torstai 24. lokakuuta 2024
keskiviikko 23. lokakuuta 2024
lauantai 19. lokakuuta 2024
Ps.18:4. Ylistetty olkoon Herra! - niin minä huudan, ja vihollisistani minä pelastun.
Kun Herännäisyys herätti kansaa Suomessa
Wilhelmi Malmivaara 1854 – 1922 oli suomalainen kirkkoherra Lapualla, kansanedustaja, kirjailija, virsirunoilija ja herännäisjohtaja. Kirjassa ”Salattu voima” Seurapuheita. Herättäjäyhdistys s. 91. hän puhuu:
– Nyt on ruvettu väsymään kuningasvaltaan ja ruvettu vaatimaan valtaa kansalle, ruvettu ihailemaan kansanvaltaa. Jumala on senkin meille antanut. Hän vei meitä askeleen alemmaksi, ja nyt, jos kansamme rupeaa valtansa käyttämään omin päinsä, ei ole enää, ystävät, kuin yksi askel jäljellä siihen, että Jumalan sana pannaan pois, opettajat pois, Herran tunteminen pois. Tiedätkö kenen valta sitten tulee? Se on kehityksen viimeinen askel. Ensin Jumalan valta, sitten kuningasvalta, sitten kansanvalta, sitten perkeleen valta. Ja sitten tulee Kristus.
– Koettakaa nyt pitää arvossa
Herran sana, joka vielä on meille kallis! Koettakaa opettaa sitä lapsillenne,
että nekin sitä rakastaisivat yli kaiken muun! Harrastakaa sitä, välittäkää se
vain perintönä lastenlapsillennekin, olipa valta kellä oli! Silloin säilyy
Herran lauma keskellä kaikkia ahdistuksia ja koetuksia.
Tämä runsas sata vuotta sitten
saatu profetia on ajankohtainen tänään, sillä elämme juuri nyt tuon
kansanvallan, demokratian, kulta-aikaa. Suomesta ei varmaan löydy yhtään
poliitikkoa, joka ei vannoisi demokratian nimiin? Raamatussakin tuo sana ja
ajatus löytyvät Ilmestyskirjan eräästä seurakunnasta, Laodikeasta, joka tarkoittaa
juuri kansanvaltaa, kansan oikeutta. Surullista, että sen niminen uskovien
yhteisö oli varsinainen kristillisyyden pohjanoteeraus, jossa ilmenivät kaikki
synnit, viat ja heikkoudet. Mutta evankeliumi on siinä, että sieltäkin Jeesus
vielä etsi ja kutsui ihmisiä parannukseen kolkuttamalla sen ovelle. Niin on
tänäänkin.
Tuossa Malmivaaran profetiassa kansanvalta edeltää perkeleen valtaa ja niinhän se on ennustettu Raamatussa. Antikristuksen aika tulee suuren uskosta luopumuksen seurauksena, kun paatuneet kristityt huutavat perkeleen hallitsijakseen. Elämme silloin maailman historian kamalinta aikaa, jossa kaikki toiveet paremmasta huomenesta on heitettävä roskiin. Vasta vain Jeesuksen toinen tulemus tuo Jumalan kunnian, hänen kuninkuutensa, Jumalan valtakunnan, avun, valon, rauhan, viisauden maailmaan.
Tätä odotellessa on syytä ottaa vakavasti Malmivaaran kehotukset Jumalan sanan rakastamisesta, arvostamisesta, opettamisesta, julistamisesta kaikille. Sen voi tehdä myös rukouksessa:
– Herramme, pyhitetty olkoon nimesi, tulkoon valtakuntasi ja tapahtukoon tahtosi 1.Meidän maassamme 2.Kotikaupungissani 3. Seurakunnassani 4. Läheisissäni 5. Kotonani 6. Sydämessäni.
Wilhelmi Malmivaaran rukous Herättäjäjuhlilla Kuopiossa 1910
- Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, Sinä, joka asut pyhyydessä ja korkeudessa, johon ei kukaan taida tulla, ja joka kuitekin olet tullut niitten tykö ja tahdot asua niitten tykönä, joilla on murheellinen henki, ahdistettu ja särjetty sydän. Me lankeemme Sinun eteesi tänä hetkenä. Sinun nimesi ylistykseksi ja kunniaksi me tunnustamme, että Sinä olet tänä päivänä ilmoittanut meille pyhän sanasi, joka meitä eksyneitä raukkoja taitaa iankaikkiseen elämään johtaa. Ja tomussa ja tuhassa me Sinua, Herra, kiitämme, että olet armollisesti meidän puoleemme katsonut, että Sinä olet esteet tieltämme raivannut, että Sinä olet meitä kaikkia tähän asti hoitanut Sinun pyhiä neuvojasi autuudeksemme kuulemaan.
- Oi Herra, ole tästä kiitetty ja ylistetty! Me tahdomme Sinulle, Herra, tunnustaa, että vaikka Sinä olet niin usein meille suurta armoasi ja lahjojasi jakanut, niin me olemme olleet taitamattomia ja huonoja Sinun lahjojasi tallentamaan. Herra, se suuri armo, jonka annoit, on tuhlattu. Ei ole meillä muuta annettavana Sinulle kuin tämä epäuskoinen sydän ja kankea mielemme. Oi, anna anteeksi meille hataruutemme, epäuskomme, valvomattomuutemme ja tarkkaamattomuutemme, joissa on syy siihen, että olemme Sinun lahjasi hukanneet!
- Anna meille vielä armosi uudistuaksemme! Uudista meitä pappeja Sinun armollasi, uudista meidän sanankuulijoitamme, uudista koko meidän Suomen kirkkoamme Sinun eläväksitekevän henkesi kautta ja anna, Herra, Sinun totuutesi tunto kansallemme, josta Sinä kyllä tiedät, että se on kauas pois poikennut! Kutsu, Herra, niitä, joita olet jo ennen kutsunut, mutta jotka ovat Sinun kutsusi hyljänneet, uudestaan vielä ja vedä heidät perille! Eksyneitä oikaise oikealle tielle, taluta ja johda ja anna armo, että moni koti, joka on maailman viinimäkenä, tulisi näiden yhdessäolohetkien kautta Sinulle saatetuksi, ja että ne, joiden täytyi kotiin jäädä, kun eivät voineet päästä mukaan, saisivat meidän kauttamme siellä virvoitusta ja kehoitusta!
- Siunaa meidän lapsiamme ja meidän nuorukaisiamme! Anna armosi jokaiselle, ylhäiselle ja alhaiselle, hallitsijalle ja alamaisille! Anna, Herra, että Sinun kunniasi tulisi meidän elämämme kautta ylistetyksi ja kiitetyksi! Herra, siunaa myös tätä paikkakuntaa, anna tämän seurakunnan jäsenille runsaasti virvoitusta! Vahvista ja varjele uupuvaisia! Auta, että me vilpittömästi vaeltaisimme elämän tiellä! Anna henkesi meitä tukemaan ja perustamaan, niin että kerran saisimme taivaassa iloita niiden kanssa, jotka ovat hyvän kilvoituksen kilvoitelleet, ja niin valkeissa vaatteissa Sinun istuimesi edessä veisata iankaikkisesti halleluja-virttäsi! Sinne auta, Herra, minua ja meitä armosi ja kunniasi tähden! Aamen.
tiistai 15. lokakuuta 2024
sunnuntai 13. lokakuuta 2024
maanantai 7. lokakuuta 2024
Mustaleimaisia
Ostin Mustaleimaemmentalia, se on voimakkain näistä kolmesta juustosta. Sitä on kypsytetty yli 9 kuukautta ja valmistuksen aikana sille tehdään vielä niin sanottu pintasuolaus, joka tekee mausta vielä voimakkaamman ja intensiivisemmän. Sen suolaisuus luokitellaan voimakassuolaiseksi ollen n. 1,6 % Mustaleimaemmentaljuusto on myös kovempaa kuin sinileima- ja punaleimaemmentaljuustot. Mustaleiman erottaa sinisestä ja punaisesta voimakkaamman maun lisäksi myös koloihin tihkuva neste. Tällöin juuston sanotaan itkevän.
Ihmisen elämän mustaleimaisuus tuo myös itkun ja pimeyden. Usein se on jokin kova juttu menneisyydessä tai piiloon kätketty pahuus, valhe ja rikos. Voi se olla myös pikkusynti tai välistäveto, petos tai katkeruus.
Egyptissä tuli eräs kaveri aikoinaan synnintuntoon paljon tekoaan myöhemmin. 1.Moos.41:9. ”Nyt minä muistan rikokseni.” Taustalla oli tilanne, jossa Joosef oli pyytänyt häneltä apua vapautuakseen vankilasta.
Uskovaisuutta on aina vastustettu ja pilkattu, alistettu ja häväisty. Jeesukseen uskovat ovat maailman silmissä arvottomia. Maailma haluaa aina unohtaa, vangita ja tappaa Jeesuksen. Mutta sitten käy, kun entiselle kuninkaalle: Ps.51:3-6 ”Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi;” Synti oli aina hänen edessään kuin musta likainen tahra, se leimasi hänen sisimpänsä? Voi, voi!
Mutta hetkeksi herkistynyt omatunto voi olla pian palannut entiselleen. Synnintunto ei pysynyt, armoa ei tarvinnut. Matka jatkuu taas muina miehinä. Mustaleima säilyy.
Uutinen kertoi, että mestaripuuseppä Eetu Tingander tekee rikkaille saunoja ja kalusteita. Jutussa oli yksi hengellinenkin ulottuvuus. - Olisi hienoa olla maailman kuuluisin puuseppä, mutta Jeesuksesta voi olla vaikea päästä ohi.
Niinpä niin, olisiko siis paikallaan ryhtyä Vapahtajan seuraajaksi?
Rokkibändin johtaja, Nightwishin Tuomas Holopainen kertoi haastattelussaan:
– En ole koskaan halunnut elää ikuisesti, sehän on ajatuksena aivan karmea. Ikuinen elämä tarkoittaisi ikuista tietoisuutta, enkä voisi kuvitella pahempaa painajaista…… En myöskään tiedä varmasti, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen – enkä usko, että kukaan muukaan tietää.
”Hullu sanoo sydämessänsä: - Ei ole Jumalaa. Turmiollinen ja iljettävä on heidän menonsa; ei ole ketään, joka tekee, mikä hyvää on. Herra katsoo taivaasta ihmislapsiin nähdäksensä, onko ketään ymmärtäväistä, ketään, joka etsii Jumalaa. Mutta kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvää on, ei yhden yhtäkään. Eivätkö he mitään käsitä, kaikki nuo väärintekijät, jotka saavat leipänsä syömällä minun kansaani eivätkä avuksensa huuda Herraa? Siinä heidät valtaa kauhu, sillä Jumala on läsnä vanhurskasten sukukunnassa.” Ps.14:1-5.
Siinä on mustaleimaisuus rehottamassa. Raamatun mukaan mieletön (nabal = tyhmä, houkka, jumalaton) on se, joka sanoo sydämessään: - Ei ole Jumalaa. Jumalattomuus on kaikkialla rehottava kansantauti, joka menestyy hyvin ilman suurta vaivaa ilman istuttamista kuin kurtturuusu tai lupiini. Mutta Jumalaan nähden se on vieraslaji, joka saa kaiken voimansa syvyydestä. Se on toivottomuuden esiaste, jonka hedelmä on pelko ja rauhattomuus. Siihen sairastuneet kulkevat kuin kuumesairaat levottomina tyhjyyttä puuskuen ympäriinsä naula päässä.
Vuonna 1952 Huittisten seurakunnassa oli kiinnostava, jopa tunteita kuumentanut kirkkoherranvaali. Valituksi tuli pastori Toivo Aleksi Salminen, "Sammun sepän poika", niin kuin hän itse toisinaan lausahti. Minäkin tapasin hänet aikoinaan Huittisten rukoushuoneella. Tiukka pappa, joka nappasi minua hihasta kiinni ja kysyi olenko autuas? Oli mieluista vastata, että olen uskossa Jeesukseen.
Lauttakylän lehdessä kerrottiin, että kirkkolain mukaan tuolloin ei ollut voimassa mies tai nainen ja yksi ääni -periaate, vaan ääniä saattoi olla kullakin äänestäjällä yksi, kaksi tai kolme. Yhden äänen sai seurakuntalainen, joka oli konfirmoitu ("kasteenliiton uudistanut") ja joka oli täyttänyt 24 vuotta. Yhden lisä-äänen sai täytettyään 40 vuotta. Ikä merkitsee kypsyyttä ja viisautta, ajatteli kai lainlaatija siihen aikaan. Vielä sai lisä-äänen kymmenen vuoden kuluttua "siitä, kuin avioliitto on käsikirjassa määrätyllä tavalla pyhitetty." Siispä äänestäjien lukumäärä ei suinkaan ollut äänten summa. Huolimatta epätasa-arvoisesta vaalista herätyshenkinen Salminen tuli valituksi virkaan. Hän oli varsin kuuluisa railakkaista kannanotoistaan ja saarnoistaan, suorapuheisuudestaan ja äkkivääristä Raamatun sovellutuksistaan. Mutta eipä mustaleimaisuus päässyt silloin vapaasti kukkimaan Huittisissa ja monta sielua pelastui.
Rukoilen, että jokainen elämän mustaleimaisuudella vallattu ihminen tulisi itkun paikalle Herran edessä. Rukoilen, että ihmiset kypsyisivät suureen synnintuntoon ja armon ikävään, taivaskaipuuseen ja Jumalan etsintään. Rukoilen, että taivaallinen sanan suola saisi vaikuttaa hengellistä nälkää ja jumalanpelkoa. Rukoilen epäuskoisten silmien avautumista. Rukoilen, että Vapahtaja kutsuisi tänään kaikkialta kansaa luokseen kuin ennen vanhaan. Rukoilen, että syylliset saisivat hänen luonaan rauhan ja sapatinlevon. Rukoilen, että synnin mustaamat sielut löytäisivät Golgatalta Jumalan Pojan uhrin ja veren avukseen aikanaan.
1.Olla vahva heikkoudessa, katsonet kai ihmeeks sen;
Tämä täyttyi Jeesuksessa lohdutukseks heikkojen.
Heikkona hän kaikki täytti, esikuvan meille näytti.
Mutta taivaan ja maan hallitsee nyt voimallaan.
2.Jos mua maailma heikoks soimaa, itsestänkin heikoks näyn,
Kristuksessa on mulla voimaa: Voitosta niin voittoon käyn.
Heikkous kun suureks karttuu, lujemmin se apuun tarttuu,
kestävyys niin vahvistuu. Usko varttuu, varmistuu.
3.Jos me jotain aikaan saamme, Herra siihen voimaa soi.
Kiitos Herran lausukaamme, mitään emme itse voi.
Jeesus, armos annat meille, voimas heikoks hervonneille,
Siitä kiitos ikuinen Sulle, turva heikkojen.
Hlv. 237 Philipp Friedrich Hiller
lauantai 5. lokakuuta 2024
maanantai 30. syyskuuta 2024
Jeesus, minä rakastan sinua
Olimme Porissa puhumassa kirkkoillassa. Oli sanan ja rukouksen ilta. Oli vastaanottava ilmapiiri ja Herra antoi meille sanoman. Alttarikaiteella oli illan päätteeksi monta ihmistä polvistuneena pyytämässä esirukousta. Kotimatkalla ajattelin, miten kirjava on se ihmisjoukko, joka etsii Herraa, miten monenlaiset asiat rassaavat ihmisiä, miten riippuvaisia olemmekaan Kristuksesta?
Olin juuri samaan aikaan lukenut evankelista W. Jokisen muistelmia sadan vuoden takaa ja huomasin hänen pitäneen herätyskokouksia myöskin Porissa.
- Helmikuun 25. (1917) pidimme ensimmäisen kokouksen Porin teatteritalossa. Se täyttyi heti ja niin saimme jatkaa rauhallisesti kokoussarjaa. Herätys alkoi heti nuorison keskuudessa. Mikonkadun varrella olevassa rukoushuoneessa oli aina niin suuri tungos, että saimme joka ilta suuresti hikoilla. Mutta mitäpä siitä, kun Herran tulet paloivat.
Seuraavaksi hän kertoi, miten venäläiset merisotilaat olivat jahdanneet tsaarivallan upseereita ja ampuneet niitä Porinkaduilla. Juuri samaan aikaan Jokinen oli ollut puhumassa Keski-Porin kirkossa. Hän kertoo noiden viikkojen aikana tulleen toistasataa ihmistä uskoon.
Jumala ei tarvitse ensin sopivia olosuhteita tai tunnelmaa toteuttaakseen tahtonsa. Hän ottaa alttiit palvelijansa ja täyttää heidät armollaan ja totuudellaan niin, että se kuuluu ja näkyy. Joskus Herra lataa omiaan ja valmistaa aseitaan seuraavia koitoksia varten. Silloin eletään hiljaiseloa ja sekin kuuluu Jumalan suunnitelmiin. Kiireiselle uskovalle se on kuitenkin raskasta aikaa, kun näyttää siltä, ettei mitään tapahdu? Mutta ei Jumala ole kuollut, Jeesus elää ja vaikuttaa. Joskus se paras
vaikutus on Herran hiljaista puhetta sydämeen, jota Kristus voi tehdä vain silloin, kun uskova on hiljaa.
Viime vuosisadan alussa tapahtuneissa nuorisoherätyksissä oli piirteenä syvä synnintunto ja voimakas antautuminen Herran palvelukseen. Siihen aikaan tehtiin myös lupauksia ja sitoumuksia
Vapahtajan seuraamisesta. Eräs tällainen löytyi vanhasta historian kirjasta ja kuului näin:
- Uskoen, että Herra Jeesus Kristus antaa voimaa, lupaan Hänelle koettaa tehdä, mitä Hän tahtoo minun tekevän, että säännöllisesti rukoilen ja luen Raamattua joka päivä, ja kannatan
omaa seurakuntaani kaikella tavalla, varsinkin käymällä sen viikko- ja sunnuntaikokouksissa, ellei minulla ole joku sellainen este, jonka voin omantuntoni hyväksymänä esittää Vapahtajalleni,
ja tietoni mukaan tahdon elää kristillistä elämää. Varsinaisena jäsenenä lupaan olla uskollinen kaikille velvollisuuksilleni,olla läsnä ja ottaa osaa muullakin tavoin kuin vain lauluun,jokaiseen nuorten kristittyjen yhdistyksen kokoukseen, jollei minua estä jokin syy, jonka voin omantuntoni hyväksymänä esittää Herralleni ja Mestarilleni. Jos minun täytyy olla poissa kuukauden pyhityskokouksesta, tahdon, mikäli mahdollista, lähettää ainakin raamatunlauseen luettavaksi vastauksena nimeäni huudettaessa.
Mietin, miten seurakuntien toiminta muuttuisi, jos ihmiset sitoutuisivat tällä tavoin Jeesukseen? Nyt kuitenkin huomaamme itsekin syyllistyvämme valikoimiseen ja herkutteluun hengellisissä
asioissa. Ainaiset pidot ja yhtä juhlaa ovat muodissa, mutta perustyö, sananviljely, rukous ja Herran seuraaminen arjessa ovat hakusessa. Tuo ajatus säännöllisyydestä (hyvässä mielessä) olisi monelle uskovalle tarpeen. Se tasoittaisi ääripäitä ja laukaisisi hermopaineita. Epäsäännöllisyys rassaa ja kuluttaa uskoaa ja hänen lähipiiriään. Tarvitsemme Hengen hedelmää, joka ilmenee mm. rauhana, ystävällisyytenä ja pitkämielisyytenä. Nämä ovat meidän Herramme ominaisuuksia, joita ei pidä
sekoittaa meidän ominaisuuksiimme. Saamme pyytää niitä avuksemme ja uskomme vahvistukseksi.
Kaiken kaikkiaan, ihminen on aika metka pakkaus ja jokainen on vielä toinen toisestaan poikkeavanlainen. Jumala on luonut meidät yksilöiksi ja ihmisiksi.
Eräs mies oli aikoinaan aivan toivoton omien murheidensa kanssa. Sairauskodissa oli murtanut hänet. "...tuli mies... lankesi Jeesuksen jalkojenjuureen ja pyysi... kotiinsa... hänellä oli tytär, ainoa lapsi...kuolemaisillaan" Luuk.8:41. Jeesuksen ympärillä oli runsaasti kansaa, kuka milläkin motiivilla. Osa uteliaisuuttaan, osa vaivojensa vuoksi, osa muuten vaan. "...väentungos ahdisti häntä" Mutta mitään ei tapahtunut, Jeesus ei vastannutkaan. Hänen uskonsa tuntui aivan romahtavan, kun ei saanut heti mieleistään vastausta Vapahtajalta. Sillä toiset avuntarvitsijat kiilasivat hänen ohitseen rukousjonossa ja hänen piti ongelmiensa kanssa odotella. "Ja siellä
oli nainen..." Juuri kun oli hänen vuoronsa, tuli joku surkea nainen ja sai kosketuksen Vapahtajaan? Joskus mekin koemme, ettei Herra taida ehtiä meitä auttamaan, kun hänellä on noita isompia juttuja, jotka aina menevät minun ohitseni? Mutta siinä odotellessa voi oppia paljonkin, esimerkiksi, että Herra hallitsee kaiken aina ja kaikkialla. Hänellä on myöskin oma aikataulunsa, johon meidän on tyydyttävä.
Sitten hänen eteensä tuli vielä suurempi ongelma, kun hänelle tuotiin tieto, joka tyrmäsi täysi: "...tuli joku.. kotoa ja sanoi: Tyttäresi on kuollut; älä enää opettajaa vaivaa." Onneksi Kristus oli paikalla ja loi mieheen uskonrohkeutta. ”Jeesus sanoi hänelle: Älä pelkää; usko ainoastaan…” Näin Vapahtaja rohkaisi tuota kärsivää miestä, näin hän loi toivoa ja iloa ympärilleen. Hän ratkaisi miehen suuren ongelman, hän hoiti tämän sielua. Miehenkodissa koettiin suuri ilon aika, kun Jeesus tuli heille ja palautti tyttären eloon. Me tarvitsemme aina ja kaikkialla Herran Jeesuksen apua ja uskollisuutta, viisautta ja esirukousta, siunausta ja johdatusta. Antakoon Vapahtaja niitä niitä tänään jokaiselle kaipaavalle, kodissa, työssä, seurakunnassa, sydämessä.
William Ralph Featherston (1848–1875) oli kristitty, joka osallistui metodistikirkon toimintaan Montrealissa. Hän kirjoitti runon Jeesus, minä rakastan sinua. Hänen uskotaan kirjoittaneen runon joko 12- tai 16-vuotiaana. Featherston kuoli ennen 27-vuotissyntymäpäiväänsä, eikä hänen tiedetä kirjoittaneen muita kappaleita. Hänen kuolemansa jälkeen 1876 Adoniram Gordon laittoi runoon sävelen ja julkaisi sen hymnikirjassaan. Se tuli Suomeen Hengellisten laulujen ja virsien kokoelmaan numerolla 194.
Jeesus, minä rakastan sinua, tiedän, että olet minun;
Sinun puolestasi luovun kaikista synnin hulluista.
Minun armollinen Lunastajani, sinä olet Vapahtajani;
Jos koskaan rakastin sinua, Jeesukseni, niin nyt.
Rakastan sinua, koska olet ensin rakastanut minua
ja ostanut anteeksi Golgatan puusta.
Rakastan sinua, kun käytät orjantappuraa otsassasi;
Jos koskaan rakastin Sinua, Jeesukseni, niin nyt.
Minä rakastan sinua elämässä, rakastan sinua kuolemassa,
ja ylistän sinua niin kauan kuin annat minulle hengityksen;
Ja sano kun kuolinkaste on kylmänä otsallani:
Jos minä koskaan rakastan sinua, Jeesukseni, niin nyt.
Kirkkauden ja loputtoman ilon kartanoissa
tulen koskaan palvomaan Sinua taivaassa niin kirkkaana;
Laulan kimalteleva kruunu otsassani;
Jos koskaan rakastin Sinua, Jeesukseni, niin nyt.
lauantai 28. syyskuuta 2024
perjantai 27. syyskuuta 2024
keskiviikko 25. syyskuuta 2024
— Sun haltuus rakas Isäni, mä aina annan itseni.
Lahja Cantell — Valde Hämäläinen
Ihmeellisiä pelastumisia sodassa
Rukajärvellä
Oli heinäkuun 21. päivä 1941. 14. divisioonan 52. jalkaväkirykmentin II pataljoonan 6. komppania oli Omelian motin jälkeen saanut tehtäväkseen komppanianpäällikkönsä, luutnantti Laineen johdolla edetä Rukajärvelle menevän huononlaisen maantien suunnassa niin pitkälle, että kohtaisi vihollisen. Kaikki menikin suunnitelmien mukaisesti jonkin aikaa.
Etenimme lähestymisryhmityksessä tien molemmin puolin Omelian motin katkaisukohdasta, kilometrikaupalla, Pikkumotin valtaamisen jälkeen, tapaamatta juuri minkäänlaista vastusta. Taaksemme oli jäänyt aluksi kangasmaata, joka pian muuttui molemmin puolin tietä olevaksi rämeeksi. Sitten vuoroin mäntykankaita, korpia ja rämeitä kulkien saavuimme töyräälle, jossa huojuivat Itä-Karjalan mahtavat hongat, niin kuin jo monella aikaisemmin sivuuttamallamme kankaallakin. Kaiken näkyväisyyden peittävä aluskasvillisuus, kuusinäreikkö, jonka oksat ulottuivat maahan asti, peitti meidät vihollisten katseilta.
Kaunis heinäkuinen päivä oli muuttumassa raikkaaksi illaksi. Johtomme katsoi paikan ja ajan sopivaksi pientä taukoa varten. Samalla voisimme tehdä uusia suunnitelmia etenemisen jatkamisesta. Tauon aikana koetimme itse kukin viimeisiä rippeitä muonavaroistamme, jotka uhkaavasti vähenivät ja joilla täyttäisimme edes osan vatsamme vaatimuksista. Enää aikoihin emme olleet saaneet huoltoapua omilta huoltojoukoiltamme. Naapurin ”punainen risti” sitä vastoin järjesti välttämätöntä muona- ja ampumatarviketäydennystä. Saimmehan ennen etenemistämme vallatuksi muutamia sen huoltoautoja, joista evakuoimme yhtä ja toista suuhunpantavaa.
Emme kunnolla ehtineet päästä ruokailun alkuun, kun idästä päin alkoi kuulua voimakasta moottorin jyrinää. Ryhmityimme hetkessä tienvarteen kaiken varalta. Samassa ilmestyikin panssariauto hyvää vauhtia ajaen näköpiiriimme ja pysähtyi pienen matkan päähän meistä. Maaston tarkkailu näytti olevan pysähtymisen tarkoitus, mutta kun se ei mitään havainnut, niin muutaman, tien kummallekin suuntautuvan sarjan jälkeen, se lähti kaasu pohjassaan jatkamaan matkaansa Omeliaan päin. Käsiaseillamme emme yrittäneetkään häiritä sen matkaa, vaan toivoimme, että lähempänä varsinaisia joukkoja se tapaisi »vertaisensa».
Aurinko laskeutui nopeasti yhä alemmaksi ja painui viimein mailleen soiden ja korpien taakse. Korppilaumat ilmestyivät näyttämölle. Ne kiersivät ja kaarsivat puoleen ja toiseen kisaillen välillä keskenään. Krraak, kraaak ne toistivat tuota selkäpiitä karmivaa raakkumistaan.
Panssariautoa ei ollut toivotettu Omeliaan tervetulleeksi, koska se ihmeen vihaisesti, vinhaa vauhtia ajaen, sujahti takaisin isiensä maalle. Ei edes enää »tervehtinytkään» niin kuin menomatkallaan. Emme ehtineet tehdä mitään esteitä tielle sen ajamisen estämiseksi. Niin se meni menojaan. Vain pölypilvi jäi muistuttamaan vierailusta.
Partiot saivat tehtäväkseen tiedustella lähiympäristöä. Vartiot asetimme joka puolelle. Sumu nousi läheiseltä suolta tuoden mukanaan suopursujen ja kanervien väkevää tuoksua. Näkyvyys väheni vähenemistään keskiyötä kohti.
Vihollisen tiedustelupartio pääsi yön pimeimpinä hetkinä tunkeutumaan lähes keskellemme aikoen livahtaa itsestään mitään ilmoittamatta tiehensä. Syntyi aika sähinä. Lähetimme tulisia terveisiä kotiin vietäväksi, mutta sinne kaverit häipyivät metsän pimentoihin.
Tilanteen selvittyä istuuduin jyhkeän männyn juurelle ja nojasin puun runkoon. Seuraavassa hetkessä painuivat silmäni kiinni ja nukahdin. Heräsin kylmän väristykseen. Ohut kesäpusakka ei ole kovin hyvä suoja kosteaa yöilmaa vastaan. Oli jo aamuyö. Korpit kaartelivat yhä puidenlatvojen yllä. Monen vuorokauden yhtämittainen vaellus taisteluineen painoi silmäluomia. Ne tuntuivat turvonneilta ja niitä kirveli.
Omelian motin suunnalta kuului yhä kiivaita, nykyaikaisten sotakirveiden raskaita iskuja. Niiden ääniä täydensi sirkkojen sirinää muistuttava konetuliaseiden sätkätys.
Joukkueemme kolmannen ryhmän johtajana toimivan Ilmari Tiikkaisen partio palasi vihollisen vasempaan sivustaan tekemältään partiomatkalta. Partionjohtaja pysähtyi eteeni.
— Otatko tämän vai heitänkö menemään?, hän sanoi ja roikotti venäläistä kompassia hihnasta. Hän oli ottanut sen edellisenä päivänä valtaamastamme autosta.
— Mitä varten et tahdo sitä pitää, tiedustelin ihmetellen.
— En tule tätä enää koskaan tarvitsemaan, hän vastasi. Vastaus oli mielestäni enemmän kuin mitä olisi ollut tarpeen. Jäädessäni ihmettelemään kuulemaani, hän jatkoi:
— Jos et ota, niin viskaan tuonne metsään.
Otin kompassin ja kiinnitin sen ranteeseeni. Vaistomaisesti seurasin hänen käyttäytymistään.
Tiikkainen viipyi vielä hetken luonani. Pää oli painuksissa, ja huomasin hänen silmäinsä kostuvan. Hän kääntyi poispäin, nosti katseensa jo valkenevaa Luojan taivasta kohti, katsoi kauaksi ja oli siinä hetken ajatuksissaan. Kuulin hänen hiljaa huokaavan:
— Sinä Taivaan Jumala, anna minun elää vielä tämänkin yön jälkeen. Anna minun vielä nähdä rakas vaimoni ja pieni lapseni. Sitten hän poistui hitain askelin, kuin olisi liikkunut hautausmaalla ruumissaatossa, kääntyi, palasi takaisin ja tiedusteli hätäisen tuntuisesti:
— Paljonko kello on?
Saatuaan tietää ajan, hän katsoi jälleen taivaalle ja huoahti:
— Siihen ei ole enää kauan. Kello kahdelta alkaa hyökkäys.
Aloin tuon jälkeen ymmärtää hänen äskeisien sanojensa tarkoitusta, mutta en ottanut asiaa puheeksi, eikä hänkään enää jatkanut.
Taistelulähetti juoksi meidän vielä keskustellessamme ja ilmoitti:
— Kello kahden aikaan alkaa eteneminen. Kaikki heti valmiiksi ja ryhmänjohtajat joukkueenjohtajan luokse saamaan ohjeet ryhmittymisestä hyökkäystä varten!
Joukkueemme sai sijoituksensa heti tiestä vasemmalle, ja ryhmäni oli ensimmäisenä. Kaikki muutkin joukkueet asetettiin samalle puolelle tietä joukkueemme jatkoksi. Tien oikealle puolelle oli tullut porukka 5. komppaniasta varmistukseen.
Ryhmittyminen tapahtui nopeasti annettujen ohjeiden mukaisesti ja tasan kello kahden aikaan alkoi varovainen eteneminen. Yöllisen partiokahakan jälkiä näkyi puissa. Kuulat olivat pilkoittaneet niihin ratansa. Kaatuneita ei näkynyt yhtä lukuun ottamatta, joka retkotti mahallaan puun rungolla. Erään suuren kiven takana oli veren tahraamia kääreitä. Lienee sidottu haavoittunutta.
Jatkoimme etenemistä, hiljaa hiipien, kuin saalistaan vaanivat kissaeläimet. Ensimmäistä notkelmaa ylittäessämme emme tavanneet ainuttakaan vihollista. Alku näytti lupaavalta. Ei laukaustakaan kuulunut. Omelian suunnallakin oli sillä kertaa verraten rauhallista. Silloin tällöin rapsahti kuivunut oksa katketessaan jalan alla. Ääni kuulosti ihmeen kovalta.
Notkelman takana nousi loivasti kangasmaasto. Suurista männyistä oli osa viime vuosina hakattu. Vain jykeviä kantoja oli jäljellä. Pystyyn jäänyt metsä oli harvahkoa. Sen latvuksia kultasi parhaillaan pilvettömältä taivaanrannalta heloittavat ensimmäiset auringon säteet.
Sivuutimme maaston korkeimman kohdan ja pääsimme pienen matkaa itään päin laskeutuvaa nummea. Ajatustakin nopeammin lienee silloin tapahtunut maahan meno. Totesimme vain, että siellä olimme ja räjähtävät luodit paukkuivat joka puolella. Tuntui, kuin meitä olisi ammuttu edestä ja takaa.
Konekiväärin varsinaista kantava mies sai ensimmäisenä osuman, sillä hänen suojautumisensa kävi hitaimmin. Mies suistui pitkin pituuttaan kanervien joukkoon. Sairaan kantajat saivat koulutuksensa mukaista tehtävää.
Kohtalomme kulku näytti jälleen alkaneen, sillä edessämme olivat hyvin varustetut asemat, ja me kuin lautasella heidän maalinaan.
Tulenavauskäsky kuului vain heikosti alkaneen taistelun seasta. Rätinä ja räiske lisääntyivät, kun omatkin aseet aloittivat tulituksen, jonka turvin sitten pyrimme yksittäissyöksyin eteenpäin.
Tein voitavani kehottaessani ryhmäni miehiä seuraamaan vuoronperään syöksyssä mukanani. Ääni vain tahtoi hukkua lukemattomien konetuliaseiden ja muiden paukkurautojen yhteiseen suomalais-venäläiseen konserttiin. Käden heilautuksella annetun merkin tarkoituksen tajusi kuitenkin jokainen.
Konepistoolimies vasemmalla puolellani valmistui vuorollaan syöksyyn, nousi ja ehti jo seisaalleen. Ehtimättä ottaa askeltakaan vaipui Jääskeläisen Otto suulleen, liikauttamatta enää yhtäkään jäsentä. Konepistooli kirposi kädestä. Sen sieppasi lähin kiväärimies jättäen oman malli/96: n tilalle.
Parhaimmasta päästä näytti tuoni aloittavan korjuunsa, sillä Otto oli yksi parhaista.
Joukkueenjohtaja oli saapunut luokseni. Ehdimme vaihtaa vain muutaman sanan, kun joukkueen taistelulähetti, sotamies Ulmanen, saapui suorittamasta aikaisemmin saamaansa tehtävää. Hän jäi varomattomasti liian pystyyn. Yksinäinen luoti katkaisi hänen ilmoituksen tekonsa, ja hän painui valittaen vierellemme. Saman minuutin sisällä saapui toinenkin lähetti. Ennen kuin hän ehti noudattaa antamaamme varoitusta vaaratilanteesta, tapasi hän lähettitoverinsa kohtalon ja vaipui osaksi toverinsa päälle. Siinä oli taas kaksi nuorta, varmasti monien toiveitten ja suuren elämänhalun sydäntä lakannut sykkimästä. Siihen he jäivät kentälle, niin kuin jo moni muukin alkaneen hyökkäyksen aikana.
Yritimme menetyksistä huolimatta päästä eteenpäin uusiin asemiin. Ne häämöttivät hyvin naamioituna vielä jonkin matkan päässä. Piikkilanka- tai muitakaan esteitä ei ollut näkyvissä. Miinoituksesta ei ollut tietoa. Kuulia viuhui kuin jyviä kylvömiehen kourasta. Latinkeja ei säästetty kummallakaan puolella.
Syöksyt kävivät yhä harvemmiksi. Kukaan ei tahtonut enää uskaltaa nostaa päätään. Kehotukset eivät enää auttaneet, vaan yksi toisensa jälkeen alkoi valittaen vetäytyä takaisin tai jäi liikkumattomaksi. Eteneminen näytti toivottomalta, mutta hyökkäystä ei ollut pysäytetty. Aikaa oli kulunut lähdöstä pulskan tunnin verran. Mitähän tästäkin tulee, liikkui mielessä pahaenteisesti.
Ryhmästäni oli enää jäljellä vain pikakiväärimies, joka raahautui yhä, toinen kylki maassa eteenpäin »Emmansa» kanssa. Väliin hän pyöräytti pätkän »Emmavalssia» ja taas hivuttautui lähemmäksi tavoitetta. Jälleen hän kohottautui ampumaan, mutta silloin olikin »toverin» vuoro olla ensimmäinen. Päähän osunut luoti lopetti kivuttomasti hänen elämänsä. Pää painui maata kohti miehen jäädessä muuten paikoilleen, kuin syvään rukoukseen polvistuneena. Kuului outo korahdus hengen poistuessa ruumiista. Se oli hänen viimeinen tervehdyksensä jälkeen jääneille.
Olin jäänyt yksin, ainoaksi ryhmän seitsemästä miehestä. Samalla kuulin kuin käskyn ylhäältä:
— Suojaudu mies! Hae itsellesi turvaa!
Ponnahdin paikaltani pystyyn. Vain muutama harppaus maantien vierellä olevien kantojen ja maakasojen yli, ja silloin olin raviojan pohjalla litteänä kuin matonen. Samassa tulivat mieleeni Raamatun sanat: »Vaikka tuhat kaatuisi sinun sivultasi, kymmenentuhatta oikealta puoleltasi, ei sinuun satu!». Olin pyytänyt Jumalan varjelusta hetki sitten lähtiessämme etenemään, ja miten vavahduttavalla tavalla sain jälleen todeta, että rukoukseni oli kuultu.
Olin hädin tuskin häipynyt suojaan vihollisen tulen ulottuvilta, kun kuulat jo rapisivat ojan penkassa ja pöllyttivät multaa niskaani. Peräytymiskäskyä ei ollut vieläkään tullut, mutta aloitin vetäytymisen ryömimällä ojanpohjaa myöten. Hiki virtasi yltä päältä tahrien mullan kanssa joka ikisen paikan. Matelin kuin käärme kesän lämpöisenä päivänä. Selässäni ollut reppu lienee näkynyt vastapuolelle matalasta ojasta, koska suihkut iskivät jatkuvasti ojanpenkkaan. Ihmeekseni sain todeta, ettei kukaan ampunut ojaa pitkin. Silloin en olisi ollut siinäkään suojassa. Jumalan suojaava käsi oli yhä turvanani.
Kymmeniä metrejä ryömittyäni tapasin ojan reunasta pienen poteron, josta oli otettu tiemaata. Hakeuduin siihen vetämään henkeä, sillä olin kovin väsyksissä. Voimani olivat niin lopussa, että vapisin kuin horkkainen.
Ammunta alkoi heikentyä. Koetin kurkistella montun reunan yli tilannetta, joka sekin oli ylen vaarallista. Totesin, että hyökkäys oli pysähtynyt. Kaikki näytti kovin sekavalta. Vainajia, kuka missäkin asennossa, lojui pitkin kenttää. Haavoittuneet lienevät päässeet pois tai olivat sillä paikallaan, johon olivat jääneet. Mitään liikettä ei näkynyt.
Jatkoin vetäytymistä yhä maata myöten ryömien. Kun maasto alkoi viettää taaksepäin, hyppäsin jaloilleni ja juoksin lähimpään syvänteeseen, jossa oli jo toisiakin porukkamme miehiä.
Taistelutanner hiljentyi täydellisesti. Ampuminenkin lakkasi. Kertomukset tapahtuneesta lähtivät vaivalloisesti käyntiin. Joku tiesi, että komppanianpäällikkö oli jäänyt vihollisen käsiin ollessaan lähetteineen liikkeellä jossakin vasemmalla siivellä. Venäläiset oli yllätetty päällikköämme kiduttamassa, tiesi joku toinen. Olivat ehtineet sitoa puuhun ja pistimillä survoen saattaneet hänet henkihieveriin. Avunhuudotkin oli estetty työntämällä suu sammalia täyteen. Tekosensa he olivat kyllä joutuneet maksamaan hengellään. Myöskin luutnantti Laine menehtyi vammoihinsa pitkällä korpitaipaleella. Kulkeminen tietä myöten oli Omelian motin vuoksi kielletty.
Kirkas heinäkuun aamu oli kulunut jo niin pitkälle, että aurinko oli selvästi metsänreunan yläpuolella. Ylivoimainen väsymys alkoi vaatia osansa. Keskustelu ei vain ottanut vieläkään sujuakseen. Outo tunne elämän katoavaisuudesta valtasi mielet. Monen sydämestä lahti kiittävä huokaus eloon jäämisestään Jumalalle. Hiljaisuuden katkaisi etumaastosta kantautuva avunhuuto:
— Auttakaa pojaat!
Ääni kuului aivan selvästi ja heti tunsimmekin avuntarpeessa olevan Tiikkaisen Ilmariksi, samaksi, joka antoi äsken minulle puoli väkisin venäläisen kompassin. Hän tiesi sittenkin kohtalonsa jo ennakolta. Voi miten riipaisi. Emmekö voi tehdä mitään hänen auttamisekseen?, tuli heti monenkin mieleen.
Hänen kypäränsä takaosassa oli räjähtänyt luoti, tiesi joukkueen varajohtaja kertoa. Hän oli silloin vaipunut maahan, kuin kaatunut, mutta hän ei ollutkaan kuollut. Hän eli vielä.
Avunhuudot jatkuivat:
— Pojaaat! Tulkaa auttamaan!
— Ilmariiiiii, tuleee täänneee päiiin! huusimme yhdessä ja erikseen.
Näimme hänen nousevan seisaalleen ja lähtevän horjuvin askelin kävelemään päinvastaiseen suuntaan. Muutaman askeleen otettuaan havaitsimme hänen kompastuvan johonkin ja kaatuvan.
Oli jälleen hetki hiljaista, kunnes kuului Ilmarin hätäinen yksinpuhelu:
— Anna, hyvä Jumala, anteeksi minun syntini. Olen niin syntinen ihminen ja olen koko ikäni syntiä tehnyt!
Sanat olivat välistä sekavia ja epäselviäkin, mutta lopuksi kuulimme hänen rukoilevan isämeidänrukousta.
Kuulemamme järkytti meitä kovasti, sillä se kuului toisten jo kuolleitten veljiemme joukosta.
Seurasi tauko, ja sitten hän aloitti virren:
— Sun haltuus rakas Isäni, mä aina annan itseni. . .. Hyvä lauluääni kantautui aluksi selvänä, mutta jonkun ajan kuluttua se alkoi särkyä, eikä sanoista saanut enää selvää. Virttä seurasi taas rukous oman sielun pelastumisesta ja välillä taas vaimon ja pienen lapsensa puolesta. Kuulosti, kuin hän olisi tajuissaan, mutta niin ei liene ollut, sillä silloinhan hän varmasti olisi yrittänyt tulla pois.
Kävimme monenlaista neuvonpitoa hänen pelastamisekseen pois vihollisen asemien edestä. Viimein kaksi sairaankantajaa läksi onneaan koettamaan. Jäimme henkeä pidätellen seuraamaan heidän menoaan.
He lähestyivät paikkaa, johon olimme nähneet Ilmarin viimeksi kaatuvan. Käsivarsinauhoin varustetut miehet etenivät erittäin varovasti, mutta määrätietoisesti. Joka hetki näytti olevan jännitystä täynnä. He tiesivät, että mikä askel tahansa saattoi olla viimeinen. Antavatkohan tuoda Ilmarin pois? Olisi se jo ihme.
Ahdistava tunne sydämessä tuijotimme koko ajan miesten menoa. Vihdoin he olivat niillä tienoin, jossa Ilmarin piti olla. He löysivät hänet. Tarttuivat kiinni ja auttoivat hänet paareille, mutta silloin räsähti. Molemmat hakijat alkoivat kieriskellä kankaalla suojaa hakien. Kumpikin oli saanut osuman.
Kuin ihmeen kautta he pääsivät keinottelemaan itsensä takaisin luoksemme. Sarjat, jotka olivat tarkoitetut heidän nitistämisekseen, pyyhkivät sen verran korkealta, että ne menivät yli.
Sinne jäi Ilmari Tiikkainen. Venäläiset aloittivat vastahyökkäyksen. Jouduimme antamaan periksi öiselle kukkulalle saakka, johon pureuduimme kiinni. Heidän hyökkäyksensä pysähtyi nyt meidän tuleemme. Pääsivät vuorostaan nuolemaan haavojaan.
Seuraavana aamuna yritimme uudestaan. Silloin onnisti paremmin ja eteneminen pääsi jatkumaan.
Taistelutannerta puhdistettaessa ei Ilmaria, enempää kuin paarejakaan tavattu. Hän on edelleenkin eräs tuntematon sotilas, siellä jossakin.
sunnuntai 22. syyskuuta 2024
perjantai 20. syyskuuta 2024
KALLIS HUNAJAN PISARA KRISTUS-KALLIOSTA eli neuvon sana kaikille pyhille ja syntisille
Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. 2.Kor. 13:5.
Pakanat, jotka eivät tavoitelleet vanhurskautta, ovat saavuttaneet vanhurskauden, mutta sen vanhurskauden, joka tulee uskosta; mutta Israel, joka tavoitteli vanhurskauden lakia, ei ole sitä lakia saavuttanut. Minkä tähden? Sen tähden, ettei se tapahtunut uskosta, vaan ikään kuin teoista. Room. 9:30-32.
Sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle. Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Room. 10:3, 4.
.
Thomas Wilcox kirjoitti pienen kirjasen A Choice Drop of Honey (suom. Kallis hunajan pisara), 
joka sai aikanaan suuren suosion Englannissa ja myöhemmin Suomessa. Suomen lisäksi kirjanen on käännetty ainakin espanjaksi, venäjäksi, eestiksi, saksaksi, ruotsiksi, kiinaksi, kwanyamaksi, oshindongaksi.
Thomas Wilcox on syntynyt mahdollisesti 1622 Englannissa. Tämä
puritaaninen hengellinen kirjailija kirjoitti suositun hartauskirjan
Kallis hunajan pisara. Se ilmestyi suomeksi 1779 Abr. Frosteruksen
selityksillä varustamana. Sitä on julkaistu eri kustantajien ja
kääntäjien toimesta kymmeniä suomenkielisiä painoksia.Kallis hunajan pisara on ollut heränneen kansan isillle Paavo Ruotsalaisesta Aku Rätyyn rakkain kirja Raamatun jälkeen.
Tällä linkillä voit kuunnella sen sanoman:
https://www.youtube.com/watch?v=IiFpe2Fm22Q&ab_channel=JeesusCafeMedia
torstai 19. syyskuuta 2024
maanantai 16. syyskuuta 2024
lauantai 14. syyskuuta 2024
Oi Jeesus Kristus sinun nimesi minulle kaikkea on kalliimpi.
Hugo Viktor Carl Wühner (1877 - 1932) oli virolainen pappi, Vuosina 1908-1915 hän toimi Pärnun hiippakunnan Sindin seurakunnassa kirkkoherrana. Hän oli herätysmies, joka korotti Jeesuksen kunniapaikalle elämässään ja toimessaan. Wühnerin panosta pyhien laulujen luomiseen on mahdotonta yliarvioida. Hän kirjoitti kymmeniä lauluja pelkästään kirkon virsikirjaan ja rukouskirjaan.
https://www.youtube.com/watch?v=N1HoHPS3GMo
Toinen hänen virsistään oli vielä edellisessä virsikirjassa ja käsitteli uskon taisteluja, kilvoittelua ja kuolemaan valmistautumista. Mutta viihteeseen ja omiin juttuihinsa kiintynyt virsikirjakomitea ulosti sen 1986 todeten, että sen käyttö jäi vähäiseksi. Mutta sanomaltaan se olisi sopinut edelleen laulettavaksi.
Eräässä laulussa hän kirjoitti helluntain ihmeestä:
Opetuslapset olivat kaikki yhdessä rukouksessa, sielut odottivat.
Taivaallisten tuulien pauhu nousi, Herra lähetti ihmeen.
Ne näyttivät tulen kieliltä rukoilijoille.
Heidän mielensä tuli rohkeaksi, he saarnasivat Jeesusta siellä.
Hengen voimalla saarna kaikui, koska sydämet syttyivät.
Jumala istutti seurakunnan,lisäsi tuhansia.
Anna meille Henkesi, Isä, suuresta armosta!
Lisää aina uusia jäseniä laumaan.
perjantai 13. syyskuuta 2024
torstai 12. syyskuuta 2024
keskiviikko 11. syyskuuta 2024
tiistai 10. syyskuuta 2024
maanantai 9. syyskuuta 2024
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)