaa avukseen rukouksen, että Jumalan tahto tapahtuisi.

Yhteys Jesukseen on poissa, yhteys uskoviin on katkennut, elävästä seurakunnasta jäljellä on vain kasa kuolleita lehtiä. Syksy on lohduton, vuoden ilta, vanhuus, elämän ehtoo, työt on tehty, voima poissa. Siellä on kuitenkin yksi, joka on erilainen, hän on itse Kristus, Messias, Voideltu, uskollinen, täydellinen, virheetön, synnitön. "Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy." Ps.1:1-3. Nyt me kaikki syntiset saamme häneltä uuden elämän kääntymällä hänen puoleensa. Jeesuksen uskollisuus on yöllä ja päivällä uskovan kanssa, Herran lainkuuliaisuus tulee meidän eduksemme, Vapahtajan autuus luetaan uskossa meidän hyväksemme. Kristuksen tie on meidän pelastuksen tiemme. Jeesuksen lehti ei koskaan lakastu, se ei ole koskaan kuollut lehti. Hänen työnsä on siunaus Golgatan ristiltä Jumalan uhrikaritsana ja siellä on Uuden Liiton pelastuksen arkki, josta Nooa (merk. Lepo, lohdutus) lähettää taas kyyhkysen lentoon ja kun se tuo tullessaan tuoreen öljypuunlehden (1.Moos.8:11), on se merkki siitä, että joku onneton syntinen on ottanut vastaan jossakin Jumalan armon. 

Kun Jumalan kansa taisteli väkevää vihollista vastaan, kaikki merkittävä tehtiin silloin näkymättömissä korkealla vuorella, johon oli kiivennyt yksi vanhus, Jumalan palvelija. Sauvansa kanssa hän oli sinne mennyt uskossa, että Herra auttaa ja kaikki apu tulee Jumalalta, kaikki voima ja siunaus leviää hänen esirukouksensa välityksellä myös nuorempien hyväksi. Siellä hän sitten oli väsyneenä kädet kohotettuina Jumalan puoleen. "Ja niin kauan kuin Mooses piti kätensä ylhäällä, oli Israel voitolla; mutta kun hän antoi kätensä vaipua, olivat amalekilaiset voitolla. Mutta kun Mooseksen kädet väsyivät, ottivat he kiven ja asettivat sen hänen allensa, ja hän istui sille, ja Aaron ja Huur kannattivat hänen käsiänsä kumpikin puoleltansa. Näin hänen kätensä kestivät vahvoina auringon laskuun asti. Ja Joosua voitti amalekilaiset ja heidän sotaväkensä miekan terällä." 2.Moos.17:11-13. Mutta missä ovat tämän päivän Moosekset, missä Herraan turvaavat vanhukset, jotka johtavat Jumalan valtakunnan työtä täällä alhaalla? Missä ovat he, jotka uskaltavat käydä Herran eteen odottamaan Jumalan voittoa, hänen siunaustaan, hänen asioihin puuttumistaan ja ohjaustaan? Missä ovat nuoremmat, jotka tukevat vanhempia heidän jumalanpalveluksessaan? Eikö pikemminkin ole tavallista, että nuoriso ei jaksa yhteistä seurakuntaa, jossa kaikenikäiset kokoontuvat Jeesuksen luo? Vaan heillä pitää olla omat tilat, oma musiikki, omat puhujat, laulajat ja ohjelma? Jeesus ei ole enää kaiken keskus, Herran lunastamat sielut eivät olekaan enää keskeinen joukko, vaan omat tavoitteet, toiveet ja harrastus. Voi kuinka runneltu onkaan Kristus-ruumis tässä ajassa, kuinka pirstottu ja hajallaan se onkaan? Voiko sitä enää yhdistää muu kuin sota, vaino tai nälkä? Kuka tätä kaikkea johtaa, Jeesus, vai joku muu?

Olimme kummitytön häissä Hämeenlinnassa. Oli ihana asia olla todistamassa kahden uskovan nuoren ihmisen rakkautta ja halua elää Jumalan tahdon mukaan yhdessä kristillisessä avioliitossa. Suurella joukolla olimme mukana hurramassa. Hämeenlinnan vanhan linnan suuressa salissa oli myös oma tunnelmansa, kun siihen oli tuotu nykyaika ihmisineen. Siinä pihalla kulkiessani huomasin kiviaidan toisella puolella kalterit ikkunoissa, siellä oli ollut vankilan sellit. Muistin käyneeni siellä vuosikymmeniä sitten pitämässä tilaisuutta vankilan kirkossa roistoille ja sali oli ollut melko täynnä. Nyt siis häät olivat samassa pihapiirissä eri rakennuksessa. Mietin, miten ihmisten elämäkin on hyvin kaksijakoista, olemme ryöväreitä itsessämme, tuomittuja rikollisia, vankeja ja synteihin juuttuneita toivottomuuksia. Mutta sitten olemme saaneet kutsun häihin, Kristuksen omaksi, Jumalan lapsiksi, taivaskansalaisiksi, ja Herra tarjoaa meille pelastusta ja ikuista elämää. Saamme aterioida kunninkaan pöydässä, meille annetaan elämänvettä ja elämänleipää, Jumala armahtaa meitä. Kuolleet lehdet saavat uuden elämän, syksy vaihtuu ikikesäksi. Kuolema on voitettu, se ei enää kukista meitä.

Kiitos, Vapahtaja, että jaksat herättää, koota ja rakentaa seurakuntaasi, kärsivällisesti seurata touhujamme ja ohjata hyvyydelläsi eksyneitä rakkauteesi sisälle. On kuitenkin kova paikka, kun kuulee olevansa kuollut uskova, hengellisesti hämärässä, pimeyden siteissä, väsynyt. Mutta silloin tulen eteesi, Kristus, kaiken elämän lähde ja virvoittajamme. Tartu ihmisiin kuin syksyinen haravamies kuolleisiin lehtiin. Tuo Pyhän Henkesi tuuli, elähyttävä taivaan ilmapiiri sinne, missä ei ole mitään hyvää. Armahda meitä.

Jumalanpalveluksia ja Jumalan palvelua

Lapsena kuulin, että jumalanpalvelus tapahtuu kirkossa ja pitkään menikin, etten käsittänyt mitään muuta sellaiseksi. Joskus harvoin siellä käytyäni, lähinnä pakosta, se tuntui niin kuolleelta, että olisi voinut hyvin ajatella Jumalankin olleen kuollut? Miksi siis palvella kuollutta Jumalaa, joka ei puhu ei pukahda? Miksi puhua, laulaa Jumalalle, joka ei liiku, ei toimi mitenkään? Varmaan tästä syystä valitsinkin vapaan nuorenmiehen elämäntavat ja tulevaisuuden suunnitelmat?

Tietotoimisto määrittelee jp:n: Jumalanpalvelus on uskonnollisen yhteisön hartaudenharjoitus vakiintunein muodoin. Tavallisesti kristinuskossa jumalanpalvelus järjestetään sunnuntaina ja kirkollisina juhlapäivinä aamupäivällä seurakunnan pyhäkössä eli kirkossa. Jumalanpalveluksessa lauletaan uskonnollisia lauluja, ja yleensä seurakunnan pappi puhuu Jeesuksesta ja Hänen lahjoittamastaan pelastuksesta. Tällaista puhetta kutsutaan saarnaksi. Jumalanpalveluksessa esitetään myös pyyntöjä Jumalalle. Tällaisia pyyntöjä kutsutaan rukouksiksi. Puheen ja musiikin tarkoituksena on muun muassa vahvistaa seurakunnan jäsenten uskoa. Seurakunnan jäsenet uskovat jumalan olevan (näkymättömänä) läsnä jumalanpalveluksessa.

Kirkko määrittelee jp:n: Jumalanpalveluksella tarkoitetaan kirkon jumalanpalveluselämään kuuluvaa tapahtumaa, esimerkiksi messua, kastetta, hautaan siunaamista tai rukoushetkeä.

Nykyisin on ruvettu viljelemään messu käsitettä jumalanpalveluksesta. Sana juontaa latinasta, (missio, missionis) joka merkitsee lähettäminen, vapautus, ero, loppu. Liittyy katolisen kirkon jp:n lopetuskaavaan, jossa kehotetan lähtemään, kun kerran palvelus on päättynyt. Messun osat pyrkivät säilyttämään sananjulistuksen, rukouksen, uskontunnustuksen, synnintunnustuksen ja -päästön, ylistyksen ja ehtoollisen. Tämä on tarpeellista, koska nykyaika tuo kaikenlaisia luopumuksen elementtejä kristikuntaan.

Jeesus sanoo jumalanpalvelukseksi todistamisen.... "Ja näille hän aamuvarhaisesta iltaan saakka selitti ja todisti Jumalan valtakunnasta, lähtien Mooseksen laista ja profeetoista, saadakseen heidät vakuutetuiksi Jeesuksesta." Apt.28:23, tunnustamisen... "jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut;" Room.10:9, Raamatun opettamisen... "he opettivat kansaa ja julistivat Jeesuksessa ylösnousemusta kuolleista." Apt.4:2, ruoan ja juoman antamisen... "Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda" Matt.25:35, vaatettamisen.... "minä olin alaston, ja te vaatetitte minut;" 25:36, vieraan kotiinsa ottamisen.... "minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne;" 25:35, vankilassa käymisen.... "minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni." 25:36, sairaan luona käymisen... "minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa;", 25:36, rukoilemisen.... "seurakunta rukoili lakkaamatta Jumalaa hänen edestänsä." Apt.12:5, armolahjojen käytön.... "sinua muistutan virittämään palavaksi Jumalan armolahjan" 2.Tim.1:6 Jokapäiväisen avustuksen jakaminen, Apt.6:1

Jumalanpalveluksen pitopaikka oli ensin telttamaja erämaassa, sitten temppeli Jerusalemissa ja myöhemmin uskovien yhteys ilman säännöllistä kokoontumispaikkaa. Sillä Jumalan suunnitelmiin kuuluu rakentaa uuden liiton temppeli elävistä kivistä, ihmisistä, uskovista, jotka sitoutuvat Jeesukseen. Mutta niinkuin aikoinaan, niin nytkin, moni ei välitä lainkaan Herran huoneesta, eikä hoida uskovan kutsumustaan. Siitä Jumala huomauttaa:

"Te odotatte paljoa, mutta se menee vähiin. Te tuotte kotiin, mutta minä puhallan sen pois. Minkätähden? sanoo Herra Sebaot. Minun huoneeni tähden, kun se on rauniona ja te juoksette kukin oman huoneenne hyväksi. Sentähden teiltä taivas pidättää kasteen ja maa pidättää satonsa." Hagg.1:9-10.

Kun kävelin kotikuntani katuja eräänä kauniina syysaamuna, totesin talot kauniiksi, pihat hoidetuiksi ja vauraus aivan pursui yli äyräiden. Tilasta ei ole puute, ei lämmöstä, ei mahdollisuuksista. Jokainen voi vapaasti rakentaa omaa linnaansa mielin määrin ja ympärilleen eristysaidan, suojan, etteivät muut tuppaa liian lähelle. Mutta sielläkin voi tulla loiston keskellä ikävä, yksinäisyys, tyhjä olo ja krapula ilman päihteitä? Olisi aika  keskittyäVapahtajaan, Herran seuraamiseen, hänelle tärkeisiin ihmisiin ja asioihin, jotka hän näyttää meille Raamatun sanomassa. Uskovan tulisi ajatella ja panostaa Jumalan valtakuntaan, toisiin uskoviin, kutsumuksen mukaiseen palveluun lahjojensa ja varojensa mukaan.

Kautta aikojen sydämen kristityt ovat antaneet kaikkensa Jeesukselle, koska he ovat saaneet kaiken Vapahtajalta. Heiltä ei ole puuttunut mitään ja on jäänyt ylikin. Mutta ulkopuoliset eivät ole ymmärtäneet sellaista, järkeilijät ovat ulkona näistä kisoista. Sillä sen sanoman ymmärtää vain se, joka on syönyt salattua taivaan mannaa, Jumalan lahjoittamaa.

"Niin Maria otti naulan oikeata, kallisarvoista nardusvoidetta ja voiteli Jeesuksen jalat ja pyyhki ne hiuksillaan; ja huone tuli täyteen voiteen tuoksua." Joh.12:3.

Parhaimmillaan maalliset asiat vievät askeleet Jeesuksen luo ja jokainen löytää sopivan, henkilökohtaisen tavan muistaa Jeesusta. Näissä siunatuissa hetkissä on syvää hiljaisuutta ja taivaallista pyhyyttä. On kuin koko enkeleiden muodostama taivaan sotajoukko pidättäisi hengitystään, kun meidän Herraamme muistetaan ajallisilla lahjoilla. Se ei ole järjestelyn taitoa, taloudellista laskelmointia, loistavaa päättelykykyä, tarkkaa sijoitusta, vaan yksinkertaista uskoa siihen, että Jeesus on kaikkein tärkein henkilö maailmankaikkeudessa ja tällä kertaa myös yhden uskovan elämässä ja valinnoissa.

Kun aikamme Mariat (ja Matit) pääsevät laittamaan Jeesukselle voiteensa, koko Jumalan huone, seurakunta tulee iloiseksi, hieno siunauksen tuoksu leviää ympäristöön. Kun uskova särkyy Vapahtajan jalkojen juuressa omasta suuruudestaan Herran suuruutta katselemaan, hän täyttyy Jumalan tuntemisella ja hyvyydellä. Hänen on suunnattoman hyvä olla Kristusta lähellä, hän on siinä onnellinen ja vain siinä, siinä hän iloitsee, itkee, lepää, kiittää, laulaa, on tyytyväinen, näkee taivaan ja rukoilee. Hetki on niin suloinen, että hän toivoisi sen jatkuvan ikuisesti. Uskova unohtaa omat tarpeensa, tavoitteensa, murheensa, katselessaan Jumalan Karitsaa, uhria, jonka hinnalla hänet on vapautettu synnin otteesta, kirouksen alta, maailman keskeltä ja pirun syleilystä.

Kun olin nuori uskossani ja yritin hahmottaa menojani ja Jumalan tahtoa, tuli eräs ystävä luokseni ja opasti minua, pyyteettömästi hän antoi aikaansa ja ymmärrystään, neuvoi ja rukoili, jaksoi kärsivällisesti tulla, kutsua ja vetää mukaan seurakunnan toimintaan ja etsimään omaa palveluspaikkaani. Nämä pari kolme vuotta olivat merkittäviä ja olen edelleen hänelle hyvin kiitollinen, että hän jaksoi kulkea tämän ajan kanssani. Sitten pääsin vähitellen jaloilleni ja kykenin ottamaan itse vastuuta elämästäni Jeesuksen seuraajana. Ystäväni oli todellinen jumalanpalveluksen esikuva.

Eräs vanha karjalaismummo profetoi minulle nuorena uskovana salattuja asioita, jotka toteutuivat kirjaimellisesti ja ohjasivat merkittävästi koko elämääni, sen sunntaa ja valintoja. Olen edelleen kiitollinen hänestä, hänen rohkeudestaan ja uskonhengestään. Menin hänen luokseen joskus aivan uupuneena, joskus täynnä epätoivoa, joskus mukanani oli repullinen ratakaisemattomia kysymyksiä, joskus suoraan myrskynsilmästä. Oman uskoni alkuajat olivat äärettömän vaikeita ja vain tällainen rohkaiseva hengellinen jumalanpalvelus kykeni auttamaan minua. Olimme ystävät hänen kuolemaansa asti. Viimeinen muistikuvani hänestä oli hänen lähtönsä, hän oli soittanut taksin mennäkseen sairaalaan ja istui takki päällä, hattu päässä, autoa odottaen, mutta sielu oli lentänyt Jeesuksen luo.

Olen tavannut matkani kestäessä lukemattomia ihania uskovia, jotka ovat tukeneet, virvoittaneet ja siunanneet minua, iloinneet kanssani yhteisestä uskosta Jeesukseen. Heidän monet palvelunsa ovat ilahduttaneet minua, heidän yksinkertainen luottamuksensa Kristukseen on herkistänyt minua. Joskus olen saanut vain lasin kylmää vettä janooni, joskus kupin kahvia, joskus ruokaa, joskus villasukat, joskus kirjan, joskus CD-levyn, joskus halauksen, joskus hymyn, joskus kortteerin matkallani. Kaikki ne ovat kalliita aarteita, jotka Herrani on laittanut heidän sydämeensä edeltä valmistetuiksi teoiksi Jumalan kunniaksi, joita ilman olisin kyllä pärjännyt, mutta ollut monta vertaa köyhempi ja yksinäisempi. Miten siunaankaan heitä ja heidän muistoaan tänään.

Tänään palvelemme Jumalaa, elävää Jumalaa, emme kirkkoa tai herätysliikettä, emme rahanvaltaa, emme ihmismielipiteitä. Jumala kuulee meitä Jeesuksen tähden, ei pyhimysten, ihmeiden tai meidän itsemme tähden. Hän ei kuule meitä erinomaisten rukoustemme tai hurskaan käytöksemme tähden, ainoastaan pyhän ristiinnaulitun Herramme tähden. Tulemme palvelemaan hengen köyhyydessä, Häntä janoavina, Jumalaa odottaen. "Mutta sinä, Herra, olet laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen, suuri armossa ja totuudessa. Käänny minun puoleeni, ole minulle armollinen, anna voimasi palvelijallesi, auta palvelijattaresi poikaa." Ps.86:15-16. Jumalanpalveluksen keskuksessa on Jeesus, Marian poika, jonka nimelle, persoonalle, valtakunnalle ja seuraajille pyydetään tässä apua. Muu saa mennä, muu on vain arvotonta kulissia, käyttötavaraa, lihaa ja luuta, ihmistä ja ääntä, ajallista ja maallista.

Mitä se olisikaan, jos seurakunta kokoontuisi täällä ajassa tällaisella asenteella yhdessä Herran eteen kirkkoon, kaiken ikäiset, kaiken älyiset, kaikista ammateista, kaikista kansoista, kaikenlaisesta syntikurjuudesta. Jospa löytyisi vielä sellainen aika, että kansa vaeltaa Kristusta etsimään ilman viihdettä, ilman erikoista ohjelmaa, ilman ihmisten suuruutta ja erinomaisuutta, ilman erityisiä nimiä, ilman erityisiä vaatimuksia, etsien Häntä, anoen Häntä, kolkuttaen Hänen ovelleen.

Uskovien joukossa on Pyhän Hengen valinta ja johdatus, joka siunaa koko porukkaa. Erilaiset ihmiset tuovat tullessaan Kristuksen tuntemisen ja sanoman, korottavat Jeesuksen sanoin, rukouksin, lauluin, Hengessä ja yhdessä olossaan. Siinä ei tarvitse olla lainkaan etukäteistä käsikirjoitusta, ei ihmisjärkeilyä, ei aikataulua, vain Vapahtajassa lepäävä usko ja luottamus. Se ei ole virheettömien pöytäyhteys, erikoisen lahjakkaitten salaseura tai teologiaa tutkineiden näytönpaikka. Se on tavallisten syntisten yhteys, jos armahdetut tuovat kiitoksensa Herralle.

"Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi." 1Kor.14:26.

Voimmeko sanoa toisemme kohdattuamme uskovina, että Kristus oli keskellämme? Voimmeko kertoa virvoittuneemme Jumalan sanaa kuuntelemalla? Voimeko sanoa, kuinka ihanaa oli kohdata samaan Jeesukseen uskovia? Voimmeko sanoa, että saimme jättää synnit ja kuormat, murheet ja vaivat Vapahtajalle? Voimmeko iloiten laulaa Herralle kiitosta tullessamme hänen seurakuntansa kokoontumisesta? Voimmeko todistaa vapain mielin Jumalan hyvyydestä ja ihmisrakkaudesta hänen luotujaan kohtaan? Voimmeko rukoilla meitä halveksivien ja vähättelevien ihmisten puolesta? Voimmeko sanoa rakastavamme vihamiehiämme, koska Jumala on rakastanut meitä?

Joskus kaikki kristillisyys tuntuu niin mielikuvituksettomalta ennalta arvattavalta, ettei siihen liity mitään yllätyksiä, eikä Herran ilmestymistä. Ja osa kristityistä suorastaan vaatii tällaista, kaikki hallinta pitää olla ihmiskäsissä, kirkollisissa hansikkaissa, jota ohjaavat palkatut virkailijat kuin entisajan liikennepoliisit. Mutta missä silloin on Hän, joka hallitsee, johtaa ja valvoo viisaasti kaikkea seurakunnassaan. Missä ilmenee Hänen ikuinen Totuutensa, missä Hänen käsittämätön armonsa syntistä kohtaan, missä heikkojen ihmisten turvapaikka kylmiltä maailman tuulilta, missä ikuisen valon säteet, jotka lämmittävät avuttoman tyhjää ja pimeää mieltä? Missä on Hän, joka on herätetty kuolleista, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, joka on luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti, joka on mennyt tekemään uskoville kodin taivaaseen, joka on kerran luvannut kantaa enkeliensä avulla pelastetut paratiisiin?

Tahdon palvella sinua Jeesus, uskossa, Jumalan sanassa, koko olemuksellani, joka päivä. Tahdon olla sinun seuraajasi, todistajasi, tunnustajasi täällä ajassa. Tiedän, Herra, että kaikki tämä on minun puoleltani monta kertaa vain hurskaita toiveita, heikkoa esitystä, ja vaatimatonta taaperrusta elämän tiellä. Mutta siitä huolimatta tahdon tehdä niin, ottaa todesta sen, mitä sanot, kunnioittaa sanaasi, katsoa sinua, kuunnella Henkeäsi, kuunnella ääntäsi, arvostaa seurakuntaasi, nähdä maailma sinun valossasi. Tule itse niihin hetkiin, kun sinuun uskovat kokoontuvat nimessäsi ja rukoilevat sinua, odottavat sinua, pyytävät pyhitystä Isäsi nimelle, Jumalan valtakunnan tulemista ja tahtosi tapahtumista. 

Ikäkuljettajan itsearviointi

Ilmaisjakelupinossa oli liikenneturvan vihkonen "ikäkuljettajan itsearviointi". Nappasin siitä yhden, koska tunsin kuuluvani tähän "herätysliikkeeseen". Selailtuani vihkosta huomasin sanoman olevan kohdallaan, tarpeellinen ja vakava. Taisin vanheta jo pitkän pätkän lukiessani tuota? Tuli mieleeni jokin aika sitten lehtijuttu, jossa kerrottiin jonkun samovaarin ajaneen pitkän matkaa moottoritietä vastaantulevien puolella ymmärtämättä, että hän oli väärässä, muut oikeassa

Eräänä talvisena kotiintulopäivänä olin itsekin varma harhanäystäni, kun lumimyräkän keskeltä ilmestyi eteen 5 metrin korkuinen norsu auton peräkärryssä. Kerkisin jo harkita pikaista lääkärikäyntiä ja varhaiseläkettä, mutta seuraavana päivänä luin lehdestä, että semmoinen kuljetus oli tosiaan ollut tiellä. Norsu tosin oli vain nukke, jota kuljetettiin rekvisiitaksi johonkin keskukseen. Norsun ohitettuani sain silmiini Ideaparkin mainosvalot, jotka silloin toivat kummasti levollisen tunteen, olin sentään vielä ajassa ja elämässä - ostoskeskus oli auki!

Vihkosen teemoja olivat: Miten risteysajo sujuu? Onnistuuko kaistanvaihto vaikeuksitta? Miten vaikeissa oloissa ajaminen luonnistuu? Ovatko sairaudet riskitekijä liikenteessä? Riittääkö näkökyky? Haittaavatko lihas- ja nivelvaivat ajamista? Pätkiikö muisti? Onko syytä tutkia ajokykyä tarkemmin? Miten toimin ja kehitän itseäni jatkossa? Kysymysten lopussa oli sitten mahdollisuus oma-arviointiin asteikolla: 1. sujuu hyvin 2. sujuu melko hyvin 3. hieman ongelmia 4. paljon ongelmia. Tässäkin testissä ilmeisesti rehellisyys on valttia ja ehkä kannattaa kysyä myös vieressä istuvilta heidän kannatuspisteensä kuljettajalle?

Kirjanen on sitä mieltä, jos vastaat edes muutamiin seuraaviin kysymyksiin myöntäväsi, on kysymys vakavista ongelmista:

1. Onko läheisesi huolissaan ajamisesi turvallisuudesta?

2. Onko sinulle sattunut useita "läheltä piti" -tilanteita liikenteessä tai pysäköinneissä?                   

3. Onko sinulla vaikeuksia arkiasioiden muistamisessa tai muissa päivittäisissä toiminnoissa?

4. Vaihtelevatko tarkkaavaisuutesi ja keskittymiskykysi voimakkaasti?

5. Onko liikkeissäsi auton hallintalaitteiden käsittelyä haittaavaa jäykkyyttä, hitautta tai pakkoliikkeitä?

6. Oletko eksynyt, vaikka oletkin ajanut ennestään tutussa paikassa?

7. Tuottaako monen asian tekeminen samanaikaisesti (esimerkiksi ohjaaminen ja vaihteiden vaihtaminen) sinulle vaikeuksia?

8. Onko sinulla vaikeuksia pysyä muun liikenteen rytmissä mukana?

9. Onko poliisi pysäyttänyt sinut liikenteessä ajamisen ongelmien vuoksi?

10. Oletko viimeisen vuoden aikana joutunut toistuvasti peltikolareihin?

11. Ajautuuko autosi helposti kaistan vasempaan tai oikeaan reunaan tai pois omalta kaistalta?

12. Torkahteletko tai nukahdatko rattiin?

Tähän viimeiseen kysymykseen eivät kaikki ole enää keskuudessamme vastaamassa, sillä vastaus olisi ollut kyllä ja se oli se viimeinen kerta.

Noihin teemoihin voisi hyvin perehtyä myöskin hengellisellä puolella, sillä heikkoutemme ovat selvästi lisääntymässä iän myötä. Jos joku ei usko tätä, niin ei muuta kuin lisää kaasua ja reilusti vauhtia vaan. Mutta tärkeää olisi kuitenkin pysyä tiellä, sillä tie on Jeesus.

Eräänä aamuna joku oli laittanut silmälasit tienposkessa roikkumaan viittaan, joka ohjasi kulkijoita oikeisiin kohteisiin. Ne roikkuivat kannatinnauhastaan ohjainkyltissä. Mietin, että olisiko kyse avun tarjonnasta huononäköisille, vaikka kirjaimet kylteissä olivat 10 cm korkuiset ja näkyivät lähes 100 m? Vai oliko vain joku rehellinen ohikulkija ripustanut lasit siihen aivan kuin löytötavaratoimistoon? Ilmeisesti, koska ne olivat eräänä päivänä kadonneet?

Vanhenevan ihmisen toivelauluksi voikin tulla jokapäiväinen valitus kuin joululaulussa: "Hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää... Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkahin aika". Siinäpä sitten hyppäävät, jos polvet kestävät, issias antaa myöten ja nivelet taipuvat? Jos taas ei hyppää, voi vaikka taputtaa muille, joiden jalka vielä irtoaa?

Uskovan on hyvä olla huolissaan itsestään ja läheisistään, sekä erityisesti siitä, että kulkisi aina Jumalan johdatuksessa ja Raamatun sanaa kunnioittaen. Hengellinen torkahteleminen vie ilman muuta ojaan ja se on kohtalokasta. Tieltä eksyminen on myös kovin vaarallista, sillä silloin kadottaa totuuden valon. "....syntien rasittamia ja monenlaisten himojen heiteltäviä naisparkoja, jotka aina ovat opetusta ottamassa, eivätkä koskaan voi päästä totuuden tuntemiseen. Ja niinkuin Jannes ja Jambres vastustivat Moosesta, niin nuokin vastustavat totuutta, nuo mieleltään turmeltuneet ihmiset, jotka eivät uskonkoetuksissa kestä." 2.Tim.3:7-8. Yleensä totuuden kadottaminen alkaa stressistä, jota ei hallita. Sen seurauksena elämään tulee jäykkyyttä, hitautta ja pakkoliikkeitä, unohtelua, muistin pettämistä, unohtelua, paikan ja ajan hahmottamisen vaikeus. Toisaalta ihminen voi vähätellä lähimmäisten huolehtivia kysymyksiä ja aiheellista pelkoa, ettei kaikki ole kohdallaan. "Läheltä piti" tilanteet tulevat kovin usein kohdalle ja vain alttiit esirukoukset pitävät kaverin vielä tiellä? Se on armoa. Heikkoudet ovat olemassa ja vanhenevilla ne pakkaavat jatkuvasti pintaan.

Jumalan viisaus on aina tarjolla ja tavoiteltavaa rikkautta kenelle tahansa, mutta käytännössä se maistuu vain avuttomille ja tuomituille: "Poikani, nämä älkööt häipykö näkyvistäsi, säilytä neuvokkuus ja taidollisuus, niin ne ovat elämä sinun sielullesi ja kaunistus sinun kaulaasi. Silloin sinä kuljet tiesi turvallisesti etkä loukkaa jalkaasi. Kun menet maata, et pelkää mitään, ja maata mentyäsi on unesi makea." Snl.3:21-24. Eikä tässä ole erotusta iän, ihonvärin tai älykkyyden suhteen. Jumala jakaa viisauttaan kaikille halukkaille ja sitä saa pyytää itselleen. Paras keino uskon säilymiseksi on lukea joka päivä Raamattua ja pitää sillä tavoin Herran sanat aina silmiensä edessä. Välinpitämättömyys tai vähättely kyllä kostautuu aina. Jos Jumala ohjaa ihmistä, eikä tämä välitä kuunnella, tule välirikko taivaan ja maan välillä.

Sairastelu on normaalia ihmisen elämää, jonka kanssa on vain tultava toimeen. Harva vanheneva ihminen pärjää ilman lääkkeitä, jatkuvaa kontrollia ja ammattiauttajia. Onhan tietysti kunniakasta, kun jaksaa kävellä, juosta, ryömiä omin voimin. Muistan erään lääkärin, joka istui aina kuuntelemassa raamattuopetustani eräällä paikkakunnalla. Usein juttelin hänen kanssaan ja hän oli melkoinen velikulta mielipiteineen. Kerran hän kertoi vanhasta miehestä, joka oli tullut vastaanotolleen ajokortin uusimista varten. Hän oli kysynyt mieheltä, että saako tämä itse housut vielä jalkaansa? Mies vastasi hallitsevansa vielä tämän perusmiehen taidon, jolloin tämä ystäväni antoi hänelle ajoluvan. Varmaan liikenteessä on edelleenkin monta tällaista housut-jalkaan-omin-voimin-miestä? Herra lisätköön varjelustaan.

Joskus sairaus yllättää pahasti ihmisen ja seurauksena on kanveesiin joutuminen. Luin tuossa hiljattain kirjan Totuus taivaasta, jonka on kirjoittanut Eben Alexander niminen aivokirurgi. Hän eli keskiverto ateisti-kirkollista elämää, kunnes muutama vuosi sitten sairastui vakavaan aivokalvotulehdukseen, jonka aikana kolibakteerit söivät hänen aivokuortaan tuhoisasti. Mies oli viikon koomassa ja lääkärit valmistelivat perhettä kuoleman varalle. Mutta ihme ja kumma hän palasi vielä elämään ja toipui. Sitten hän kirjoitti kokemuksistaan mainitun kirjan, jossa kertoili taivas-kokemuksiaan ja näkymiä kuolemanrajan tuolta puolen. Kirja ei ole mikään kristillinen, eikä se anna mitään vastausta hengelliseen etsintään. Päinvastoin, se saattaa harhauttaa omilla mielipiteillään lukijansa väärille teille. Jumalalle hän antaa nimen OM, joka on eräs tärkeimmistä hindu-jumalista. Samoin hän marssittaa mietiskelijät ja selvänäkijät esiin positiivisessa valossa. Mitään vastuullisuutta ei kirja opeta, ei synnistä puhuta juuri lainkaan, eikä Jumalan sanalla ole mitään asemaa siinä. Jeesusta ei mainita kertaakaan ja hänen omat kokemuksensa kirkosta (katolinen) on lähinnä humanistinen tai new age-oppia, jossa ihmisessä on jumaluus ja edellytykset korjata tai muuttaa asioita ja ohjata elämää. Kirjan nimikin on käännetty väärin ja oikeampi olisi käyttää sanaa todistus. Totuus tietysti on myyvempi ja arvokkaampi sana, mutta se vastaa meidän Herramme ominaisuutta ja on siksi aivan yliampuva nimenä. Kirja on tuon otsikon alla täyttä roskaa, mielikuvitusta ja valhetta sokeroidussa muodossa. Toivoa sopii ja rukoilla, että Eben pelastuisi ja kirjoittaisi uuden kirjan Vapahtajasta Jeesuksesta, ainoasta Totuudesta.

Uskovan ikä ei ole ongelma, jos saa elää lähellä Jeesusta. Silloin voi ottaa asiat ja elämänsä vaiheet Jumalan kädestä, kiitollisena ja iloisena, rukoillen ja siunaten. Paavali istui kakkua Roomassa siitä syystä, että oli kuuliainen Vapahtajalle. Mutta hän ei marissut eikä ollut katkera, sillä Herra oli hänen kanssaan kurjassa sellissä, kuopassa. Sillä reissulla pelastui yski hänen vankitoverinsa, Onesimus, jonka vuoksi voimme lukea nykyään tämän lyhyen kirjeen kaikilla kielillä uskonrohkaisuksi. "Sen tähden, vaikka minulla Kristuksessa on paljon rohkeutta käskeä sinua tekemään, mitä tehdä tulee, niin rakkauden tähden minä kuitenkin mieluummin pyydän, ollen tämmöinen kuin olen, minä vanha Paavali, ja nyt myös Kristuksen Jeesuksen vanki - Niin, veljeni, jospa saisin sinusta hyötyä Herrassa; virvoita sydäntäni Kristuksessa." Filemon 8-9, 20. Siinä on asennetta, joka rakentuu Jeesuksen suuruuden varaan, siinä on turvallinen luottamus olemiseen vankina, vanhana, hauraana ja kuoleman hengityksen ääressä, ilman ulkoista suojaa, helppoa elämää, tai menestyksen tuomaa kunnioitusta. Myöhemmät sukupolvet ovat sitten rakentaneet hänelle monta muistokirkkoa ja Roomassa näin vitriinissä hänen kahleensa, joiden edessä ihmiset kumartuivat maahan. Ele oli tietysti täysin turha, enkä usko, että Paavalilla olisi ollut niin tyylikkäät ja rasvatut, hyvässä maalissa olleet kettinkit? Mutta se lienee rahakas bisnes Vatikaanille?

Kun on Kristuksen-vanki, on todella vapaa. Se tulee ilmi hänen asenteessaan ja pyynnössään saada sydämen virvoitusta osakseen. Sydän on tärkeä ja sen antaminen aina Jumalalle on kristityn suuri salaisuus. Kristuksen veren peso poistaa syntitaakat, tuo rauhan ja yhdistää syntisen sielun elävään Jumalaan. Se antaa ikääntyvälle kuljettajalle puhtaan omatunnon, pitää tiellä joka säässä ja estää nukahtamasta rattiin. Se antaa tietoisuuden siitä, että eräänä päivänä uskova saa herätä Herran luona, nuorena, uudistuneena, terveenä, kiitollisena, valaistuna ja turvassa.

Sinua kaipaan, Jeesus, sinun ohjaustasi, sinun sanojasi, sinun Henkesi virvoitusta, hiljaisia hetkiä kanssasi, esirukoustasi, totuutesi vapauttavaa vaikutusta, rakkautesi ihanaa vastaanottoa, toivon käsivarsia, jotka kantavat yli myrskyjen, pimeyden, ajan ja näkyvän taivaan. Omat testini eivät aina mene hyvin ja ajokokeeni on sitä sun tätä, mutta sinun avullasi selviän. Olethan taivaallinen lääkärini, parantajani ja Vapahtajani. Olen myös vanki, sinun vankisi, olen siellä, missä sinä tahdot, niin kauan kuin tahdot ja niiden kanssa, kun tahdot. Rukoilen sydämen herkkyyttä kuunnella sinua ja seurata sinua, ymmärtää sinun viisautesi kautta asioita ja ihmisiä. Anna minun nähdä, mitä tahdot ja sulkea silmäni kaikelta, mikä ei ole tärkeää.

Rikkinäinen

Kesähelteen ollessa kallistumassa kohti loppuaan koin erikoisen viikon elämässäni, tapasin eri tilanteissa monia rikkinäisiä ihmisiä, jotka eivät valittaneet olemistaan ja elämäänsä. Kärsimyksen kirjo ja törmäilyt varjostivat matkaa, heidän oli mentävä ontuen eteenpäin tai jäätävä paikalleen toisten hoidettavaksi. Minun osani oli rukoilla heidän puolestaan, kantaa heitä Herran eteen. Miten avuttomaksi sitä tunsinkaan itseni näissä monissa todella vaikeissa asioissa. Mutta ilman Jumalaa olisin täysin avuton ja aseeton.

On helppo heittää vanha rikkinäinen tarpeeton tavara roskiin ja hylätä se lopullisesti pois silmistään. Mutta ihminen on toista, hän ei ole koskaan liian huono hylättäväksi. Jumalan antama elämä on aina lahja, jonka arvon voi ymmärtää vain Golgatalta käsin, Kristuksen rakkauden uhrista. Seurakunta muodostuu rikkimenneistä ihmisistä.

Harva se päivä kohtaan ihmisiä, joista tiedän vain vähän; sen verran kuin he kertovat. Moni tuokin ensiksi tietooni, millaisia saavutuksia heillä on, mitä he ovat saaneet aikaan, mitä hyvää heistä on sanottu. Nämä myönteiset seikat kultaavat herkkyyden, heikkouden ja huonouden. Niiden alla on kuoressaan pieni ihminen, joka kaipaa osakseen rakkautta ja hyväksymistä. Ja kun ihminen ei saa kaipaukseensa tyydytystä, hän vaihtaa ihmissuhteen eläimeen, silloin hän saa hyväksyntää, nuolemista, hyväilyä ja lämpöä lähelleen. Eläimet ovat kiitollisia, ystävällisiä ja ruokkijaansa kunnioittavia. Kissa kihnaa jalkaa vasten, koira nuolee kättä, hevonen puhisee tyytyväisyyttään, lammas määkii vastauksena.

Kerrotaan, että aikana, jolloin hedelmät olivat harvinaisia Suomessa, oli kuitenkin pöytään laitettu harvinaisia herkkuja etelästä, appelssiineja. Niitä sitten tarjottiin vieraille ja paikalla oli eräs kansanmies, jolla ei ollut kokemusta moisista herkuista ja niin hän sitten söi hedelmän kokonaan, kuorineen päivineen. Paikalla olleet ihmettelivät ja kysyivät häneltä, että miltä se maistui? Tähän mies vastasi, että olihan siinä hyvät ja huonot puolensa!

 

Rikkinäisyys on monen osana, ja aikanaan niin eheä, fiksu, harkitseva, tasapainoinen ihminen ei enää eräänä päivänä jaksakaan olla vahva ja kiltti. Vanhenevana hän on kuin kellariin hylätty, tyhjä hillopurkki, jota ei kukaan nosta enää pöydälle herkun asemaan, vaan se pölyttyy ja hyllytetään. Kristus on kulkenut tämän tien edellämme. Hänet hylättiin, ylenkatsottiin ja tapettiin. Mutta jokainen uskova parkuu surkeasti, kun Herraa ohjaa hänen askeleitaan ristin tielle ja itsensä kieltämiseen. Kuitenkin Jumala särkee astioitaan, kokoaa jälleen ja valmistaa käyttöönsä. Tarjoutuisimme Jumalan käyttöön mahdollisimman eheinä, näyttävinä, säröttöminä ja ulkokullattuina. Mutta Herra ei tarvitse meitä sellaisina, vaan tekee meistä rikkinäisiä. Se on hänen tapansa olla avuksi toisille rikkinäisille ja kirkastaa nimeään maailmassa. Kun hän haluaa voittaa syntisiä, hän laittaa työhön syntiset, joille armo on avautunut kuin kesäinen taivas. Kun hän haluaa voittaa valottomat, hän laittaa työhön valottomat, joiden pimeät hetket ovat kuin suuri pääoma jaettavaksi kokemuksen selkärepusta. Kun hän haluaa voittaa rauhattomat, hän laittaa työhön rauhattomat, jotka sydän pamppailen käyvät arvokkaaseen tehtävään. Kun hän tahtoo voittaa rammat ja sokeat, hän laittaa työhön ontuvat ja vapisevat, jotka turvaavat kaikessa heikkoudessaan Vapahtajaan. Kun hän tahtoo voittaa vangit, hän laittaa todistamaan vangit, joiden sisäiset kahleet on katkaistu. Rikkinäinen, jota Jeesus on korjannut, on paras kertomaan evankeliumia toiselle rikkinäiselle.

Ihminen voi olla rikki ruumiillisesti, hänen sairautensa riuduttaa olemusta. Ihminen voi olla sielultaan rikkinäinen, hän on masentunut, voimaton, kärsivä, alakuloinen. Hengessään särkynyt ihminen on lähellä Jumalaa. "Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani." Job 17:1. Sairaus murtaa tehokkaasti ihmisolemusta ja on kuin eläisi koko ajan matalapaineen alla, mustien pilvien peittämää elämää, jossa aurinko ei tunnu paistavan. Asiaa eivät helpota lukuisat läheisten arviot, joissa vain voivotellaan surkeaa tilannetta saamatta mitään korjausta aikaan. Osa ihmisistä ei halua olla missään tekemisissä rikkinäisen ihmisen kanssa, sillä hän on usein kovin raskas ystävä, joka vaatii erikoisen paljon aikaa ja huomiota. Itsekin juttelin eräänä päivänä erään taakoitetun ihmisen kanssa, eikä hän ollut minulle entuudestaan tuttu. Hän puhui vuolaasti koko ajan kertoen lähes kaiken, mitä mieleen tuli ja minun oli hieman vaikea jo pysyä perässä, että kuka ja mitkä olivatkaan vaikuttaneet tai vaikuttamassa hänen kurjaan olotilaansa. Mutta siitä sitten selvittiin ja jossain vaiheessa tuli siihenkin aamenen-paikka. Totesin sitten, että ko henkilöllä ei ole ilmeisestikään patoutumisongelmaa, kun hän kykenee noin vuolaasti  kertomaan murheitaan? Johon hän vastasi puhuvansa aina kaiken ja kaikille. Myöhemmin kuitnkin mietin, että kaikki eivät kuitenkaan ehkä välittäisi kuunnella niin pitkiä sairaskertomuksia tai sukuselvityksiä, mutta meidän Herramme kyllä jaksaa kuunnella.

Ennen vanhaan ostorakkautta pidettiin halveksittavana synnin harjoittamisena ja sen sarjan ihmisiä ei yleensä nähty seurakunnan tilaisuuksissa. Mutta sehän on ymmärrettävää, sillä heidän työvuoronsa ajoittuivatkin pääasiassa yöaikaan ja teot luokiteltiin kuolemansynneiksi? Yhteiskunta on sitten puuttunut tähän ilmiöön lainsäädännön kautta vaihtelevasti eri aikakausina, rangaistuksia ja sakkoja on määrätty kiinni joutuneille. Myöhemmin moraalin löyhdyttyä ei rangaistuksia ole jaettu kuin aniharvoin, kun maan eliittikin on ruvennut käymään siellä.

Uskovan sudenkuoppa on samansukuinen kuin ostorakkaus, mutta ei niin läpinäkyvä. Sen ilmenemismuoto on hyväksymisen jahtaaminen ja sen puute. Kun ihminen ei saa riittävästi hyväksymistä, se synnyttää muutamissa henkilöissä sellaisen käyttäytymisen, että he ovat valmiit tekemään mitä tahansa voidakseen saada osakseen kiitosta ja hyväksyntää. Tässä he menevät joskus aivan äärimmäisyyksiin myymällä hyvät ystävänsä jonkun uuden ihastuksensa suosion kustannuksella. He käyttäytyvät lapsellisesti jakaen kaiken omansa ostaakseen suosikkinsa ihailun. Tästä tulee heille riippuvuus-suhde, joka kestää niin kauan, kun suosikki hylkää heidät tai he löytävät uuden suosikin. Moni uskova on langennut tähän kuoppaan ja menettänyt uskonsa ihmisen vuoksi. He rikkovat vaikka avioliittonsa päästäkseen hyväksynnän piiriin, he luopuvat työpaikastaan samasta syystä, he jättävät uskovat ja seurakunnan, että saisivat hyväksyntää tarvitsemansa annoksen.

Tällaiset ihmiset ovat rikkinäisiä, tunne-elämän riepoteltavia reppanoita, varsinaisia tuuliviirejä, jotka pärjäävät vain myötätuulessa. Jostain syystä heille näyttää löytyvän aina vastatuulta, vai valitsevatko he itse väärän menosuunnan?  Kristittyinä he ovat raskasta kalustoa, jotka vaativat paljon tilaa, sotkevat asiansa ja muiden asiat, touhuavat heille kuulumattomissa ja edustavat huonosti Herraa Kristusta. He eivät tahdo ottaa joka päivä ristiään, eikä kuolla itselleen. He syövät enemmän kuin tienaavat ja siitä ei hyvää seuraa. Heistä tulee muiden elätettäviä, aina lisää tahtovia, tyytymättömiä, sisäisesti lihavia. Rikkinäinen on osittain kuollut, koska hän elää hylkäämisen seurauksia olemuksessaan. "Minä olen unhottunut ihmisten mielistä niinkuin kuollut, minä olen kuin rikottu astia."Ps.31:13.

Jeesus voi korjata rikkinäisen ihmisen entiselleen, sillä hän on itse kulkenut hylätyksi joutumisen kurjan tien ja voi siksi auttaa. Ihmisyys meissä ei ole koskaan täydellistä johtuen meissä vaikuttavasta turmeluksesta, mutta sisäinen rauha auttaa suhtautumaan vaikeisiin asioihin tasapainoisemmin. Rikkinäisen ihmisen suuri kynnys on synnintunnustus, sillä hän tietää tekevänsä väärin, mutta lykkää parannuksen sikseen ja elää välinpitämättömästi syyttäen asioistaan vain muita. Kuuntelemalla Kristusta ihminen saa apua Jumalalta, sana tuo uskon ja rakkauden hänen ulottuvilleen. Ylimääräisiä siunauksia ei enää metsästetä, vaan levoton mieli on asettunut Herran tahtoon. Tila edellyttää valvomista, sillä vanha ihminen hänessä pyrkii jatkuvasti vanhoihin tapoihin. Uskovan ei tarvitse ostaa Jumalan rakkautta tai hyväksymistä, ne ovat lahjoitetut Jeesuksessa Golgatalla koko maailmalle ja erityisesti hänelle. Mutta armo pitää ottaa vastaan, muuten se ei hyödytä ketään.

Pahimpia puoskareita ovat nämä itsetuntoterapeutit, jotka pyrkivät luomaan rikkinäiselle ihmiselle sellaisen käsityksen, että he voivat tehdä mitä vaan, kunhan tuntevat olevansa itse elämänsä herroja. Heistä tunteiden vapauttaminen on uuden elämän alku, mutta Raamattu varoittaa valloilleen päässeista sielunliikutuksista, jotka vievät syntiin. Jumalan sanan selvä opetus on omantunnon rauhan tarpeellisuus jokaiselle ihmiselle, ilman sitä ollaan aina heikoilla jäillä, ihmisjärjen ja monenlaisten tyydyttämättömien tarpeiden vellovalla suolla. Vapahtajan luona mieli rauhoittuu, syntinen saa uuden elämän, menneisyyden voi jättää taakseen ja katsoa Kristukseen, joka luo uutta. "Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni." Gal.2:19-20. Kristityn vapaus alkaa oman lihan ristiinnaulitsemisesta Kristuksen kanssa. Tämä uskonhyppy kannattaa, sillä siinä on ajallinen siunaus ja myös ikuisen elämän lupaus.

Luin erästä vanhaa kirjaa, joka kertoi suurista herätyksissä Suomessa ennen itsenäisyyden aikaa. Jumala käytti välikappaleinaan miehiä, jotka olivat tulleet itse tuntemaan Herran Jeesuksen ja saaneet sydämelleen toisten ihmisten pelastumisen. Eräs tällainen vaikuttaja oli arkkitehti K. A. Wrede, vankilatyönuranuurtajan Matilda Wreden serkku. Reilu sata vuotta sitten, kun olimme vielä osa Venäjää, monen elämässä Helsingin lähetystalolla pidetty herätysviikko merkitsi suurta ratkaisua. Myöhemmin tällaisia viikkoja pidettiin joka vuosi. Näiden kokouksien puheiden otsikot valittiin suoraan elämää koskettaviksi, kuten "Tehkää parannus", "Ei kukaan voi palvella kahta herraa", "Kääntyminen", "Elämä ja yltäkyllin" y.m. Seuraavassa ote näistä ajoista:

Tehtaan varastonhoitaja Arthur Lindholm kertoo: Ensinnäkin tahdon sanoa, että vietin koko lailla syntistä elämää aina vuoden 1906 alkupuolelle saakka. Silloin luin lehdistä ilmoituksen, että eräs talonpoika pitää puheen Harjun rukoushuoneella. Kehoitin eräitä työtovereitani tulemaan kanssani kuulemaan, kuinka talonpoika pystyy saarnaamaan. Meitä meni siis sinne muutamia uteliaita. Talonpoika oli nimeltään Jern ja oli kotoisin Pohjanmaalta. Jern alkoi iltahartauden, ja ne sanat, ne menivät sydämeeni ja aiheuttivat siellä suuren synninhädän. Sitten nousi paroni Wrede puhujakorokkeelle. Ensimmäisen kerran kuulin hänen puhuvan. En enää muista, mitä hän sanoi, vain yksi seikka jäi mieleeni, hänen tapansa esittää Jumalan sanaa. Hän puhui niin rakastavasti, niin lempeästi ja hellästi. Varmaankin juuri sen takia hänen sanansa niin sattuivat minuun syvästi. Seuraavina iltoina oli herätyskokouksia Lähetystalolla. Joka ilta siellä puhuivat sekä Jern, että Wrede. Kun kuulijat eivät halunneet poistua, jatkettiin kokouksia myöhään. Minäkin olin joka kokouksessa ja tulin suureksi syntiseksi. Toivoin tilaisuutta saadakseni uskoa huoleni paroni Wredelle, sillä mielestäni hän oli ainoa, joka voi minua ymmärtää.

Ensimmäisistä kokouksista palattuani avasin Raamattuni, joka oli ollut suljettuna aina rippikouluajasta asti. Luin Matt.12:32 "Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa." Nyt otaksuin tehneeni syntiä näitä Jumalan sanoja vastaan, ja sielunhätäni oli sentähden hyvin suuri. Siitä seurasi unettomia öitä ja rauhattomia päiviä. Herätyskokouksissa istuin odottaen, että Wrede tulisi minua puhuttelemaan, mutta aina hän meni jonkun toisen luo. Monien iltojen pettymysten jälkeen päätin: tänä iltana tulen tänne viimeisen kerran. Jos nyt en saa tilaisuutta puhutella Wredeä, ei ole muuta neuvoa kuin päättää päiväni. Puhujakorokkeelta Wrede suuntaa askeleensa juuri sinne, missä istun, mutta kaksi hyvinpuettua naista, jotka istuvat kaksi penkkiä edessäni, pysähdyttävät hänet. Nousen lähteäkseni toteuttamaan synkät aikeeni, mutta silloin Wrede kääntyy penkissään ja ojentaa minulle kätensä kysyen: 'Miten on laitanne?' Vastasin: Sangen huonosti. Silloin hän heti jätti naiset siihen ja vei minut pieneen sivuhuoneeseen. Siellä polvistuimme. Wrede rukoili puolestani, hän koetti rauhoittaa ja lohduttaa minua sekä kehoitti saapumaan seuraavana iltana kotiinsa Kruunuhakaan, sillä hän ei onnistunut rauhoittamaan minua. Kotonaan paroni Wrede vielä koetti Jumalan sanasta osoittaa, etten ollut tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Siitä huolimatta en tullut vakuuttuneeksi siitä, mitä sanottiin. Taaskin rukoilimme, mutta tuloksetta. Silloin Wrede nousi, laski kätensä päälleni ja rukoili ääneen: 'Rakas hyvä Jumala, Jeesuksen tähden vuodata Pyhä Henkesi tämän veljen sydämeen.' Silloin minut valtasi sanomaton riemu, jota en koskaan voi unohtaa ja jota on vaikea sanoin kuvailla. Paluumatkani lahden poikki Sörnäisten puolelle oli yhtä ainoata ylistystä. Usein täytyi minun polvistua, sillä syntien anteeksisaamisen ilo oli niin valtava ja tietoisuus, että Jumala oli pelastanut sieluni palvelijansa kautta, teki ilon vielä suuremmaksi. Wredeen liityin veljessitein, jotka kestivät aina hänen kuolemaansa saakka. Kaikkina niinä monina vuosina, jolloin tunsin paroni Wreden, oli hän aina sama vaatimaton, nöyrä ja auttamaan altis kristiveli, jossa ei ollut ylpeyden hiventäkään. Hän ei koskaan katsonut ihmisen ulkomuotoon, vaan sielujen pelastus oli hänelle tärkeintä. Kauniina säilyy paroni Wreden muisto, kun hän kävi köyhien kodeissa laitakaupungin työläiskortteleissa. Siellä oli suuria, lapsirikkaita perheitä, miehet olivat usein kovia juomareita. Siitä oli tietysti seurauksena puutetta ja kurjuutta. Näissä kodeissa kävi Wrede. Hän vei sinne lahjakääröjä, hän puhui ja auttoi heitä monin tavoin. Seuraukset alkoivatkin jo näkyä, sillä monta suurta juoppoa kääntyi Jumalan puoleen. Perheet tulivat onnellisiksi. Ihmekö siis, että vaimot kutsuivat häntä 'Jumalan enkeliksi'.

"Koska te halveksitte tätä sanaa ja luotatte väkivaltaan ja vääryyteen ja siihen turvaudutte, niin tämä synti on oleva kuin repeämä korkeassa muurissa, joka uhkaa sortua ja pullistuu; se särkyy äkkiä, yhtäkkiä. Se särkyy, niinkuin särkyy savenvalajan astia, joka lyödään rikki säälimättä, niin ettei sen sirpaleista löydy palasta, millä ottaa tulta liedestä tai ammentaa vettä altaasta." Jes.30:12-14. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on aina synti, tiesivät he sitten siitä tai ei. Siksi kaikki Herran työ aina tähtää tämän asia valaisemiseen, koska synti ilman armahdusta kadottaa ikuisesti. Mutta kyllä moni tietää olevansa harhassa, väärässä ja kuolemantiellä, mutta painaa lisää vain kaasua, ettei joutuisi uskovan maineeseen. Heistä kuolema saappaat jalassa olisi jotenkin kunniakkaampaa, kuin matka ajassa Jeesuksen seurassa ja sitten kerran taivaassa?

Rikkinäisinä ja monin tavoin raadollisina tulemme eteesi, Jeesus, emme tunne olevamme kovin korjaantuneita, puhumattakaan valmiita. Etsimme kasvojasi, tahtoasi ja voimaasi, olemme ilman sinua aivan hukassa. Tuomme sinulle rikkinäisen mielen, väärät motiivit, synnilliset työt, itsekkäät tavoitteet ja meille vaikeat ihmissuhteet. Auta meitä näissä, vapauta meidät tunteitten talutusnuorasta, lihanhimosta ja ahneudesta. Korjaa meitä, paranna meitä, tue meitä, opeta meitä, ja ole pitkämielinen meitä kohtaan. Katsomme sinun rakkauteesi, täydellisyytesi, voittoosi, sillä köyhyydessämme tunnemme vain puutteemme. Joskus tulemme eteesi ryömien ja se sopii tilaamme silloin kaikkein parhaiten, olemmehan rikkinäisiä.

Mustikoita

Aurinko oli jo noussut, linnut olivat valmistautumassa päivään sähkölangoilla, tuuli oli tyyntynyt ja kaikkialla oli vielä suhteellisen hiljaista, join kahvia ja katselin maisemaa. "Herra, varhain sinä kuulet minun ääneni, varhain minä valmistan sinulle uhrin ja odotan." Ps.5:4. Sinä aamuna vaimoni pyysi minua lähtemään kanssaan marjastamaan. Molemmilla oli tulossa iltavuoro töiden osalta ja se sopi hyvin aikatauluumme. Niinpä lähdimme varhain. Emme menneet kovinkaan kauas kodistamme, sillä lähistöllä on runsaasti metsää. Oma marjastamiseni on ollut jo vuosia vähän niin ja näin, kun tuntui että työt ja pakolliset korjaukset vievät aikani. Mutta lajissa voi kuulemma kehittyä ja siksi lähdin marjaan asenteella: kun ei ole mitään menetettävää, voi vain voittaa. Yöllä oli satanut runsaasti ja maa oli märkä, se tuoksui tuoreelle ja ilma oli raikas. Lähistön rakennustyömaan koneet kolistelivat metsän tuntumassa, oli tulossa uusia asuntoja tarvitseville.

Mustikanvarpuja oli runsaasti, mutta marjat vähissä. Hieman samottuani huomasin, että kokeneet kerääjät olivat ehtineet ennen meitä ja jäljelle oli jäänyt vain jälkikorjuu. Jossain vaiheessa sanoinkin vaimolleni, että olisi mukava joskus päästä oikein mustikkametsään. Mutta hän vain jatkoi nauraen keräämistä. Marja sieltä, toinen täältä ja etsi, niin löydät, toimi siellä. Jossain vaiheessa ämpärini (mietin, että olisi ehkä pitänyt ottaa korjuuastiaksi vain muki?) pohja oli peitossa. Silloin jouduin Jumalan Pyhän Hengen puhutteluun. Hän sanoi minulle, että ihmisten kohtaaminen on kuin tämä mustikkametsän aamu. Etsimme yhtä ihmistä kerrallaan, maailma vie suuren sadon, ihmiset menevät sankoin joukoin väärään suuntaan ja hukkuvat, eivät pääse kerran perille Herran luokse. Maailmalla on hyvät menetelmät ja suuren yleisön tuki kerätessään kansaa omiin tarkoitusperiinsä. Se ei tule kysymään Juamalan mielipidettä, ei etsi Raamatusta viisautta, ei ajattele ikuisuutta, eikä ota Kristusta vastaan. Maailma ei ole kiinnostunut ihmisistä kuin hyötyäkseen heistä, he ovat tuottajia, kuluttajia, orjia, palvelijoita, maksajia, äänestäjiä ja alistujia.

Jouduin tekemään monta liikettä ja ottamaan monta askelta ja kumarrusta, kun käteni saavutti yhden marjan. Oliko se siis arvokasta? Oliko arvokasta etsiä yhtä ihmistä, joka oli jossakin oman onnensa nojassa? Oli, sillä Kristus teki niin. Hänelle jokainen sielu oli kallis, äärettömän arvokas. Mikä vaiva olikaan Jumalalla, että sai ihmisen omakseen? "Eikä yksikään asukas sano: - Minä olen vaivanalainen. Kansa, joka siellä asuu, on saanut syntinsä anteeksi." Jes.33:20. Miten paljon hän olikaan satsannut, että voi voittaa sielun valtakuntaansa? Jollakin ihmisellä koko elämä meni hukkaan, kaikki hänen saavutuksensa ja toimintansa oli peräti hyödytöntä tuuleen hosumista ja loputonta haaskaamista, kunnes Jeesus tuli hänen Herrakseen. Koin, että Herran Henki kysyi minulta, olinko valmis tällaiseen poimintaan, olinko valmis pysähtymään yhden onnettoman kohdalle poimiakseni hänet Kristukselle? Oliko kutsumukseni suostua Vapahtajan suunnitelmaan elämässäni?

Kauniita ja suuria, meheviä ja maistuvia mustikoita oli vähän ja ne kyllä erottuivat joukosta. Niitä oli mukava poimia ja ne täyttivät astiaa kaikkein eniten. Ne kasvoivat ilmeisen edullisessa ympäristössä, jossa oli sopivasti valoa ja varjoa, sopivasti kasvutilaa ja kosteutta. Oliko minun ympärilläni monta sellaista ihmistä, joiden elämä oli esimerkillistä, siunattua, menstyvää ja toisia auttavaa? Oliko tuttavissani monta sellaista ihmistä, joiden lähellä oli hyvä olla, joiden seurassa sielu lepäsi ja henki elpyi? Oliko lähelläni monta esimerkillistä kristittyä, joiden hedelmä näkyi ja kuului, jotka heijastivat Jumalan hyvyyttä ympäristöön? Oliko tuntemissani uskovissa monta sellaista, jotka pyyteettömästi katsoivat ensisijassa aina Jumalan tahdon toteutumista ja lähimmäisensä parasta? Oliko ystävissäni monta sellaista, jotka ajattelivat ihmissielunpelastuksen tärkeyttä ja hengellistä herätystä kaikkialla ykkösasiana? Oli, heitä oli, kiitos Jumalalle, runsaasti, kuin mustikoita metsässä. Herran rakkauden vaikutus oli vallannut heidät ja Kristuksen mieli oli tullut heihin, Jumalan valtakunnan valtava rikkaus oli heissä, heidän elämässään, heidän valinnoissaan. Vapahtaja oli heidän kanssaan, ja oli suuri Jumalan lahja tuntea heidät, kulkea hetki heidän kanssaan, iloita heidän kanssaan yhteisestä uskosta, rukoilla yhdessä Jeesusta, jakaa elämän kokemuksia ja tunteita ilman pelkoa. Oli rikasta ajatella, että saamme kerran yhteiden taivaan kodin Herran luona tämän elämän jälkeen. "Sillä rauhan kylvö kylvetään, viiniköynnös antaa hedelmänsä, maa antaa satonsa, taivas antaa kasteensa, ja tämän kansan jäännökselle minä annan perintöosaksi kaiken tämän." Sak.8:12

Marjat lisääntyivät ämpärissä ja kuljin pitkin metsää. Huomasin, että ammattipoimijat olivat viilettäneet ilmeisesti helmat hulmuten mättältä toiselle saadakseen helposti ja nopeasti mahdollisimman suuren saaliin. Sillä vaikeat alueet ja reunat olivat jääneet lähes koskemattomiksi. Se alue oli siis jäänyt minulle ilman sopimusta. Poimin sieltä ja taas tuli lisää marjoja ämpäriin. Jälleen Herran Henki puhui minulle, että näetkö kuinka tällaiset sivuun jääneet ja vaikeissa paikoissa olevat unohdetaan helposti? Niin, monen ihmisen elämä on yksinäistä omien murheiden ja taistelujen, kiusausten ja syntien keskellä elämistä ilman valoa? Moni on kivettynyt omaan muottiinsa ja kuollut pystyyn kuin kuivakukka, ei tuoksua, ei elämää, ei tunteita, ei toivoa, ei iloa, ei valoa, ei viisautta.

Mutta Kristus tahtoisi viedä sinne evankeliumin, ilosanoman valon, toivon ja tulevaisuuden, Jumalan sanan lupaukset ja seurakunnan, uskovat. Niin, olenko minä se, joka menee, joka vie, jonka kohdalle nämä askeleet ovat tulleet? Tai, jospa minä olisinkin juuri se onneton vaikeassa elämäntilanteessa vailla ihmistä, vailla Jumalaa, vailla rauhaa? Ajatus oli tosi pysäyttävä, liikuttava ja jumalallinen. Jälleen mietin, miten suuren arvon Jumala asettikaan ihmiselle, miten kaikkien ihmisten olisikaan löydettävä parannuksen ovi ja voima itselleen. Oli turha miettiä, miksi ihmiset olivat tuossa tilassa. Oli ajateltava Häntä, joka voi kaiken muuttaa uudeksi menneisyydestä huolimatta. "Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta" 1.Piet.1:3.

Kulkiessani mättäiden välissä löysin monta maahan pudonnut marjaa, jotka poimin talteen. "Älä myöskään korjaa tyhjäksi viinitarhaasi äläkä poimi varisseita marjoja, vaan jätä ne köyhälle ja muukalaiselle. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." 3.Moos.19:10. Jumalan seurakunta on vertauskuvallisesti viinitarha, jossa vallitsee Jumalan tahto. Siellä apua saavat köyhät ja muukalaiset, jotka eivät muuten ansaitsisi näin hyvää kohtelua. Kuitenkin Herra itse ilmestyy monesti ihmisen elämään myös köyhänä ja muukalaisena, emme tunne häntä, kun hän tulee. Hän on erikoistunut varisseisiin, pudonneihin ja kaatuneihin ihmisiin, jotka tarvitsevat apuaan. Siellä, maassa makaava, on onneton, avuton ja kelvoton. Hyödytön löytää hyödyllisen Vapahtajan. Sieltä, pohjilta, on alkanut monen parannuksen tie ja uusi elämä. Ja he laulavat: Jeesus löysi minut!

Kuljin edelleen, välillä ympyrää ja palasin alkupisteeseen. Yritin silmämääräisesti kartoittaa alueen hyödylliset marjamaat. Silloin näin edessäni tosi surkean värinsä menettäneen mustikanvarvun, jossa riippui kurjan näköisiä pieniä kuivettuneita mustikoita. Säälittävän näköiset marjat otin poimurilla suureen joukkoon mukaan ja sinne ne sopivat hyvin. Joukossa on muiden näköinen ja mallikin unohtuu isojen ja lihavien välissä? Seuraava ajatus olikin se, että on paljon varsin kurjia ihmisiä, joiden mielen täyttää murhe, masennus, ainainen levottomuus ja huolet rahasta, läheisistä, maailmantilanteesta ja jaksamisesta. He eivät ole pärjänneet elämässä, monen virheen ja huonon ratkaisun jälkeen kulku on kuin luistinrataa ja jatkuvaa vastamäkeä. Nostajia ja rohkaisijoita, tukijoita ja avustajia on vähän, arvostelijoita ja tönijöitä kyllä riittää. Katsomossa istujat eivät eväänsä liikauta heidän hyväkseen, mutta sormet osoittavat herkeämättä näitä onnettomia lukuisista epäämättömistä virheistä. Hyvät eivät haluaisi vaihtaa heidän osaansa ja hopealusikkakerhossa ei heille ole nimikkotuolia.

Mutta Herra sanoi minulle, että Jeesus rakastaa heitä. Ilosanoma on ihmeellinen, kun se kohdistuu ansiottomiin? "Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta." Luuk.12:6-7. Jumala tahtoo poimia syntiset ja sairaat omakseen, hänen lävistetty kätensä hapuilee kurja syntisen luokse. Monesti kuitenkin nämä orvot seikkailijat pelkäävät ja pakenevat. Itsekin olin sellainen. Kun Jumala kutsui ja pysäytti minut, pelkäsin, pakenin pimeyteen, lähdin täysin päinvastaiseen suuntaan, en ollut valmis hänen orjakseen. Yritin tarttua ihmisiin, saada tukea ja apua kuolevaisista, vaikka kuolematon kolkutti sydämelleni. Rakensin käsitykseni näkyvän varaan, vaikka tarjolla oli näkymätön maailma. Mutta myöhemmin taivuin ja huomasin, että se oli kaikkein parhain osa, mitä ihminen voi koskaan saada ajassa. Elämä Jeesuksen varassa on suurenmoinen, vapaa, onnellinen matka, jossa Herra vastaa asioista, johdattaa ja varjelee. Väsyneen on autuasta levätä Hänessä, Hänen täytetyn työnsä varassa, ollen kastettu Hänen kuolemaansa, vaeltaen Hänen ylösnousemusvoimassaan, kokea yhteyttä Hänen omiensa kanssa täällä ajassa, rukoilla Häntä, kiittää Häntä, olla Hänen uskollisuutensa varassa, tietää, että Hän aina elää rukoillakseen rakkaiden lastensa puolesta. On suuri lahja tietää, ettei Herra koskaan hylkää sitä, joka hänen luokseen tulee.

Marjaretki aamuisessa Kangasalan metsässä oli tulossa lopuilleen. Kuntoni ilmoitti, että olisi syytä kerätä luunsa ja matkata kotiin huilaamaan. Ämpäri oli puolillaan mustikoita ja poimuri oli lisännyt siihen runsaasti myöskin roskaa, jota sitten kotona plokkasin pois. Ämpäriin oli eksynyt myös monta ötökkää, hämähäkkejä, matoja, muurahaisia ja nimettömiä pieniä känniä. Tapoin kaikki silmiini osuneet, ja loput saivat mennä pakasteeseen marjojen kanssa, sillä ne olivat niin pieniä, etteivät ne pilaa herkkuhetkeä? Joku oli sanonut, että niisäkin on proteiineja? Muutamat Etelä-Amerikan lähetit olivat kertoneet, että siellä syötiin aivan yleisesti isoja toukkia, joita paistettiin nuotiossa? Varmaan herkullisia? Tulisivatkohan ystävät kylään, jos tarjoaisimme semmoisia illalliseksi?

Ajattelin Herran laumaa, seurakuntaa ja hänen omiaan, miten monenlaisia roskia ja vihollisen ansoja sinne tuppaakaan ja ne pitäisi poistaa tuhoamasta arvokasta satoa. Vihollinen tulee valheen ja eksytysten muodossa, sekottaa selvän Jumalan sanan ihmisviisauteen ja perinteen uraan. Joillekin se saa kiusaukset muuttumaan lankeemuksiksi ja herätetyksi katkeruuden ja kateuden kukkaan. Se aktivoi henkivallat keskittymään elävän ja todistavan, tunnustavan ja toimivan uskon sammutustöihin kaikkialla. Sen tavoitteena on riitaisa, omavoimainen, mykkä, sokea, kurja, alaston, köyhä uskovien joukko, joka nukkuu ruususen unta, vaikka ympärillä olisi ääretön hätä ja tuhat kulkemassa juuri kohti helvetin nielua. "Uskollinen todistaja on hengen pelastaja, mutta joka valheita puhuu, on petosta täynnä." Snl.14:25. Jeesus on uskollinen todistajamme, jonka sydämellä ovat myös eksyneet ja harhautuneet sielut.

Suuri Jumala, iankaikkinen Herramme, olemme edessäsi kuin musikat metsässä, pieniä, arvottomia ja paikallamme. Mutta sinä etsit meitä, tahdot pelastaa ja virvoittaa, tuoda valtakuntaasi, siunata ja eheyttää. Kiitos, että näet yhdenkin, näet vaivaa hänen löytämisekseen, palastumisekseen. Kiitos että rukoilet puolestamme, annat meille ystäviä, jotka rohkaisevat ja kannustavat meitä luottamaan sinuun. Kiitos pyhästä sanastasi, joka valaisee kulkemamme matkamme ja auttaa etsimään suuntaa. Kurkota tänään, Herra, pimeyden pensaisiin, joissa moni istuu vangittuna ja valittaen. Tartu kiinni kurjiin ja nosta elämään, vapauta synnin kurasta, aseta jalat kalliolle varmalle perustalle. Poimi pudonneet, maassa makaavat, hylätyt, itkevät.

Poistui keskuudestamme

Näin yleensä kerrotaan, kun joku on kuollut. Tosin, siitä saa sellaisen vaikutelman, kuin hän olisi itse päättänyt lähtönsä ajankohdan suuren taiteilijan tavoin? Usein näihin kertomuksiin liittyy myös kuvauksia mainitun henkilön saavutuksista, hyvyydestä, kiltteydestä ja erinomaisuudesta, vaikka kaikki tuttavat tiesivät hänen olleen vaikea luonne, kelju tyyppi ja aina rähjäämässä? Lisäksi kertomuksissa mainitaan, että kaveri meni vielä parempaan (ei välttämättä taivaaseen), mutta enkelikuoroon, autuaammille metsästysmaille (jos hän oli metsästäjä), vaihtoehtoisesti piirtelee nyt pilven päällä (jos oli taidemaalari), soittelee yläkerrassa (jos oli muusikko). Mutta mitä hän lieneekään olla tekemässä sitten, jos hän oli täällä haudankaivaja, teurastaja, tarjoilija, makkarakauppias, rajavartija, sotilas, poliisi, poliitikko tai suntio? Ilmeisesti vain vanhuuseläkkeellä ilman virkavelvoitteita? No, taivaassa ei Ilmarista enää tarvita, siellä on kaikki toisin. Kerran eräs mies sanoi minulle, että joku kaveri potkaisi tyhjää ja tarkoitti ilmeisesti, että tyyppi ei pysynyt pystyssä? Hän oli todellisuudessa kuollut ja haudassa. Mutta jumalattoman tie päätyy aina vaivaan: ”Tahdotko seurata iänikuista polkua, jota pahantekijät vaelsivat, ne, jotka kukistettiin ennen aikojaan ja joiden perustuksen virta huuhtoi pois, jotka sanoivat Jumalalle: 'Poistu meistä. Mitä voisi Kaikkivaltias meille tehdä?' Job 22:15-17

Koulupoikana olin muiden mukana aina ulkoilemassa ja urheilemassa. Eräs vuotuinen harrastus olivat syysjäät, joiden kestoa testasimme kohtalokkain seurauksin. Putosin monta kertaa kylmään veteen. Jään vahvuus riippui pakkasista ja veden virtauksista. Heikoilla jäillä piti edetä varovasti ja tunnustellen, mutta monesti hermot eivät kestäneet moista hiiviskelyä ja niin piti parantaa askellusta – ja hups, siellä oltiin taas. Sitten piti mennä lujaa kotiin, sillä märät vaatteet painoivat ja kylmä alkoi kangistaa nopeasti. Kokemusta rikkaampana taas lähdimme seuraavana päivänä kokeilemaan uutta jäätä kuivin vaattein…..

Uskovalla on sama vietti, joka vaivaa häntä läpi elämänsä suhteessa syntiin. Pitää koettaa, miten pitkälle voi mennä, missä ovat synnin rajat, mitä uskaltaa tehdä ilman, että siitä tulee seuraamuksia. Koettelemme Jumalan hermoja ja kärsivällisyyttä. Uhkarohkeus, yltiöpäisyys ja itsekkyys ohjaavat käyttäytymistämme hillittömyyteen, asioihin, jotka eivät kuulu meille, ihmisiin, jotka eivät liity meidän elämäämme. Jumala luo sopivat reitit ja kulkutien, että voimme selvitä uskossa. Mutta se on aina kaita tie, sitä ei kannata keinotekoisesti leventää ja muuttaa. Se ei kulje heikoille jäille, ettei kukaan poistu keskuudestamme.

Voisimme siis sanoa joistakin entisistä ystävistämme, että he ovat poistuneet keskuudestamme ja ottaneet vapauden luopua uskosta. ”Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme.” 1.Joh.2:19. He eivät kulje enää uskovien kanssa, eivät välitä seurakuntayhteydestä, Jumalan sanasta ja tahdosta, eivät kuuntele varoituksia tai kehotuksia, he hylkäävät hengelliset auktoriteetit ja vaihtavat ne uusiin harrastuksiin (peleihin), ihmisiin (kääntymättömiin), nautintoihin (himoihin), rahaan (sijoituksiin) ja tavaraan (omaisuuteen). Tähän heitä ajaa vanha liha, joka puseron alla pullottaa päivä päivältä pulskempana. Kokeilunhaluisina he löytävät aina jotain uutta ja haastavaa. Lasten tavoin he kyllästyvät pian samoihin leluihin ja hiekkalaatikkoleikkeihin ja tarvitsevat uudet maisemat ja uudet santakasat, hiekkalinnat, uimarannan, visiot ja äänet. Jos siihen joku vanha uskova tuo elämänviisautta kokemuksestaan, ei se tunnu missään, eikä vaikuta mitään. Meno jatkuu entisenlaisena.

Valhe on pirun ansoista kavalimpia, koska siihen se laittaa valkoisen kaavun päälle. Se kirkollistaa, hengellistää ja kuorruttaa kakkunsa kiinnostavaksi. Mutta se sisällyttää siihen annoksen myrkkyä, joka koituu valheen muodossa uskovan tuhoksi. Luopiotien valinnut ei huomaa höynäytystä ja maiskuttelee myrkkykakkua ja tarjoilee muillekin. Siksi kokonaisia seurakuntia menee harhaan ja eksyy Kristuksesta. Mutta syvimmältään ongelma on aina hengellinen, vaikka se saa maallisia muotoja; uskova joko seuraa Vapahtajaa tai sitten luopuu hänestä. ”Ja silloin, sen palan jälkeen, meni häneen saatana. Niin Jeesus sanoi hänelle: "Minkä teet, se tee pian."…. Niin hän, otettuaan sen palan, meni kohta ulos; ja oli yö.” Joh.13:27,30. Vaaravyöhykkeessä oleva on Juudas Iskariotin kaltainen, hän roikkuu Jeesuksen ja tämän omien piirissä, mutta mieli seikkailee jo muissa suunnitelmissa. Saarnat eivät kiinnosta, rukous tuntuu vastenmieliseltä ja taivaaseen on luvattoman pitkä matka? Sana sanoo: ”kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä. Mutta jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan,…” Room.6:6-8. Vanha ihminen ei siis ole kuollut, se on hoippunut äkkiä alas omalta ristiltään ja treenannut itsensä taas tanssikuntoon? Uskova ei siis olekaan kuollut Kristuksen kanssa, vaan onkin tapahtunut lihan elpyminen ja vanhat jutut tulleet taas kuvaan mukaan. Hurskaasta sielusta on tullut taas synnin palvelija. Hän on kuin liikenneympyrässä aikansa kierrellyt joka lähtee takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Ehkä mielessä on ajatus: Mikähän minuun meni, kun rupesin sekoilemaan uskovien juttuihin? Vanhurskautumista ei tapahtunut, ja jos onkin tapahtunut aikanaan, niin hän on sen myöhemmin hylännyt. Yleensä lankeemukset tapahtuvat perinteisillä alueilla, kuten raha, puoliso tai alkoholi. Näistä on olemassa sitten lukuisia variaatioita.

Keskustellessani niiden ihmisten kanssa, joilla menee heikosti, mutta jotka tahtoisivat olla Jeesuksen omia, Jumalan lapsia ja matkalla taivaaseen, huomaan yhden yhteisen piirteen: He eivät juurikaan lue Raamattua, vielä vähemmän hengellisiä kirjoja, he eivät hoida uskonelämäänsä, eivät arvosta kristillistä kastettaan, eivät käy säännöllisesti ehtoollisella, eivät tarvitse uskovien yhteyttä, eivät rukoile kuin muodollisesti tai hädässä. Jossain vaiheessa heidän otteensa Vapahtajasta on irronnut, tai sitten se ei ole koskaan ollutkaan olemassa, kaikki onkin ollut vain luulouskoa, perinnettä ja mykkää kuolemaa. He eivät uskalla sanoa olevansa uskossa, eivät kykene todistamaan Jeesuksen ainutlaatuisesta asemasta, eivät iloita Herrassa, eivätkä johtaa ketään Herran tykö, sillä heidän epäuskonsa on hyydyttänyt heidät tavallisiksi maailmanihmisiksi. He ovat tyhjiä, tarkoituksettomasti vaeltavia sieluja, hengellisiä tuulihattuja sekatäytteellä, toinen makea, toinen suolainen. He muistuttavat nuorukaista, joka on saanut ensimmäisen auton ja jonka kaasujalka on äärettömän raskas ja katsomo kaipaa näyttöä kuinka lujaa sillä oikein pääsee. No, lehdestä voimme sitten lukea myöhemmin: Poistui keskuudestamme – liian nuorena.

”he turmelevat itsensä. Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä ja heittäytyvät palkan tähden Bileamin eksytykseen ja hukkuvat niskoitteluunsa niinkuin Koora! He likapilkkuina teidän rakkausaterioillanne julkeasti kemuilevat ja itseään kestitsevät. He ovat vedettömiä, tuulten ajeltavia pilviä, paljaita, syksyisiä puita, hedelmättömiä, kahdesti kuolleita, juurineen maasta reväistyjä, rajuja meren aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään, harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu.” Juuda 10-13. Tämä on erikoista sakkia, aikansa he sähläävät ja sotkevat asioita uskovien joukossa, sitten he perustavat uuden porukan ja alkavat tehdä omaa uskoaan vastaavaa toimintaa (sitä ainoaa oikeaa, joka ei kulje vanhojen mukaan). Heillä riittää energiaa ja monenlaista touhua, mutta heidän jälkensä ovat pelottavat, luopumusta, mielisairautta, kaikenlaisia lankeemuksia Raamatun sanasta.

Olen tavannut heitä, joille ei mikään totuuden sana ei näytä enää menevät perille, mutta itse he ajattelevat tekevänsä edelleen matkaa uskossa? He ovat poistuneet keskuudestamme ja se on murheellista. Elävä seurakunta, Kristuksen omat, koettelee kaiken hengellisyyden, siinä ei suunsoitto tai huuto auta, vain nöyrtyminen Herran edessä.

Aivan oman saarekkeensa muodostavat puhdasoppiset, jotka tekevät Uudesta Testamentista toisen lakikirjan ja ajattelevat kuuliaisuudellaan pystyvänsä seuraamaan Herraa. Tästä joukosta voidaan sanoa, että he eivät yritäkään viedä ihmisiä Kristuksen luo, vaan tyytyvät ainoastaan muodon täyttämiseen kuin fariseukset aikoinaan. He antavat pelastuksen vain niille, jotka tekevät oikein, jotka täyttävät mitan, ovat heille kuuliaisia. Mutta heidän joukossaan haisee vahvasti liha, ihmisviisaus ja samoin hengellinen kuolema. Siellä ei myöskään tule kukaan uskoon, sillä syntiset karttavat tätä porukkaa. Eikä siellä ole Kristusta, sillä se on sukua Laodikean-seurakunnalle.

Vaikka sanommekin, että kaveri poistui keskuudestamme, voi olla ettei hän ole enää pitkään aikaan ole ollut meidän kanssamme? Ihmisen sisäinen elämä sisältää kuoleman elementtejä runsaasti, eikä ulkoinen ilme, hymy, nauru tai heiluminen vielä todista muuta, kuin että ruoka kulkee, suoli toimii ja ollaan elävien kirjoissa. Kun ympäröivä ryhmä ei enää kiinnosta, eikä vastaa kaverin odotuksia, hän lähtee pois. Kun hänen tasonsa tuntuu olevan selvästikin paremman puutteessa, hän lähtee pois. kun hän kyllästyy puolisoonsa, alkaa katsoa uutta valloitusta kuin autoa tai hevosta, hän lähtee pois. Kun työ alkaa olla yksitoikkoista, huonosti palkattua, aliarvotettua, vaikeita työkavereita, hän lähtee pois. Kun seurakuntayhteys, johon Jumala on hänet johtanut tuntuu kuivalta ja vanhusvoittoiselta, hän lähtee pois. Kun kirkossa ei lauleta enää kuin virsiä, hän lähtee pois. Kun se alkuajan rakastumisen kohde, Jeesus, alkaa tuntua liian vaativalta, liian vähän siunaavalta, liian hengelliseltä, liikaa synnistä ja taivaasta puhuvalta, liian vähän varjelevalta, liikaa tahtoansa korostavalta, liian vähän rukouksiin vastaavalta, liian vähän omaisuutta antavalta, liian huonoihin uskoviin sitoutuneelta, liian vähän maailman asioihin puuttuvalta, liikaa suvaitsevalta joidenkin uskovien kohdalla, liian tiukalta minun suhteeni….. hän poistuu näyttämöltä kuin esitys olisi loppu. Hän poistui keskuudestamme ties mihin, ties miten pitkäksi ajaksi, ties kenen seuraan, ties miksi?

Karismaattisuus on saanut ajassamme vahvan aseman kristillisissä piireissä. Ainoastaan hyvin kirkolliset, vanhakantaiset ja tiukasti perinteessä pitäytyvät ovat kyenneet torjumaan karismaattisuuden luotaan. Jopa puhdasoppiset ovat tehneet myönnytyksiä sen suhteen. Omassa elämässäni karismaattisuus on aina ollut tavalla tai toisella mukana matkassa ja kokemukseni siitä ovat myönteisiä. Pidän sitä Jumalan tahtona, lahjana ja seurakunta virkistävänä asiana. Nykyaikana olen kuitenkin enemmässä määrin joutunut huomaamaan, että karismaattisuuden vanavedessä kulkee myös mieltä sekoittavaa ainesta, joka tulee eri nimisenä esiin kulman takaa. Varsinkin mielisairauteen taipuvaisilla herkillä sieluilla pitäisi olla jokin turvaverkosto, joka  suojelisi heitä. Jos uskova joutuu pöpilään hoitoon sen tähden, että on ollut uskovien kokoontumisissa mukana, ovat asiat pahasti sekaisin. Joko siellä on opetus pielessä, tai sitä ei ole ollenkaan, tai sitten mieltä kiihotetaan ja manipuloidaan virittymään kireäksi ja jännittyneeksi sielullisesti ilman Pyhää Sanaa ja  Henkeä. Jos kokoontumisen pääasia ovat ihmeet ja merkit, ollaan jo pielessä.

Kaiken hengellisen kokoontumisen pääasia on aina Kristus, hänen arvostuksensa, kiitoksensa, hänelle laulaminen, hänen tahtonsa kyseleminen, hänen suhtautumisensa syntisiin, hänen armollinen asenteensa, hänen totuuden sanansa, hänen rakkautensa toisiin uskoviin, hänen neuvonsa, varoituksensa, viisautensa, kehotuksensa, kuiskauksensa omilleen. "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; kuulkaa häntä." Matt.17:5. Kun kuulemme Jeesusta, Jumala on siinä, siinä on elämä. Hänestä virtaa uusi elämä, hän luo uutta, ei ihmistekoista, vaan taivaallista ja kestävää. Ei ole syytä lähteä hänen luotaan pois, sillä hän pitää meistä huolta, eikä hän hylkää meitä huonoutemme tähden. Seurakunta, joka kadottaa Kristuksen, on kuollut. Siitä Herra voi syyllä sanoa: Poistui keskuudestamme.

Sinä Herra poistuit kerran keskuudestamme, koska Isä kutsui sinut takaisin kotiin, josta olit täällä väliaikaisesti meitä onnettomia pelastamassa. Mutta me tiedämme sinun elävän tänään ja sinä tulet lupauksesi mukaan takaisin, että mekin pääsemme sinun luoksesi taivaaseen. Mutta meidän murheenamme ovat tänään kanssakulkijat, jotka eivät ole jaksaneet sinua ja meitä, jotka ovat poistuneet keskuudestamme. Sinä tiedät miksi he ovat lähteneet ja mihin ovat menneet. Sinä voit tuoda heidät takaisin, sinä voit uudistaa heidän uskonsa ja valaista heidät taivaallisella valollasi pyhästä Sanasta. Sinä voit avata heidän korvansa kuulemaan, heidän sydämensä vastaanottamaan, korjata uskovien yhteyden. Vapauta, Jeesus, valheen vangit, himojensa orjat, uskonnolliset, epäilijät, seonneet, turhautuneet, sielulliset, puhdasoppiset, pettyneet, hylätyt, synnin orjat, luopiot.

Jospa voisin aina muistaa?

Hankin muistitikkuja, joihin kaiverrutin "Jeesus on Herra" tekstin. Tallensin niihin omia puheitani ystäviä varten. Huomasin, että tarjolla oli myös eräs tosi arvokas sellainen, pinta oli 14 karaatin kultaa ja siihen oli upotettu timantti. Hinta 2000 euroa. Mutta myytynäkin se oli tyhjä ilman latauksia, niinkuin minunkin hieman halvemmat muistitikkuni. Tyhjä ei ole mitään. "jumalattomien äly on tyhjän veroinen." Snl.10:20. Joskus kristityillä on sellainen tilanne, että muisti on tyhjä hyvistä asioista, usko on keikahtanut yli laidan ja tilalle ovat tulleet menneisyyden mustat pilvet, jotka satavat vain kurjuutta ja kyyneleitä elämän vaivaksi. "Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut." Job 30:16. Elämän vaivat jäävät helposti muistiin ja niitä itse kukin sitten mussuttelee pitkin matkaa, ja joillakin ihmisillä on tässä suhteessa aina sama levy soimassa. He ovat kuin shampanjapullo, suljettuna viileän asiallinen, mutta korkattuna kuohuva ja äänekäs. Sielun syöväreistä tihkuu verta, kurjuus kumarruttaa ryhdinkäänkin. Tyhjät ihmiset toistavat muita ihmisiä, he ovat kaikuvia ääniä toisten sanomisista ja ajatuksista; Heillä ei tunnu olevan omia mielipiteitä ja kuitenkin he ovat kaikkein äänekkäämpiä. Tyhjä tynnyri kuulemma kolisee eniten? Harva tietää kuitenkaan olevansa tyhjä Jumalasta, ennenkuin Kristus itse puhuu hänelle. "etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston." Ilm.3:17. Mutta Jeesus puhui hänelle, eläköön, muisti voi palautua ja tietoa voi kasvattaa!

Jeesus valitsi seuraajikseen aluksi kalastajia, sillä pappeja ei ollut vielä silloin. Pappiskoulutus alkoi paljon myöhemmin, yliopistot edustivat tiedon huippua teologiassakin, mutta ei muuta ja näistä aineksista muokattu papinvirka sai vähitellen vääristyneitä muotoja virkapappeuden, paavin vallan ja muiden hömpsötysten muodossa. Näitä luterilaisuus on sitten muokannut omaan lokeronsa sopivaksi, mutta suuri osa tästä toiminnasta on hyvin lähellä nykykatollisuutta.

Nykyään papin vastakohtana käytetään maallikko-nimitystä, he edustavat alkuseurakunnan kalastajia. Parempi olisi käyttää yleisesti uskova-nimeä, sillä Jeesus on aina valinnut uskovia seuraajikseen, ei pappeja tai maallikkoja. Kristuksessa ihminen saa arvonsa, joka säilyy.

Joskus siis täytyy itseltään kysyä: Kuka minä olen? Kenen ihmiset sanovat minun olevan, mitä Jumala sanoo minusta? Samaa Vapahtaja kysyi omiltaan kerran: "Ja Jeesus lähti opetuslapsinensa Filippuksen Kesarean kyliin. Ja tiellä hän kysyi opetuslapsiltaan ja sanoi heille: "Kenen ihmiset sanovat minun olevan?" He vastasivat hänelle sanoen: "Johannes Kastajan, ja toiset Eliaan, toiset taas jonkun profeetoista." Niin hän kysyi heiltä: "Kenenkä te sanotte minun olevan?" Pietari vastasi ja sanoi hänelle: "Sinä olet Kristus."  Ja hän varoitti vakavasti heitä puhumasta kenellekään hänestä." Mark.8:29.

Ihmisten arviot itsestään ja Jumalasta vaihtelevat, mutta Jumalan ilmoitus Raamatussa on aina sama, muuttumaton. Tämä on tarpeen muistaa, koska monenlaiset mielipiteet, huudot, herjat ja epäuskon saarnat pyrkivät horjuttamaan pitkin matkaa uskon luottamusta Herraan. Kun ihmiselle on selvinnyt uskon salaisuus, Kristus, hänestä tulee uskova ja sen merkkinä hänen elämänsä alkaa pyöriä Kristuksen ympärillä. Hänen elämänsä tärkeimmäksi päiväksi hahmottuu uudensyntymisenpäivä, jolloin Herra tuli Hengessään häneen asumaan armona ja totuutena. Silloin hän laulaa virren sanoilla: "Muistan päivää autuasta, jolloin Jeesus löysi mun, syntein tähden tuomitun, tilastani kauheasta nosti minut olalleen, otti aivan omakseen." Alkuperäiset sanat ovat muuttuneet kuin ne olisivat eri ihmisen kirjoittamat. Alkuperäisessä (ilmeisesti A. Achrenius?) puhuu onnellinen uskova ja jälkimäisessä on asialla virkapappi teologiansa kanssa: ”Autuas se päivä lienee, jona löysin Jeesuksen, ystäväni suloisen, iloisempaa en mä tienne, koko maan pääl' mainita, kuin ett' Jeesust' nautita.” ja neljäs säkeistö alkuperäisenä kuuluu: ”Jos mä väsyn, Jeesus auttaa, jos mä kiusauksessa lienen, niin hän vahvistaa. Jos mä heikkouden kautta vielä joskus horjahdan, niin hän auttaa nousemaan.”  Laulu on syntynyt suurten herätysten vaikutusten seurauksena ja edustaa Achreniuksen herätyksen lauluperinnettä. Myöhemmin W. Malmivaara muokkasi tuntuvasti tätäkin laulua alkuperäisestä tekstistä mieleisekseen. Mutta nykyisessäkin versiossa on vielä häive alkuperäisestä tuoreudesta.

On onnellinen tila, kun uskova voi nauttia Jeesusta. Tämä on suuri salaisuus, joka ei avaudu kuin harvoille. Myös jatkuva heikkouden läsnäolo kiusaa uskovaa, niin ettei hän luottaisi itseensä, vaan Kristukseen. Tämä tunto on varsinkin kirkollisissa ja karismaattisissa uskovissa kovin harvinaista. He eivät tiedosta heissä asuvaa perisyntiä, sen turmeluksen syvyyttä, tai jatkuvaa asumista itsessään. Siitä seuraa sitten lihanpyhitystä, omavanhurskautta ja farisealaisuutta kaikissa sateenkaaren väreissä. "Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu." Room.7:17. Raamattu käyttää asua sanaa, joka voidaan kääntää myös sanalla huone tai vankila. Tästä avautuu uusi näkymä, jossa Kristus tulee syntisen kurjan tilaan, sydämeen ja elämään muuttamaan hänet uudeksi luomukseksi, pelastuneeksi, taivaan kansalaiseksi ja Jumalan lapseksi.

Huonon kristillisen opetuksen seurauksena uskova saa liian kevyttä ruokaa ja kadottaa pian synnintuntonsa ja täydellisen riippuvuutensa Vapahtajasta. Hänen tekonsa, puheensa ja seuraavat menetyksen käsikirjaa, jossa sanotaan, että uskova voi mitä vaan, mutta jätetään pois sana "Kristuksessa". Voi käydä niinkuin hämähäkillä: Maalasin ikkunanpieliä valkoisella maalilla vanhassa talossa. Kaikenlaiset ötökät, herhiläiset ja kärpäset tulivat jatkuvasti tutustumaan aikaansaannokseeni. Näin monta hämähäkkiä, jotka selvästi loukkaantuneina lähtivät pakoon koloistaan, kun pensseli lähestyi niiden aluetta. Eräs tällainen riippui joustavasti jostakin maan ja taivaan väliltä seittinsä varassa aivan hollille. Huitaisin sitä pensselillä ja niin siitä tuli "uusi luomus", sen musta olemus oli hetkessä valkoinen, kun öljymaali tippui sen palttoosta maahan. Sitkeästi kaveri kuitenkin jatkoi laskeutumistaan ja taaperteli uudessa  puvussaan uusille maisemille. Se saattoi kehua hetken verran kavereilleen uutta kuosiaan, mutta oli kuitenkin edelleen hämähäkki ja sen luontoisena se kuolikin.

Tapasin maanviljelijän, joka kertoi olleensa edellisenä yönä työssä pellollaan vielä ½4 yöllä. Tämä johtui siitä, että EU vaati jotain toimeksipanoa tiettyyn aikaan mennessä tai olisi seurannut sanktio. Tilan suuri lehmämäärä (yli 100) teetti myös runsaasti töitä päivittäin ja isäntä oli kovilla. Lehmätkin oli numeroitu, kun ei hän kyennyt enää kaikkia nimeämään. Niille oli laitettu korviin reikä ja siihen riippumaan tunnuskortti. Nämä kortit sitten pakkasivat putoilemaan, kun lehmät ravistelivat päätään ja hankasivat itseään toisia vasten. EU kuitenkin vaati, että nämä merkit oli löydyttävä aina lehmistä muuten tuli taas sanktio. Oli siinä maamiehellä hommaa kerrakseen ja tuntui siltä, että olimme palanneet neuvostoaikakauteen, jolloin "isoveli" vahti kaikkea ja kaikkia? Säälin miestä, joka paini jaksamisensa ja voimiensa rajoilla velkaisena ja omantunnontarkkana kristittynä selvitäkseen kaikesta tyydyttävästi. Rukoilin hänen puolestaan ja halusin olla hänen ystävänsä. Luoja kyllä muisti ystäväänsä ja auttoi häntä.

Joudumme käyttämään päivittäin päätämme monenlaisten asioiden hoitoon ja tehtävien suorittamiseen. Käytämme siinä aika paljon muistiamme hyväksemme. Sinne olemme taltioineet lukemattoman määrän tietoa ja kuvia, sanoja ja ajatuksia. Siellä on kielteisiä asioita, varoittavia asioita, pelon aiheita, iloa, itkua, työn jättämää uraa, oppimiamme tapoja, lukemiamme tekstejä, Raamatun sanaa, päivälehteä, televisiota, radiota, maisemia, ja lukematon määrä kasvoja, joiden nimistä muistamme vain pienen osan. Nämä pyrkivät sitten vuoronperään tulemaan mieleemme ja muisti toimii tässä jakeluverkoston ohjaajana. Riippuen mielialastamme luontomme valitsee muistista katselun aiheet ja ihmiset. "Oi, jospa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, jospa ne piirrettäisiin kirjaan, rautataltalla ja lyijyllä hakattaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi! Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä." Job 19:23-25.

Suoritamme jatkuvaa valintaa, herkuttelemme, rasitamme itseämme turhilla ja tarpeettomilla mielikuvilla, kaivamme menneitä hautoja, mietimme ihmisten sanomisia ja tarkoitusperiä. Suremme, masennumme, ikävöimme, odotamme ja jäämme muistoihin. Tartumme kiinni uusiin tarjolla oleviin tilaisuuksiin, katselemme kaikkea aurinkolasien takaa ja ihailemme saavutuksia, mahdollisuuksia ja toisia ihmisiä. Luulemme monenlaista, mikä ei ole totta. Mielikuvissamme tapahtuu asioita, jotka kulkevat kuin unimaailmassa, epätodelliset vääntävät meidät välillä solmuun. Mutta muisti on olevinaan täynnä, mutta sinne kuitenkin mahtuu aina uutta tietoa. Joka päivä kontrolloimme, tallennamme ja tilastoimme lukemattoman määrän uutta tietoa.

Samalla kun vanhenemme osa tiedosta putoaa pois, häviää, turmeltuu, katoaa, jää vintille pakattuna tai kellariin säilöttynä. Synti vaivaa ihmistä ajoittain ja Herran Henki herättää synnintunnon, joka on varsin terve ilmiö. Meillä on kuitenkin omat konstimme sammuttaa vaikeat muistot näillä alueilla ja selitellä tekemisiämme itsellemme parhain päin. Jos Jumala kuitenkin edelleen rakastaa meitä (ja syntistä maailmaa), niin hän ei jätä meitä rauhaan ennenkuin olemme tehneet parannuksen. Tämä on ihmisen elämän kohokohta, vaikka itse hän tunteekin olevansa juuri silloin aivan pohjilla, kuopassa ja syvässä liejussa. Mutta se on Kristuksen mahdollisuus auttaa meitä, koska sitä varten hän on tullut, että pelastaisi syntisraukan orjan asemasta lapsen asemaan ja kuolemasta, ikuisesta helvetistä. "He muistivat, että Jumala oli heidän kallionsa ja että Jumala, Korkein, oli heidän lunastajansa. Mutta he pettivät häntä suullaan ja valhettelivat hänelle kielellänsä; sillä heidän sydämensä ei ollut vakaa häntä kohtaan, eivätkä he olleet uskolliset hänen liitossansa. Mutta hän on laupias, antaa anteeksi rikkomukset eikä tahdo hukuttaa. Sentähden hän usein kääntyi vihastansa eikä antanut kaiken kiivautensa nousta. Sillä hän muisti, että he ovat liha, tuulahdus, joka menee eikä enää palaja." Ps.78:36-39. Turmeluksen vaikutus on äärettömän suuri ja pitkään uskossa olleen saattaa olla helpompi hahmottaa oma mädännäisyytensä, jossa ei ole pyhyyttä juuri kainalon hikeä enempää (= vanha ihminen meissä tuo kiusauksia ja ahdistusta, väsyttää ja touhua tarpeettomia ja sopimattomia).

Herra Jeesus, sinulla on muistissasi kaikki ihmiset ja asiat, sinä hallitset kaiken ja sinun rajaton valtasi ohjaa kaikkeutta viisaasti. Auta minua uskossa luottamaan sinuun ja kun oma muistini huononee ja olen puolueellinen, itsekäs ja etuileva. Tule luokseni, kun näytät syntikurjuuteni pohjattoman haudan. Tue minua, nosta minua ja kanna minua. Paranna haavani, eheytä pyhällä sanallasi ja rauhasi Hengellä olemukseni. Haluan elää elämäni loppupäivät tunnuksella: "Jeesus on Herra". En haluaisi olla vain nimeltäni kristitty, vaikka usein koen juuri sellaista heikkoutta vaelluksessani; rukous pakkaa sammumaan kokonaan, todistus sinusta jää varsin vaatimattomaksi, tunnustukseni ei kuulu tien toiselle puolelle, rakkauteni hieroo vain omia kipuja ja pidän kiinni kaikesta omastani kynsin hampain. Palaan siis uudelleen siihen hetkeen, jolloin kohtasin sinut ensi kerran ja sain maistaa taivaallista rakkauttasi tuntuvasti. Siitä on jo paljon aikaa, eikä sen hetken tunnelma enää anna voimaa. Rukoilen nöyrästi edessäsi: Mua tartu käteen Herra ja taluta, niin että pääsen kerran mä kotia ja muista minua!